Austerista Plautukseen ja takaisin

Meillä ei ole kovin paljon mitään sellaista josta voisi sanoa että "tavara" (muistaakseni venäläisperäinen sana), mutta siis kirjat! Niiden heittäminen pois on mahdotonta.  Tulin keskustelleeksi yhden ystävän kanssa netissä n.k. konmarittamisesta, joka tarkoittaa sitä, että lapsille ei pidä jättää niin hirveästi siivoustyötä ja asioiden panemista paikalleen, kuin mitä ne raukat nyt joutuisivat tekemään. Siis siinä vaiheessa kun meitä ei enää ole olemassa.

Suunnilleen päivittäin tulee jostain mieleeni että onkos minulla äidin peruja Helga Hiiskua, tai jotain muuta 30-luvun runoilijaa, tai joku muu jo kuollut kirjailija, oikeastaan mikä tahansa eksemplaari siltä vuosikymmeneltä kelpaisi. Sitten on tietenkin kirjoja joissa kerrotaan noista menneistä kirjailijoista ja tuotannoista. Jos sitä kirjaa ei satu olemaan minulla eikä kirjastossa niin sitten en pysty tarkistamaan kulloinkin tähdellistä asiaa. 

 

Kyse ei ole siis jostakusta yhdestä tai kahdesta kirjasta, koska yksi kirja viittaa johonkin muuhun kirjaan/kirjoihin sillä siunaamalla kun sitä rupeaa lukemaan. On jännittävää kulkea noiden kirjojen teitä ja maanteitä ja polkuja! Käy se kyllä työstäkin, kun on aina välillä etsittävä tietoa siitä tai tästä kulloiseenkin asiaan liittyvästä yksityiskohdasta. Ja aivastuttaa. Kirjat ovat pölynpesiä.

En tiedä kuinka paljon meillä on kirjoja. Ne ovat omissa hyllyissään: tietokirjat, proosafiktio, runous, näytelmäkirjallisuus. Jos eivät olisi niin en koskaan löytäisi yhtään mitään. On oltava aakkosjärjestys. Sen opin kun aloitin koulun vuonna 1952.  

Juuri pari päivää sitten sain juuri julkaistun uuden kirjan, jonka olen tilannut ainakin kaksi vuotta sitten: Plautus: Amfitryon, Kaneli, Korulipas, Känsäkäs, Kauppias, Kiusanhenki ( Suomentajat:  Sami Jansson, Arto Kivimäki. Teos 2024, 835 s.).  Plautus oli roomalainen kirjailija ja nuo näytelmät on suomennettu latinasta. Kirjailijan tuotteliain aikakausi oli 218-202 eaa. Minulla oli latinaa lukiossa, mutta en minä osaisi noita lukea koululatinalla. Onneksi meillä on latinastakin suomentajia sentään vielä!

Nyt on kulunut tämä aina vain jatkuva kesä lukemisessa. Ihmiset eivät ole kansoittaneet kirjastoa, olen saanut kulkea miltei yksinäni ja sellainen on luksusta, kuten valtiovarainministeri voisi sanoa. Kohta kai sellainen mahdollisuus viedään pois.

Valtiovarainministerin esitti arvoarvostelman. Olen oppinut lukemaan kansakoulussa, jonka Suomen opetusministeri on määrännyt pakolliseksi. Paikkakunnalla oli myös kirjasto. Sen lisäksi kotona ja isovanhempien luona oli kirjastoja. Lapsuudesta muistan verannan nurkkaan kokoontuneet sisarukset ja serkut, jotka lukivat. Korvin kuultava meteli koostui puolestaan lintujen laulusta ja muusta tiedotuksesta.

Jonain päivänä emme olleet siellä, vaan jossakin muussa talossa. Eikä verannalla ollut vahtia. Sinne oli jäänyt kahvi- ja teeastiasto kun serkkuja ja tätejä oli kokoontunut sinne. Ovikin oli auki, niin että pihalle saapuneet olisivat päässeet yläkertaankin ja olisivat hyvässä lykyssä nähneet yläkerran parvekkeen katolla luukun, hakeneet liiteristä tikkaat ja kiivenneet sinne. Siellä oli vaikka minkälaista mielenkiintoista aineistoa, suvun papereita.

