LUEN KIRJOJA TÄNÄ TALVENA JOTA EI TULLUT

 

 Elämiseen ei ole tullut mitään muutoksia. Aurinko ei ole juuri houkutellut ulos. Jos joskus on, niin on täytynyt olla useimmiten jääkelikengät. Niitä on syytä olla joka taloudessa. Ei tämä talvea sellaisena kun se minulle lapsena opetettiin.  Siitä tulee mieleeni isoäidin luona ollut lasten kirja, jossa oli väritettyjä kuvia. Lunta oli paljon ja lapset kuvissa oli puettu lapasiin ja villavaatteisiin, niin että punaiset posket kyllä näkyivät ja nenä ja suuret silmät.

Voi olla että kuvailen Maija Karman kuvittamaa lastenkirjaa joskus myöhemmin. Mutta ensimmäiset muistot ovat ajalta, kun tuvan pitkää pöytää valaisi vain kurkihirren päässä ollut öljylamppu. Sitä käytettiin talvella, kesällä öljylampuille ei ollut käyttöä paitsi navetassa.

Lehmät oli sidottu parteensa kiinni, mutta ihmiset saattoivat kompuroida.  Lehmät eivät päässeet talvella ulos. Otin asiakseni olla siis navetassa niin paljon kuin mahdollista, että lehmät kuulisivat puhetta ja voisivat myös vastata. Yritin kyllä katsoa että olin useimmiten se ainut ihminen siellä, koska aikuisten mielestä lehmät eivät käsittäneet mitä minä sanoin. Kyllä ne käsittivät, niin kuin muutkin eläimet. Aikuiset halusivat määrätä miten minä ajattelin.

Laulaminen oli kyllä sallittua. Isoäidillä ja tädeillä oli korkeat äänet ja ne venyttivät ja vanuttivat säveleitä enkä minä aina pysynyt mukana. Joka tapauksessa niihin aikoihin oli talvi talvisin ja syksyt ja keväät ja varsinkin kesä olivat aivan eri asia. Nyt vuodenajat ovat menneet sekaisin. On helmikuun alkupuoli eikä talvea ole vielä tullut.

Isovanhemmat sanoisivat että odotas vain. Mutta jos pysyttelee valveilla ja kuuntelee niiden supinaa niin kuulee että ovat huolissaan. Perunat eivät ehkä kestä istuttamiseen asti ja voi olla että kirkollakaan ei ole enää varastoa.  Viljavarasto oli kirkon vieressä siinä lähellä Sotainvalidi-kioskia. Kirkolla sain usein punaista limonadia kesällä ja talvella kaakaota. Aina ei ollut kuitenkaan kaakaota.

Isoäiti ja yksi täti olivat näyttäneet hätätilaa varten rakennetun talon, joka oli kirkon lähellä. Sieltä sai jauhoja ja papuja ja porkkanoita ja turnipseja, jos kylillä ei ollut enää omia varastoja jäljellä. Isoäiti otti valittavan nuotin puheeseensa ja sanoi että eihän meilläkään ole. Muistin edelliseltä käyntikerralta liiverin yläkerran porkkanat. Isoäiti sanoi että kyllä me lapset olemme jo syöneet ne. Minun oli kyllä livahdettava aina liiveriin salaa, koska rappuset yläkertaan olivat huterat. Jostain syystä isoäidin ja tädin mielestä lapsen oli oltava yläkouluikäinen että sen voisi päästää päinsä vanhoihin portaisiin.

Liiverin yläkerrasta käytettiin nimitystä ”kokki”, joka ei tarkoittanut esimerkiksi lastentarhan keittäjää. Isoäidin ja tädin mielestä maalla ei tarvittu kokkeja, koska ihmiset osasivat keittää omat soppansa itse. En muista muuta ruokaa kuin perunat ja puuron, joskus oli leipäjuustoa. Sunnuntaisin sai ehkä puuron kanssa hilloa, mutta ensin siitä piti kuoria vihreä home pois, vaikka ei sitä kaikissa purkeissa ollut. Hillot ja mehut olivat ison tuvan alla kuopassa, jonne piti mennä ulkokautta. En saanut kellarin oven lukkoa itse auki. Isoäidin mielestä oli vain hyvä että en saanut ovea auki. Osasin nostaa kulmakarvoja kysyvästi ja täti sanoi että pääsin kyllä yksin kellariin kunhan kasvan vähän. Ajattelin mielessäni että kun olisivat lypsyllä, niin voisin pyytää naapurista pikkuserkkua apuun. Olin nähnyt missä avaimet olivat.

”Äläkä yhtään kuvittelekaan että pääsisit”, täti sanoi tiukasti. Sitten hän selitti että on kasvattanut selkäänsä silmät. Pyöritin päätäni, koska olin nähnyt hänet ilman vaatteita eikä hänellä ollut kuin isot kyhmyiset luut selässään. Kyhmyistä olin ajatellut että se olisi niin kuin jos olisi kaatunut ja lyönyt päänsä kaapin nurkkaan. Kuhmu tai kyhmy, sama juttu. Olin kuullut enon kertovat semmoista että jos on kyhmy vaikka jossain sormessa niin se voi olla vaikka tubi.

