Sataa lunta

Ilja Ehrenburgin kirja Tšehovia lukiessa on julkaistu Moskovassa vuonna 1960. Ehrenburg on tunnettu trilogiastaan Ihmisiä, vuosia, elämää (suom. Juhani Konkka, 1960-61), Ehrenburgin omaelämänkerrallinen kirjasarja on kirjahyllyssäni, mutta en uskalla selailla sitä, koska juutun sitten lukemaan sitä. Kyse on hyvin elävästä kirjasta, johon ei liiemmin ole pöly kertynyt, enkä tarkoita nyt  vedota olemattomaan siivousvimmaani. Sama pätee myös Ehrenburgin pienempään kirjalliseen muotokuvaan Anton Tšehovista, suomennos on Martti Anhavan (Otava 1977).

Olen lukenut viimeiset pari viikkoa Tšehovin näytelmiä, joita löysin kirjastosta.  Nämä ovat novellisti/näytelmäkirjailija Tšehovin nuoruudentöitä. Alkupuheen suomennokseen on kirjoittanut Ralf Långbacka, Närpiöstä kotoisin oleva suomenruotsalainen teatteriohjaaja ja pitkäaikainen teatterikorkeakoulun opettaja, se on tiivis tarina kolmen näytelmän kirjoitus- ja esityshistoriasta. Långbackan tapa kirjoittaa on niin tiivis, että jokainen sana pitää lukea. Ja alkupuheeseen on palattava vähän väliä.

Isättömyys (toiselta nimeltään Platonov), Ivanov ja Metsähiisi (suom. Esa Adrian, Love-kirjat 1986) ovat kirjana julkaistut näytelmät. Hyvä että ovat kirjan muodossa. En muista nähneeni uutisia näiden näytelmien esittämisestä. Teatteriuutisia on aika harvoin, kritiikkejä ehkä vielä harvemmin, ainakin nykyään. 

Olen ehkä ollut opiskeluaikoinani tietoinen näistä nuoruusnäytelmistä, mutta en ole lukenut niitä. Se taas ilmeisesti johtuu siitä, että niitä ei oltu suomennettu. Vaikuttaa siltä että Tšehovin nuoruusaikaiset näytelmät löydettiin vasta 1920-luvulla, jolloin tuleva lääkäri ja näytelmäkirjailija oli vasta 18-20-vuotias, mutta niitä oli esitetty jo 1880-luvulla.

Luin viimeisen suomennetun, Metsähiisi-nimisen näytelmän muutama päivä sitten. Pidin sitä ehkä kirjan  parhaimpana näytelmänä.  Syy: kirjassa oli niin selvästi näkyvillä metsänsuojelullinen teema, että se on suorastaan moderni. Långbacka pitää Metsähiittä Vanja-enon varhaisversiona:
”Tutkittaessa Tshehovin  kehitystä kirjailijana tie ’Metsähiidestä’ ’Vanja-enoon’ tarjoaa erinomaista tutkimusaineistoa. 'Metsähiiden' esittäminen tänä päivänä on mitä suurimmassa määrin yhteydessä  siihen, että halutaan löytää avoimempi, alkuperäisempi Tshehov, ’klassista’ Tshehovia edeltänyt Tshehov.” 

 
Mieleen tulee teatteripedagogi Konstantin Stanislavskin Näyttelijän työn vaatimus siitä, että näytelmän tulee perustella jokainen yksityiskohta, se mitä kirjailija pitää tärkeänä, esitetään näytelmässä jo aika alkupuolella tekstiä ja lopussa se pieni yksityiskohta näyttäytyy johtoteemaksi. Käsittääkseni esimerkkinä on Lokin alkukohtaus jossa näkyy metsästyskivääri ja lopussa lokki ammutaan.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut Tšehovia luonnonsuojelijana, vaikka olen huomannut Tšehovin novellien tarkat ympäristökuvaukset. Långbacka muistuttaa siitä, että Venäjän Tšehov-esityksissä on päästy 1960-70-luvuilla eroon stanislavskilaisesta näyttelijäntyön ohjauksesta. Tšehov on kyllä kaikessa kirjoittamisessaan tarkka yksityiskohdissa.

Långbacka kertoo että hänen aikansa venäläiset Tšehovin tulkitsijat käyttävät aivan erilaisia painotuksia kuin Stanislavski. Hän mainitsee 1960-70-lukujen tulkitsijoista Otomar Krejcan ja Giorgio Strehlerin ja neuvostoliittolaiset Anatoli Efrosin ja Juri Ljubimovin.  En ole tainnut nähdä itse moderneja suomalaisia lainkaan. En tunne teatteri-esitysten traditioita niin paljon että osaisin sanoa mikä on mitä.

Minulle Tšehovin löytäminen kirjastosta oli tarpeellinen. Olen etsinyt jonkinlaista selitystä siitä miksi maanosamme saa jälleen kärsiä venäläisen sielun odottamattomista liikkeistä. Ei siitä selvää tule tälläkään kertaa, siis sielun olemuksesta, mutta olen iloinen siitä, että näytelmäkirjailija on ollut hereillä jo kouluvuosinaan. 

Metsähiisi esitettiin joulukuussa vuonna 1889 ja esityksestä tuli fiasko. Sitä Lånbackan teksti ei kerro millä tavalla fiasko. Ainakin Metsähiisi esitettiin uudestaan vasta vuonna 1960.  Tšehov kielsi sen esittämisen aivan itse. Långbacka pitää Metsähiidestä senkin takia, että siinä on tapahtumia vaikka kuinka paljon. Tšehovia oli kritisoitu siitä, että hänen näytelmissään ei tapahdu mitään koskaan. Mutta minulle tuli näytelmää lukiessa mieleen monen hänen novellinsa tarkka ympäristön kuvaus. 

