Sama alkutalven valo

SAMA ALKUTALVEN VALO

Tiedän kyllä hyvin että ääniä on kaikuisassa tilassa mahdoton tunnistaa. Mutta entä valo? Olen käynyt uimahallilla varmasti jo 20 vuotta, ehkä ylikin. Sattuu olemaan kaupunki ja kaupungeissa on onneksi uimahalli. Tarvitsen uimahallia koska vesijuoksu ja -jumppa ovat ainoat toimivat lääkkeet etenevälle nivelrikolle.

Se ei ole diagnoosi, koska sellaisia ei anneta jostain niin epämääräisestä. Vanhempien ihmisten luusto nyt vain haurastuu. Varsinkin sellaisten jotka ovat pula-ajan sekundaa.

Mutta tyhjyys kuului myös ihan kuuroihin korviin. Ilmassa puheet ja kolinat tuntuvat korviin jonkinlaisina paineaaltoina. Ei se ole paha paine, eikä hyväkään, mutta jotkut aallot kutittavat rumpukalvoa enemmän kuin muut. Pukuhuoneen kopit ovat metallia ja ne rämisevät. Ihmisten puhe  taas tuntuu rahinana. Naisilla on jostain syystä ominaista pitää korkeaa äänen voimakkuutta oli sitten kuulija missä tahansa.  Korvalääkäri kertoi mitä äänentasoa voi pitää  kuulossani normaalina ja siinä kuulokäyrässä on vino kuoppa. Mutta en muista niitä lukemia. Yksi sellainen kartta oli tuossa näppäimistön vieressä Euripideen Medeian välissä, mutta nyt löysin vain sukulaisen kirjeen vuodelta 1982.

Sukulainen miettii sellaista että miksi tuntuu kuin työväenliikkeenkään ihmiset eivät eivät uskoisi laulujensa sanomaan. Täti ja setä rupesivat vaaleanpunaisiksi poliittiselta näkökannaltaan siinä vaiheessa kun olivat jo melkein eläkkeellä. Sitä mielipiteen muutostaan he sitten ihmettelivät lopun elämänsä. En ole pitänyt päiväkirjaa niinä aikoina, joten en muista minkälaisia asioita on ollut ilmassa vuonna 1982.

En muista mitään ihmeellistä myöskään töissä niiltä ajoilta. Ihmisiä oli ympärillä. Mutta en muista moniakaan enää nimeltään, vaikka kasvoja ja puhetta tulee uniin vieläkin. Siitä kyllä tiedän että ovat olleet tärkeitä ja kuuluneet johonkin projektiin mitä töissä on ollut.

Joskus aamulla huomaan että unet alkavat olla lähellä joitakin Ranskan uuden aallon leffoja. Ne olivat niitä joita näin Tampereen Kinopalatsissa 1960-luvun puolivälissä. Elokuvat ovat omiaan jonkinlaisen maailmankuvan luomiseksi. En tiedä miksi sitä voisi kutsua, mielikuvamaailmaksi. Se vaikuttaa vähän kaleidoskoopilta. Se vaihtaa väriä ja muotoa vähän väliä. Mutta sennäköinen maailmankatsomus on aivan yhtä validi kuin tylsä sosiologinen opus. Niistä oli yksi poikkeus: Antti Eskolan opukset. Niissä tuntui että se kaveri tykkäsi kirjoittaa.

Tulin kutsuneeksi tädin ja sedän kirjeitä vaaleanpunaisiksi, siis maailmankatsomusta. Se värihän on unien ja toiveiden väri. Kanadasta Karjalan kansantasavallan kautta isoäidin kylään takaisin palanneiden sukulaisten väri oli ehkä Etelä-Ruotsin vaaleanpunainen. Tai he kertoivat että sellainen väri olisi hyvä. Olivat asuneet jonkin aikaa Malmössä. Vaaleanpunaista ei kyllä näkynyt Kinopalatsin leffoissa.  

