JOITAKIN VUOSIKYMMENIÄ SITTEN JA NYT TAAS

Lapsi täytti 50 vuotta. Pitää kysyä mihin ne vuodet menivät. Kun ajattelen aikaa vähän kauemmaksi, pääsen miettimään kolmen viikon automatkaa Kanadan läpi. Lähtö oli Yhdysvaltain länsirannikolta ja päädyin siinä autossa New Yorkiin. Meitä oli kaksi ihmistä lähdössä takaisin Eurooppaan.

Ei ole aivan yksinkertainen juttu ensinnäkin lähteä käytännöllisesti katsoen rahattomana katselemaan maailmaa niin kauas eikä myöskään palata takaisin tismalleen yhtä rahattomana. Mutta tottakai kyse on yhtä hyvin siitä, että jos olisi ollut rahaa hirveästi, niin olisin todennäköisesti ollut vain pahainen turisti, jolla on jonkinlainen kamera (nykyään kelpaa puhelimen kamerakin), jonka läpi hän katselee maisemaa.

                   

 

Uusi kaupunki

 

Olin ollut  ennen Amerikkaan menoa Tukholmassa ja tutustuin siellä kesätöissä ollessani muihin ulkomaalaisiin ja lähistöllä asui muutamia amerikkalaisia, jotka olivat ottamassa etäisyyttä kotimaahansa ja arvelivat, että Tukholma voisi olla tarpeeksi kaukana. Amerikkalaisille Ruotsi tuntui olevan helppo sen takia että useimmat ruotsalaiset, ainakin nuoret, osasivat englantia. Suomeakin puhuttiin Tukholmassa kyllä, mutta lehdet kirjoittivat ärtyneinä suomen puhujista että en finne igen, eikä kukaan ollut tehnyt mitään hirveätä rikosta, kunhan oli vain ollut tiellä. Amerikkalaiset olivat selvästi suositumpaa seuraa.

Mutta sinä kesänä oli jossain lähiössä ollut tappeluja polkupyöräkettingit aseena assyrialaisten ja suomalaisten välillä. Näin vain lehden otsikon. Sanoivat että oli ollut jengiväkivaltaa. Olin Tukholmassa kaikkiaan neljä kesää kesätöissä ja asuin aina suomalaisten kanssa. Meitä oli paljon ansaitsemassa opiskelurahoja siellä. Jostain syystä paikalliselle nuorisolle ei kelvannut kesätyö pesulassa tai sairaala-apulaisena. Tai ehkä heidän nuoruutensa kesti pitempään kuin meidän.

Assyrialaiset eivät olleet paikallisia. En yhtään tiedä keitä he olivat, mutta muistin historiantunneilta Assyr-bani-Bal -kuninkaan joka oli ilmeisesti assyrialainen. En ole varma kuninkaan nimen oikeinkirjoituksesta. En myöskään muista miksi hänet oli merkitty oppikirjaan keskikoulun historian tunneilla. Muistaakseni jossain päin idässä on ollut valtakunta tai heimokunta jonka nimi oli Assyria.

Yhden amerikkalaisen kanssa lähdin sitten Amerikkaan. Äidin serkku asui siellä, samoin isoisä, New Yorkissa. Matka oli hyvä ja opin englantia. Asuttiin länsirannikolla ja tehtiin työtä ja mietittiin loppuuko Vietnamin sota vai ei. Mielenosoituksia oli kaikkialla.

Tänä talvena tulin lukeneeksi kirjan, joka on miltei kertomus New Yorkista niistä paikoista jossa äidin serkku asui. Minulla on New Yorkin karttakin sitä varten että jos joskus haluaisin muistaa sitä paikkaa. Äidin serkku asui juuri niillä kulmilla kuin Paul Auster asui Manhattanilla. Kirjan nimi on ”4321”.  Yle on lähettänyt pari kertaa Paul Austerin ja hänen kirjailijavaimonsa Siri Hustvedtin televisio-haastattelun, niin että kuka tahansa pääsee kyllä käsittämään millainen kirjailija on ihmisenä. Parempi on kyllä lukea se kirja.  New Yorkin kartta on kyllä hyvä osviitta kirjaa lukiessa.

Minulle Auster merkitsi New Yorkin muistamista, olin jopa muistavinani New Yorkin hajun, maanalaisen ruuhka-ajat (joihin tämmöinen tottumaton aina joutui) ja tietenkin muistan valtavat ihmisjoukot jotka olivat odottamassa liikennevaloissa: jalankulkijalla oli mielestäni ruhtinaallisesti tilaa, mutta kyllä kadun ylittämiseen siltikin meni aikaa. En tavannut koskaan edes tosissaan kiukkuista newyorkilaista. En kyllä vieläkään ymmärrä miten ne kaikki yli 10 miljoonaa oikein mahtuivat.  Äidin serkku selitti että täällä asutaan kaikki, niin että ei ole mitään järkeä olla koko ajan vihainen. Siitä saa vain sydämensä ja päänsä kipeäksi. Isoisä tuli muutaman päivän päästä hakemaan minua Alicen luota ja lähdettiin maaseutukierrokselle.

