Aikakirjoja kirjoissa

Nyt on sitten aloitettava elämä Kadotettujen katalogin jälkeen. Kirjoittajan nimi on Judith Schalansky. Hänestä ei kerrota sen enempää. Julkaisija on Poesia.  Tämä ei ole runoutta, mutta osin aika esoteerista kerrontaa lukemattomista aiheista, joista on ehkä jollain lailla tietoiunen, mutta ei taatusti kovin akuutisti. Kirjassa olisi pitänyt olla lisäksi kuvitus. Kuvituksen sijaan on mustia lehtiä. Esimerkiksi sivulla 118: 

”Papyros Oxyrhynkhos XV-katkelmia (1922 nr. 1787) esittävässä kuvassa näkyvät muun muassa tekstissä lainatut fragmentit. Opuksessa on kaikkiaan 252 sivua ja viimeinen sivu kertoo  kuvat ja lähteet.”  

 

 

 Sivu 118 on musta lehti. Olisin kovasti mielelläni nähnyt kuvan tuosta papyroksesta, koska se käsitteli Sapphoa. Minulla on aina ollut se käsitys että Sapphon tekstejä on säilynyt vain muutamia fragmentteja. 

 Mutta ehkä joitain kokonaisia, koska on meillä hänen kirjoittamiaan runoja suomeksiksin Sapphon joitakin runoja on Pentti Saarikosken kääntäminä kirjassa ja se ilmoitetaan. Mutta kirja on niin peräti kryptinen, että mitään suoraa linkkiä johonkin toisaalla olemassaolevaan /-olleeseen ei löydy. 

Pidin kirjasta paljon. Siinä on parasta juuri kaiken kryptisyys ja kaiken liittymättömyys kaikkeen niin kuin pitääkin olla. Asia on niin että mitä vanhemmaksi sitä tulee, (minä ja kenties Judith Schalansky myös) tulee selväksi että kaikesta ei ikinä tule selkoa. Sen lisäksi ihmisillä on tietenkin muisti, johon ei kertakaikkiaan voi tukeutua kuin kallioon, koska aivoissa syntyy itsekseen linkkejä, joille ei voi mitään. Ne vain tuleva esiin milloin milloinkin ja kiusaavat aikansa. Ne voi ottaa myös käyttöön. Mutta mitään luotettavuustakuuta ei ole.
Lainaus kirjan esipuheesta:
”Kaiken unohtaminen on tietenkin hirveää. Mutta vielä hirveämpää on se, ettei unohda mitään, sillä tieto syntyy vasta unohtamalla. Jos kaikki tallentuu erittelemättä, kuten esimerkiksi sähköisiin muisteihin, tallennettu menettää merkityksensä ja muuttuu sekavaksi käyttökelvottoman tiedon kokoelmaksi.

”Jokaisen arkiston, samoin kuin esikuvansa arkin, järjestämistä saattaa ohjata toive kaiken säilyttämisestä, mutta sellaiset kieltämättä kiehtovat ideat, kuten jonkun mantereen, vaikkapa Antarktiksen, tai jopa Kuun  muuttaminen demokraattiseksi, kaikkia kulttuurin aikaansaannoksia yhdenvertaisesti esitteleväksi museoksi, ovat yhtä totalitaarisia ja epäonnistumaan tuomittuja aikeita kuin paratiisin perustaminen uudelleen - puoleensa vetävä ihanne ja haavekuva, jota vaalitaan kaikissa ihmiskulttuureissa.” s.16

Olen lukenut kirjan nyt kertaalleen. Olen myös aloittanut lukemisen uudelleen, koska yhdestä asiasta tässä kappaleessa johtuu suoraan jonnekin aivan toisaalle ja maisemat muuttuvat. Maisemat sijaitsevat tietenkin päässäni koska ne ovat mielikuvia.