Esimerkiksi romaanin Kaksintaistelu kuvaus satamakaupungista Krimillä: meri on läsnä elementtinä kaiken aikaa ja kirjailija käyttää kaikkia aistejaan Mustanmeren kuvauksissa. Tässä elementti ei ole meri, se on ehkä suurempi joki tai koski, koska siellä on mylly. Mylly on se paikka jossa metsähiisi asuu. Paitsi että sitä ihmistä olisi pitänyt kutsua vesihiideksi, ehkä suomentaja ei ollut tietoinen siitä että suomalainen luonnonhenki eli eri elementeissä kuin kotonaan. Långbacka puhuu jostain syystä novellista nimeltä Kaksintaistelu. Minusta se on kyllä romaani, on siinä ainakin yli 200 sivua.

Tšehov oli lääkäri, tarkemmin sanoen maalaislääkäri. Hänen oivalluksensa ihmisten elämästä, heidän luonteistaan, heidän suhteestaan ympäristöönsä ovat ehkä ”siviili”ammatin tuomia ajatuksia. Hän on tarkka kuvauksissaan ihmisten kutomista suhteista naapureihinsa. Jossakin näytelmässä oli vielä pieni porsaskin, jolla oli tärkeä rooli. Siis maalaiselämää.  

Minulla on jossain kirjahyllyssä Kangasalan yhteiskoulussa käytetty oppikirja nimeltä Maailmankirjallisuuden mestarinovellit (tai jotain sinnepäin), jossa taisi olla Kafkan novelli nimeltä Maalaislääkäri. Muistan sen kyllä niin hyvin, että kuva mätänevästä haavasta tulee silmieni eteen vieläkin. En ole koskaan nähnyt mätänevää haavaa mutta minulla on hyvä mielikuvitus. 

Monta kertaa kun olen lukenut Ehrenburgin Tšehov-kirjaa ja nyt Tšehovin aivan nuorena kirjoittamiaan näytelmiä niin luulen että nimenomaan lääkärillä voi olla sellainen katse joka näkee piilossa olevat haavat ja mätänemispesäkkeet.

Näytelmäkirjan kannessa on punainen kuva rantahietikosta tai lainehtivasta pellosta, sen yläpuolella on kuva isomman maalaistalon pihan syrjässä sijaitsevasta huvimajasta. Sellaiset tuntuivat kuuluvan oleellisesti itsellisten ihmisten rakennusten kupeeseen. Päivällisiä ja illallisia oli jokaisessa talossa ja niissä kokoontui kylän/pitäjän ihmisiä. 

Sellaisesta ympäristöstä voi löytyä vesihiisiä ja metsiensuojelijoitakin.  Oletan että ihmiset ovat tietoisia tekojensa seurauksista: metsät ovat olemassa myös eläimiä varten. Joku onneton tuntuu keksivän ajatuksen siitä, että eihän puita tarvitse polttaa uuneissa, sen sijaan voi ruveta kaapimaan notkelmista ja vesien läheltä turvetta. Tšehovin aikainen ajattelu on todellisuutta Suomessa. Turvesuot - ne ojitetut - tummentavat Suomenkin vesistöt niin, että elämä vesissä kuolee.

 Metsähiisi miettii tällaisia:
” Hrushtshov: Metsiä saa kaataa tarpeeseen, mutta on aika lopettaa niiden hävittäminen. Venäjän kaikki metsät vavahtelevat kirveeniskuista, miljardeja puita tuhoutuu, eläinten ja lintujen asuinsijat autioituvat, joet madaltuvat ja kuivuvat, ihania maisemia menetetään peruuttamattomasti, ja tuo kaikki tapahtuu vain siksi, että laiska ihminen ei älyä kumartua poimimaan polttoainetta maasta. Vain järjetön barbaari polttaa tuota [- osoittaa puita -] kauneutta uunissaan, tuhoaa jotakin, jota emme kykene uudelleen luomaan.”  (Repliikki kuuluu tilanomistajalle, joka on opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja häntä kutsutaan nimellä Metsähiisi.)

Tuossa repliikissä on kiinnostavaa se, että ihminen ei ymmärrä poimia lämmittämisainetta maasta. Sitä illallisseurue ihmettelee ja Metsähiisi kertoo tarkoittavansa turvetta. Siinähän polttoainetta kaivettaessa tuleekin metaania ilmakehään. En tiedä miten paljon ilmakehästä tiedettiin Tšehovin elinaikana. 

Oletan että nykyisin Venäjällä poltetaan turvetta aivan vapaasti. Aika vapaata se on meilläkin. Isoäidin naapurissa siirryttiin polttamaan turvepellettejä. Niitä piti vain polttaa entisessä öljylämmityskeskuksessa, jossa tuli lämmitys sekä navettaan että taloon. Emäntä sai niistä pelleteistä ihottuman ja yskän, jotka eivät lähteneet pois. 

Lääkäri ei niistä osannut sanoa mitään. Minulla oli kerran kiukkuinen pomo, joka kävi hoitamassa itseään turvekylvyissä. Se emäntä sanoi siitä että vähemmästäkin tulee kiukkuiseksi. Ei se ole ihmiselle sopiva aine ollenkaan, turve. Tai ehkä turve sopii Skotlannin nummien ja soiden mökkien katoiksi? En ole varma. Yskivätkö ihmiset Skotlannissa enemmän kuin Suomessa?