En ollut tiennyt aiemmin sitäkään että isä oli joskus yrittänyt oppia piirtämään. Jonkinlaista sarjakuvaa se oli tavoitellut. Marssin tädin huoneeseen jossa oli Suomen Kuvalehtien vuosikertoja ja löysin sieltä isän esikuvat. Vakavasti otettavien juttuja kappaleiden väliin oli istutettu vinjettejä. Mutta isän käsissä niistä tuli pilapiirroksia. Niissä oli naamoja ja olin lukevinani niistä isosetien ja tätien kasvoja. Aika lailla  nuorempia olivat olleet kuin millaisina minä olin heidät nähnyt.

En tiedä kuinka paljon sellaisia kyläyhteisöjä on enää olemassa. Se talokin jäi vaille sukulaista. Jotkut sukulaiset saivat sen sitten myydyksi. He eivät olleet tavanneet vanhempia sukulaisia eivätkä olleet jaksaneet kuunnella heidän ajatuksiaan ja johtopäätöksiään. Sen tietysti ymmärtää, kun nuorisolla on kiire jonnekin aivan muualle. Oli minullakin nuorena ollut kiire, mutta en olisi ikinä jättänyt sitä taloa yksin. Joskus vähän päälle 10-vuotiaana siitä tuli unten talo ja siellä oli huoneita ja ihmisiä joita en ollut ikinä nähnyt. Mutta sama talo se oli. Ehkä sitä unitaloa voisi kutsua surrealistiseksi koska unissa voi kertoa minkälaisia tarinoita tahansa.

Uni alkoi ilmestyä siinä vaiheessa kun aloin tulla tietoiseksi kuvataiteen maailmasta. Olin oppinut  pitämään näyttelyissä käymistä huvituksena ja tiesin että omiin uniini ne tulisivat ja omistaisin ne kuvat itsekin sitten. En tarvinnut niitä välttämättä seinilleni. Sellaista taloa ei ollutkaan jossa olisi ollut niin suuret seinät ja katto tarpeeksi korkealla. Oli hankalaa kun minulla ei ollut kuin muutama ystävä joka ymmärsi mitä minä hain kuvilla, mutta olivat sentään ne muutamat.

Minulla on vieläkin historian oppikirjoja joka on ollut isän ja sedän käytössä ja niiden sivuilla on piirroksia. Lyijykynällä on piirretty että saisi ne pois, mutta mieluummin jätän ne siihen. Miksi Wienin tanssivaa konferenssia selvittäviä sivuja kehystävät erilaiset sirkushahmot? Mitä ne kunnianarvoiset sukulaiseni oikein olivat ajatelleet?

Yritin hakea sedän ja isän maailmasta jonkinnäköistä juonta. Oli aivan tarpeeksi kummallista että ovat olleet joskus 10-vuotiaita, nyt vielä näkee että niillä on ollut kynä kädessä ja ovat kuvitelleet itsestään vaikka mitä. Opettaja on varmasti järjestänyt jälki-istuntoa.

Rupesin siis käsittämään mitä kaikkea suvun ihmisten ajatuksissa on ollut. Se on suurimmalta osin sekametelikeittoa. Ei sitä voi ottaa vakavasti eikä ainakaan yrittää mitään luonnekartoitusta kauan sitten kuolleista ihmisistä. Mutta aivan yhtä lailla ihmiset kylissä ja suvuissa yleensä katsovat toisiaan, että sillä on aivan Nelmin silmät. Se rypistää otsaansa samalla tavalla kuin se kääpiöserkku kymmenen kilometrin päässä. Sillä on levottomat puheet aivan niinkuin pikkuserkullasi on!  

Seuraukset kysymyksistä ovat selvät: on mentävä harventamaan kasvimaalle porkkanoita ja kitkettävä rikkaruohot. Minun siis olisi kitkettävä rikkaruohoja niin kauan kuin ymmärrän kysyä jotain järkevää.