En pidä siis hirveänä petoksena että sen saa nähdä kaikkia luvattuja kuvia ja käsikirjoituksia ja sellaista, koska tässä 252 sivussa on sysäyksiä todella moniaalle. En ollut esimerkiksi tiennyt että joku oli varastanut taidemuseosta Lucian Freudin (Sigmundin pojanpoika) taulun ja vienyt kotiin. Rosvo oli esitellyt sen äidilleen, joka sitten otti ja poltti sen. Syytä on vaikeata tietää, mutta ehkäpä kuvataide ja taiteilijat ovat joutuneet tottumaan myös tuonkaltaisiin kamaluuksiin. Sitä jäin miettimään pitikö museo kirjaa Freudeistaan ja oliko kuvasta ehkä valokuva.

Maalaus ja siitä otettu valokuva ovat kyllä lähes aina kaksi eri asiaa. Kuvataiteista valokuvat ja grafiikka ovat tietenkin monistettavissa. Niin kai myös veistokset, mikäli jossain on säilynyt kipsivalos.  Olen kuullut kyllä että kun kuvanveistäjät voivat käyttää myös muovia, mutta sehän myös palaa. Kaikki taide tietysti haarautuu ja jopa monistuu. Ihmisen aivot ovat aika mahtava lähde lähes kaikkeen. 

Sitten: kirjoittamalla voi vaivatta hyppiä yli vuosisatojen ja -tuhansien. Schalanskyn opuksessa sivulla 60 on kuvaus Rooman Kolosseumin kammottavasta taistelusta, jossa tiikerit taistelevat toisiaan vastaan. Olen ajatellut että Robert Graves on ollut se auktoriteetti joka on tuntenut Claudiuksen ja hänen aikansa hyvin. Hän loi Claudiuksesta positiivisen henkilön kirjassaan I, Claudius, joka ei ollut hirviö eikä vallananastaja, vaan joutui keisariksi koska ketään muutakaan suvusta ei ollut jäljellä.  Schalansky on eri mieltä:
” Tiikeri tarkastelee aikaansaannostaan, kyyristyy, nuolee vapisten haavojaan. Turkin raidat ovat veren peitossa."

 
Keisari Claudius nauraa kovaa, irstasta nauruaan. Sylki on vaahtoutunut hänen suupieliinsä. Hän kohottautuu, astuu askeleen eteen, alkaa puhua aikomuksenaan ylistää äitiään, jonka muistoksi hän on järjestänyt tämänpäiväisen juhlan.” (s.60)

Ei ole minun Claudiukseni. Schalansky kirjoittaa kaikesta hyvin, hienosti, omaäänisesti, vakuuttavasti. En tiedä hänestä mitään. Pitäisikö minun tietää, siis kirjailijasta? Kolosseumin viihdyke rahvaalle on puistattavaa. Tiikereitä raahattiin taistelemaan ja kuolemaan areenalle, sitten myöhemmin ihmisiä. Hekin kuolivat. 

Kuolemisesta oli tullut viihdyke.  Tiedän että tuollaisia näytöksiä oli, ne on dokumentoitu. Kansalle on annettava huvituksia. Siitä ylhäisöstä en tiedä, ehkä hekin nauttivat tappamisesta. Tiikerit käsittääkseni tappoivat vain säilyäkseen hengissä.  Sen sijaan tappamissirkusta piti käyttää siihen, että ihmiset unohtaisivat miten surkeata elämä arkipäivinä on?

Mutta Judith Schalansky ja Kadotettujen katalogi. On siinä kirjassa tekstejä kadotetuista asioista, esimerkiksi Kaspian tiikeri on mennyttä. En tiedä käytettiinkö niitä myös noissa Kolosseumin tappojuhlilla.  Tekstissä nimeltä Manhattan on osa Sininen poika, jossa kerrotaan jonkun kaupunginosan ihmisistä. Schalansky kuvittelee ne ihmiset, ne ovat omanlaisiaan. Jollakin sivulla otsikko onkin Der Blaue Knabe, joka viittaa ilman muuta saksalaisen ekspressionismin traditioon.  Ja tässä tulen jymäytetyksi. Eipäs olekaan saksalaista ekspressionismia vaan englantilaisen muotokuvamaalari Thomas Gainsborough’n työ vuodelta 1770! Se on ostettu kasalla dollareilla Amerikkaan. 