Yritin kysellä tarkemmin mutta ei sitä tarinaa tullut. Kiertoteitse joitain osia, mutta ei kaikkea. Olisi pitänyt olla mankka ja hyvä mikrofoni. Mutta olisivat todennäköisesti pelänneet nagraa, jonka olisin ehkä saanut. Heidän äänensä oli hauras. Vasta paljon myöhemmin kuulin että heidän osansa oli ollut kova. Mutta muistan hyvin heidän pienen punaisen mökkinsä. Heidän luonaan opin juomaan teetä. Se tapa minulla on edelleen.

Nuorempi heistä kertoi kuinka paljon rakasti koulua jota pääsi käymään ja oppi neljä kieltä. Heidän koulussaan Amerikassa oli ranskaa eikä latinaa, jota minun oli pakko päntätä päähäni. Kertoivat niistä hyvistä ajoista joita oli siellä USA:n ja Kanadan rajan läheisyydessä. Ihmettelin heillekin, että minkä takia yli puolet sukua on lähtenyt Amerikkaan. Ja että miksi sieltä piti lähteä sitten Venäjän Karjalaan? Kysyivät että olinko kuullut vuoden 1929 pörssiromahduksesta.

Tänään sattuu olemaan talvipäivänseisaus. Vuotta ei ole kovin paljon enää jäljellä. Taivas on auki, mutta ei siellä ole hirveän kylmä. Kylmän näkee pihan poppeleista, jotka huojuvat jos on tulossa matalapaine.  Poppelit osaavat palella: oksat liikkuvat näkyvästi vaikka ei ole lehtiä. Mutta oksat eivät liiku myöskään jos tulee lämmin, sen sijaan kylmällä linnut tulevat parvekkeelle koputtelemaan ikkunoita ja ovia että on annettava ruokaa. Talipalloja ja siemeniä.

Lenni-kissa ihmettelee mitä ne isotkin linnut koputtelevat ikkunoita. On se kyllä nähnyt kun isommat linnut ovat nokkineet jäätyneitä omenoita. Pihalla on koristeomenapuu, jota olen ihmetellyt. Edes linnut eivät pidä sen hedelmistä. Miksi on olemassa jotain niin hölmöä kuin koristeomenapuu? Kuulemma on koristekirsikkapuitakin. En usko että Tsehovkaan olisi erityisesti välittänyt koristekirsikkapuista.

Aamu alkoi vasemman jalan isovarpaan puhdistamisella. Olin tullut kolauttaneeksi sen vähän liian monta kertaa yöpöydän kulmaan. Nyt varvasta särkee. Toivottavasti ei tarvitse lähteä lääkäriin. Viimeksi kävi niin, että leikkasivat puolet kynnestä pois ja se otti todella kipeää ja kauan. En ymmärrä miksi yöpöydissä pitää olla ulokkeita jotka osuvat säännöllisesti kulkureitilleni. Mutta ei suomalainen arkipäivän design ehkä kovin helposti ulotu jokapäiväisiin juttuihin.

En selviä ilman yöpöytää. Minulla on oltava toinen puoli pöydän hyllyä täynnä vanhoja Parnassoja ja toinen puoli kirjoja joita en ole vielä lukenut loppuun. Niitä ovat esimerkiksi Helen Macdonald: H niin kuin haukka, Albert Camus: The Myth of Sisyphos, Aulis Aarnio: Herra Himmelsraumin päiväkirja ja Dan Steinbock: Taideteos ja taidekasvatus. Alakerran pöydälle kertyi aamulla tulehtuneen vasemman isovarpaan hoitotarvikkeita: Asept, Mesoft, Micropore ja Bacibact. Kohta on tassuteltava alakertaa vaihtamaan varpaan sidos. Sidoksen on oltava aseptinen. Mitähän aseptinen tarkoittaa?

Olisi kyllä hienoa että onnistun hoitamisessa eikä tarvitse nilkuttaa terveyskeskukseen. Täällä ainakin on niin, että terveyskeskukseen ei kannata soittaa, koska siellä on täyttä niin kuin aina. Sinne on mentävä. Ja mukaan on otettava vesipullo ja voileipiä. Siellä menee yöhön asti, koska ihmiset eivät voi tilata lääkäriaikoja kun niitä ei ole.