Paul Austerin kirja sijoittuu aikuisen Austerin ajalta Manhattanille kokonaan. Nuoruutensa hän oli viettänyt naapurikaupungissa New Jerseyssä, joen toisella rannalla. Auster oli juutalainen, minä taas olin suomalainen ja olisin kovasti toivonut että joku olisi vienyt minut New Yorkin suomalaisten haalille. Äidin serkku kieltäytyi sanomalla että se on Harlemissa eikä meitä sinne hyväksyttäisi. Isoisä taas kertoi että hänen veljensä oli kerran pysäytetty kun hän oli ajanut autollaan Harlemiin, oli kuulemma ryöstetty ja hakattu. Isosedän tapasin Suomessa joskus nuorena. Hän oli ollut Helsingissä kun oli pitänyt harsia kokoon hänen leukaansa. Isoisä sanoi että Harlem ei ole turvallinen valkoihoiselle.

Auster ei puhu rasismista kovinkaan paljon. Arvelin itse silloin parikymppisenä, että ehkä jos on syntynyt Amerikassa niin osaa välttää luontojaan hankalia paikkoja. Ei hän kyllä kerro olleensa Harlemissa. Mutta New Yorkissa on paljon kaikenlaisia kaupunginosia, monissa on puhekielenä joku muu kuin englanti. Äidin serkku opetti espanjankielisessä Harlemissa englantia espanjankielisille aikuisopiskelijoille. Mutta kun mentiin siitä alueesta läpi Alicen kanssa, hänen mielestään ei lähdetä käveleskelemään siellä. Kysyin että miksi. Hänen mielestään eri kieltä puhuvien ei kannata mennä härnäämään heitä. Jätin aiheen, koska tajusin että en pystyisi käsittämään juttua.

Joka tapauksessa suuri osa Austerin romaanista käsitteli 1967-69 välisiä aikoja. Muistan ne ajat hyvin, koska saavuin Manhattanille vuonna 1969. Auster on hieno kirjailija senkin takia, että hän tahtoo ehdottomasti sitoa kunkin käsittelemänsä ajan aikakauden tapahtumiin. En osunut mielenosoituksiin New Yorkissa, mutta muistan latautuneen tunnelman. Äidin serkku tai isoisä eivät puhuneet politiikasta mitään, mutta Auster puhui niin kuin muutkin nuoret siihen aikaan. Olen samaa ikäluokkaa Austerin kanssa, suunnilleen. Miksi supervalta USA ryntäsi pienen Vietnamin, kimppuun, minä yritin.  Isoisä ja äidin serkku vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat yhteen ääneen: kun et ole täältä, niin et voi käsittää tietenkään. Auster siteeraa kaiken maailman lehtiä ja kertoo miten muualla reagoidaan.

Auster oli hyvin tarkka aikakauden havainnoissa. Aloin muistaa asioita. Muistin kuin ikäiseni poikia joutui värvätyksi. Muistan yhden kylmästä tärisevän nuoren pojan joka pyyhki sadetta päästään, sänkitukasta ja pyysi että häntä en kuitenkaan tuomitsisi vaan muistaisin että Vietnamissa on hyvin raskasta eikä siellä olla sunnuntailounaalla luonnon helmassa. Se poika oli minua vuoden nuorempi. Se poika ei sanonut sitä vihaisesti vaan vetoavasti. Silitin sitä sänkeä ja osasi se poika vähän vetää suutaan hymyyn. Se poika oli aika tavalla minua nuorempi, mikä varmasti tarkoitti vuotta tai kahta silloin.

Nyt tietenkin Vietnamin sota tulee mieleen, koska Euroopassakin on taas sota kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Israel hyökkäsi Gazan kimppuun Välimeren etelärannalla. Ihmiset pelkäävät että sodat leviävät. Toivottavasti alkaa tulla pian ääniä että neuvottelujen tie olisi järjellisempi.  Niinhän se olisi aina.

Olen lukenut Austerilta kaiken kirjallisuuden minkä olen saanut käsiini. Nytkin on tässä työpöydällä Paul Austerin ”Baabelin perilliset” (Suom. Arto Schroderus Loki-Kirjat 1998),  esseitä maailmasta, kirjoista ja ihmisistä eli maailma pienessä ja tiiviissä koossa. Yhden esseen nimikin on New York Baabel. Esseitä pitäisi kyllä julkaista paljon enemmän, myös suomentaa! Mutta niin sitten kävi että Paul Auster otti ja kuoli pari viikkoa sitten. Se oli suuri menetys maailman kirjallisuudelle ja maailmankirjallisuudelle.  

Yksi Austerin essee käsittelee hänen etunimikaimaansa Paul Celania:
” Sillä erään hänen toisen lausuntonsa näennäinen paradoksi  - ’Todellisuus ei ole. Se on löydettävä ja voitettava’ - voi johtaa sekaannukseen, ellemme jo ole ymmärtäneet todellisen tavoittelua, joka leimaa Celanin runoutta. Celan ei puolla vetäytymistä subjektiivisuuteen tai mielikuvitusmaailman rakentamista. Pikemminkin hän viitoittaa etäisyyden, joka runouden on kuljettava, ja määrittelee sellaisen maailman moniselitteisyyttä, missä kaikki arvot ovat kumoutuneet. ” (s.64)

Celania on kyllä jonkin verran suomeksi ja onneksi myös Paul Austeria. Kumpaakin pitää suomentaa enemmän. Tottakai englannin lukijoilla on tässä mahdollisuus, mutta esseet ja varsinkin runous ovat parhaimmillaan lukijan omalla kielellä luettuna. Silläkin uhalla että  joskus on vaikeata ymmärtää mitä kirjailija sanoo. Aina voi osan kuvitellakin, ei sitä kirjailijakaan voi kieltää.