Plautus on vielä hyllyssä. Tällä hetkellä luen Paul Austerin opusta nimeltä 4321. Kirja on minulle aika tavalla henkilökohtainen sukellus semmoiseen kansojen sulatusuuniin kuin New York. Olen suunnilleen samaa ikäpolvea kuin Paul Auster oli, mutta hän asui koko elämänsä New Yorkissa tai Newarkin puolella siinä joen toisella puolen. Sattuu olemaan niin, että asuin vuonna 1969 kahdeksan viikkoa siinä Columbia-yliopiston lähellä äidin serkun luona. Myös Austerin New York-trilogia paikantuu niihin kulmiin. Kirjaa tulen lukeneeksi omaelämänkerrallisena. Olivat käynnissä suuret Vietnamin vastaiset mielenosoitukset, mutta vuosi on vasta 1967.

Kun menin New Yorkiin, paikallisia tapahtumia selostava lehti oli taksin istuimella. Siinä ilmoitettiin elokuvasta nimeltä Medium Cool. Menin katsomaan ja olin järkyttynyt. Olen nähnyt sen jossain elokuvakerhossa tai -arkistossa Suomessakin, mutta en muista että sitä olisi esitetty Ylen kanavilla. Medium Cool oli dokumentti USA:n vuodesta 1967, jolloin alkoi näyttää yhä selvemmin että maa oli joutumassa pahempaan paikkaan kuin olivat päättäjät luulleet. Suurvalta ei osannut arvata kompastuvansa pikkuiseen Vietnamiin.

Sodan vastaisia mielenosoituksia oli myös Tukholmassa jossa olin ollut kesät töissä että saatoin opiskella yliopistossa. Opintososiaalisia tukia ei ollut ollenkaan, siis Suomessa. Ehkä mielenosoituksia oli Suomessakin jo. Ainakin maassa alkoi ilmestyä Tricont-niminen lehti, joka kertoi 3. maailman ahdingosta. Sen eräänlaisena jatkeena oli viime kevääseen asti jatkunut ulkoministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys, jonka käsittääkseni istuva hallitus melkein ensi töikseen lakkautti.  Tieto on vaarallista jostain syystä - tai peräti aivan tarpeetonta.

Austerin opuksessa 4321 on kaikkiaan 866 sivua, olen nyt sivulla 631. Plautus on sitten seuraava tiiliskivi. Minusta on kaikkiaan syytä selvittää asiat perinpohjaisesti jos sellaiseen työhön rupeaa. Tämä ei kuitenkaan ole sillä lailla työtä, sattuu vain olemaan niin, että pääsen tutkimaan miten joku amerikanenglantia kirjoittava selittää miltä eläminen silloin tuntui. New York on sulatusuuni, mutta sen verran ehdin siellä kulkea, että näin miten valtava määrä ihmisiä ja kulttuureja sille alueelle on mahtunut. Ja käsittääkseni mahtuu edelleen. Auster kirjoitti niin monien ihmisten puolesta tarinan omalaatuisen kaupungin elämästä.  New York on oma maailmansa. Lukemiseen tarvitsen New Yorkin kartan, josta voin katsoa missä päin Austerin kirjan henkilöt olivat milloinkin.

Olen onnellinen siitä, että tulin ostaneeksi kirjan englanniksi. Kahdella kielellä ajatteleminen avaa yhteyksiä harmaiden aivosolujen välillä ja virkistää tavattomasti. Suosittelen muunkielisyyksiä kaikille ihmisille mahdollisuuksien mukaan.

Luulen kyllä että sukeltaminen paksujen kirjojen maailmaan johtuu tästä edelleen jatkuvasta kesästä. Sehän alkoi tänä vuonna jo toukokuussa. Lenni-kissa tahtoo olla ulkona ottamassa päivittäisiä aurinkokylpyjään, mutta on se vähän nuutuneen oloinen joskus. Turkissa tulee kuuma.

Kuka suomalainen runoilija kirjoitti runossa että ”Kun olet kuollut, kesä jatkuu, kesä”? Lukemisen syklit vaihtuvat selvästi vuodenaikojen mukaan. Auster olisi saanut jatkaa vielä kirjoittamistaan, mutta kuoli. Täällä pihan lapsilla jatkuvat hiekkalaatikoissa arkkitehtoniset muistot entisestä maasta.