 

Käsittääkseni juuri se Sininen poika ihmettelee miten on mahdollista että joku tahtoo hänen seuraansa:
” Miksi hemmetissä se sitten halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Se oli mysteeri. Kyllähän hän itse tiesi parhaiten, miten uskomattoman tylsä oli. Hänhän oli lopulta se, jonka oli kestettävä itseään koko ajan. Ei hän voinut tuosta vain katkaista puhelua , kun kyllästyi. Ei voinut erota itsestään. Se ei valitettavasti ollut mahdollista. Oi kuinka mieluusti hän lähtisikin lomalle itsestään. Olisi joku muu. Se hyvä puoli siinä saamarin filmaamisessa sentään oli.” ( s. 110)

New Yorkista muistan sellaisen muutaman päivän kaaoksen kun kaupunki meni pimeäksi.  On siitä jo vuosikymmeniä. Meillä TV-uutisissa näkyi  siitä vain otos. En tiedä miten pimeää kaupunkia voi kuvata kameralla muutenkaan, mutta kai siellä oli joskus päiväkin, että voi mennä ulos ja katsoa onko siellä vielä elämää. Mutta se pimeys oli hirvittävän näköistä. Sen lisäksi kaupungissa elettiin vielä sitä aikaa jolloin  Suomenkin televisioissa meni ohjelma Hill Street blues, poliisiasemasarja, jota kuvattiin ennen kuin New York sitten väliaikaisesti ainakin rauhoittui. Taisi pormestari vaihtua.

 
Muistan TV-uutisista vain sen pimeyden. Olen asunut muutaman viikon Manhattanilla Riverside Driven ja 109. kadun kulmassa suhteellisen lähellä yliopistoa, jossa suuri osa USA:n beat runoilijoita opiskeli ja asui sitten siinä lähettyvillä. Niitä tienoita on kuvannut myös Paul Auster New York-trilogiassaan.

 Viimeinen pitempi osa käsittelee kuun pimeän puolen tutkimusta. Siinä pimeyden ja kylmyyden todella tuntee. En tiedä mitään avaruustutkimuksesta lukuunottamatta joitakin tiedejuttuja radiossa. Suomalaisia astronomeja ei taida olla avaruudessa. Astrologeja sen sijaan varmasti on tosin luulen että ne kuvittelevat olevansa avaruudessa eivätkä tiedä muuta kuin tähtimerkit horoskoopeissa. Kuvittelu voi auttaa sellaisia ihmisiä elämään vähän helpommin ja ehkä keveämmin.

 
Schalansky ja samoin suomentaja  Suvi Valli onnistuvat käyttämään niin hyvää kuvailevaa kieltä, että matka kuun pimeälle puolelle tuntuu oikealta, vähän pelottavalta ja tieteiskirjallisuudelta, siis ei tieteeltä, kyllä siinä sen verran järjissään sentään selvisi kesken lukemisen. Pidin erityisesti siitä, että siellä luolia tunnustelemassa oleva avaruusmatkailija mietti arkiston perustamista johonkin luolaan. Siellä olisivat ehkä turvassa maan aikakirjat. Se kohtaus kuukävelijästä oli erityisen hauska ja pelottava. Hyvin raamatullinen, suorastaan. 

 
Olen sitä ikäpolvea jolle luetutettiin vuoden 1939 Raamatun käännöstä koulussa, joten aikakirjoja oli paljon. Minulla on edelleen olemassa myös se kirja kotona mutta myös nykysuomea käyttänyt opus joka on ehkä helpommin sulatettava kuin vanhaa kieltä käyttävä. Olen sattumoisin halunnutkin selailla sitä vanhaa Vanhaa testamenttia, kun olen miettinyt kuussa hiiviskelevää ihmistä. 

Kun luin sitä, ensimmäinen vastaväitteeni kyllä oli se, että en ole lukenut mistään sellaista suunnitelmaa että kuusta tulisi ihmisten pakopaikka sen jälkeen kun Maa muuttuu asuinkelvottomaksi. Eivät osaa vielä tuottaa ilmakehää niiden elottomien kivenmurikoiden ylle. 

Minun vielä luettava noita tekstejä uudestaan. Jos löydätte kirjan kirjastosta tai jos niitä sattuu vaikka Poesialla olemaan vielä, niin lukekaa ihmeessä.  Schalanskista on kyllä netissä tietoa, lukekaa!