Viimeksi kun yöpöytään tai keittiön pöytään kolauttamani (oikea) isovarvas tulehtui, pääsin terveyskeskukseen ja siellä oli lääkäri joka osasi leikata kynnen pois. Siis ei kokonaan, vaan siitä syrjästä minkä osuin kolauttamaan tarpeeksi lujaa että se tulehtui. Ai niin joo. Sepsis on latinaa ja tarkoittaa tulehdusta. Sitä varten sidokset ovat a-septisiä.

Sitten pitää miettiä mikä kirja sinne pitäisi ottaa mukaan. Ehkä tuo Aarnio. Aulis ja sen sisko Anja olivat koulukavereitani Kangasalan yhteiskoulusta. Anja oli kaiken lisäksi luokkakaveri, Aulis oli vähän vanhempi. Muistan vieläkin reitin Anjan luokse Huutijärvelle. Niitä sisaruksia ei ole enää.
On hyvä että Auliksen kirjat ovat. Ne ovat yhteiskunnallisia romaaneja. Niitä kirjoitettiin vielä vuonna 2013, tämän painopaikka on ollut Paasilinna.

On ikävä niitä sisaruksia.  Ne olivat semmoisia työväenliikkeen ihmisiä, joita oli vielä 1950-luvulla. Eivät tärkeilleet eivätkä pyrkineet joihinkin virkoihin, joita ruvettiin jakelemaan sitten myöhemmin. Aulis opiskeli oikeustiedettä ja Anja ainakin sosiaalipolitiikkaa.  Olivat mukana kesäteatterin esityksissä tietenkin. Muistaakseni se oli Roineen rannalla. Kerran pääsin katsomaan.

Viimeksi puhuin heidän kanssaan niiden lukemattomien järvien huonosta tilasta. Sen muistan että Paunun bussista katsoen ei enää näkynyt oikealla Kaukajärveä eikä vasemmalla harjujonoa. Käsittämätöntä että kokonainen järvi ja harjujono katoaa. Ei näkynyt myöskään koulukaverin kotia, jonka yhteydessä oli hieno omena- ja päärynätarha. Olin töissä siellä silloin kun piti tehdä taksvärkkiä syyskuun alussa. Perunapelloista olin saanut tarpeekseni jo isoäidin luona.

Sen muistan että Aulis kirjoittaa hyvin. Terveyskeskuksessa on kuitenkin käyttäydyttävä hyvin. Sairaanhoitajat ovat usein katsoneet minua epäilevästi jos olen selvästi yrittänyt tukahduttaa naurunpyrskähdystä. Terveyskeskukset ovat vakavasti otettavia paikkoja.  Niin on varmaan sen takia, että niihin ei missään nimessä mennä koskaan turhan takia.


Mutta selaillessakin näkee millaista satiiria Aulis Aarnio kirjoitti:
”Gogol puristi huulensa yhteen. Tulkitsin sen merkiksi siitä, että hänen aivojaan kuumotti vieläkin Leninin kertomus Pyhästä Pietarista. Asian arkaluontoisuuden vuoksi tarina olisi ansainnut kosolti julkisuutta, sillä juuri arkaluontoisimmat asiathan ovat eniten julkisuudessa. Arkaluontoisuus! Yhtäkkiä pysähdyin omissa ajatuksissani. Ällistyin. Ei voinut olla totta , että olin lukenut Gogolin ajatuksia. Hän ei sanonut mitään, mutta tiesin mitä hän ajatteli. Aikaisemmin sellainen ei ollut  pujahtanut edes mieleeni tai sitten ajatusten lukeminen vaati keskittymistä, enkä tätä ennen ollut paneutunut muiden ajatuksiin tarpeeksi hyvin.”
(Aarnio: Herra Himmelsraumin päiväkirja, Paasilinna 2013, s. 71)

Onneksi huushollin toinen ihminen on kotona. En olisi saanut jalkaani kenkiä tuon isovarpaan haavan vuoksi ja kauppaan piti mennä. Sandaaleja en oikein edes pikkupakkaseen kelpuuta. Sitä paitsi en muista minne olen ne pannut. Enkä muista millaiset sandaalit minulla on nyt. Ennen ainakin oli ystävän Pohjois-Afrikasta tuomat narusandaalit. Ne kestivät vuosia.