Aikuiset värisyttivät ääntään kun sanoivat tubin. Kirkolla oli jossain päin sairashuone jossa oli semmoisia potilaita, eikä niihin huoneisiin saanut mennä jos oli terve. Olisin halunnut nähdä sen sairahuoneen edes ulkoapäin, mutta olivat sitä mieltä että voisi tulla joku vastaan ja tartuttaa sitten basillin. Pikkuserkku sanoi että ne ovat basiliskoja niinkuin niiden serkut sisiliskot, mutta sisiliskoista ei tullut kipeäksi.

Silloin päätin että en menee enää sisiliskojen lähellekään. Yritin sanoa pikkuserkuillekin että ei saanut mennä niiden lähelle ja ne vain nauroivat. Pikkuserkut olivat vanhempia kuin minä enkä ollut koskaan ihan varma siitä osasinko minä kertoa niille mitä tarkoitin. Olin tullut junalla isoäidin luo ja siellä missä asuin syksyt ja talvet puhuttiin eri tavalla. Isoäiti ja täti kertoivat että sodan aikana oli talossa ollut ihmisiä rajan takaa ja rajan takana puhuttiin muutenkin eri tavalla. En osannut sitä paitsi lukea vielä. Pikkuserkku sanoi ettei kannata ruveta lukemaan koska silloin unohtaa mitä on ajatellut.

Olin kyllä miettinyt noita puhumisasioita, koska tiesin aivan varmasti että navetan eläimet ymmärsivät minua ja minä ymmärsin niitä. Olisin mielelläni tavannut niin rajantakaisia ihmisiä, koska olin huomannut senkin että isän ja äidin ja pikkusiskon kodissa, siis semmoisessa jossa on kotonaan, kuten isä sanoi, puhuttiin eri tavalla kuin isoäidin ja tädin talossa.  

En tehnyt siitä isoa asiaa koska arvelin että eläintenkin kieli selviää enemmän ja se selvisikin, kun olin kesällä isoäidin talossa pääsin kuljeksimaan laitumella, jossa eläimet saattoivat kulkea vapaasti. Minä huusin niille jotain ja ne juoksivat katsomaan mitä sanoin. Olin ottanut tehtäväkseni ottaa oksia pensaiden alaoksia ja ajoin pois eläimiä kiusaavia paarmoja.  Äidin mielestä minä en saisi mennä lehmien aitauksiin koska paarmanpuremasta voi tulla haava. Äiti oli ehkä unohtanut kertoa määräyksestä isoäidille.

Mutta toisaalta. Äiti ei ollut kovin usein äitinsä talossa eikä ehkä arvannut että minulla ja heillä oli oma kielemme. Olin osannut puhua jo niin kauan että kahden vuoden kuluttua menisin kouluun, jossa sitten oppisin enemmän kielestä. Kieli ei ollut sama asia kuin se suussa jolla voi nuolla tikkunekkua. Ymmärsin olla tämmöisistä asioista hiljaa, koska aikuisilla oli tapa nauraa sille mitä sanoin vaikka olisin ollut kuinka tosissani.

Toisaalta taas. En tajunnut millä tavalla tosissaan oleminen ja muuten vain puhuminen oli erotettava toisistaan. Esimerkiksi lehmät olivat suuria ja lämpimiä eläimiä ja puhuivat  sekä suullaan että silmillään. Ehkä aikaihmiset olivat sellaisia että he vain olivat yksinkertaisesti unohtaneet mitä oli olla tosissaan ja mitä oli olla leikillään.

Pikkuserkuistakaan ei voinut olla varma. Eivät ne olleet aivan pieniä, mutta eivät isojakaan. Aikuiset panivat rajan menemään siinä että se tai tämä lapsi on koulussa ja osaa lukea, joten hänelle ei tarvinnut selittää niin paljon. Mutta huomasin että juuri se, jolle ei tarvinnut puhua niin paljon, oli sitten jotenkin sivussa ja syrjässä.

Arvelin että sitten asiat selviävät kun menen sinne kouluun. Sen olivat kaikki aikuiset selvittäneet jo kauan sitten että kaikki muuttuu sitten kun menen sinne kouluun. Muistin kuulleeni että eläimilläkin on kouluja. Oli sellaisia hevosia, joiden piti oppia juoksemaan niin että menevät ravia. Isoäidin kylällä oli yksi talo, jossa oli useampi hevonen.

Lapsia ei saanut päästää niiden hevosten lähelle. Ne olivat arkoja. Kerran pääsin kesäaikaan niiden nuorten hevosten lähelle. Ne olivat erillään vanhemmistaan. Kerroin niille että ei saa pitää meteliä että aikuiset ihmiset eivät kuule. Ne tajusivat täysin mitä sanoin. Meillä oli erikseen aikuisten ja eläinten tilat, aikuisten ja lasten tilat ja jollain lailla niistä tiloista tiesivät kaikki. Minulle ei selitetty miksi en saanut mennä sinne tai tänne. Ainut selvä syy mistä ne puhuivat oli tubi. Mutta ei sitä kuulemma sillä kylällä ollut.

Aina välillä katselin korppeja jotka juorusivat korkeiden mäntyjen latvassa. Miksi ne lopettivat pulinansa kun tulin siihen juurelle? Ehkä ne ajattelivat että juoruaisin isoäidille ja tädille että ne pitivät kokouksia myös. Linnut olivat ehkä sen kylän eläimistä kaikkein viisaimpia. Ja varsinkin ne mustapukuiset korpit. Täti oli kertonut kerran, että oli nähnyt lapsena sirkuksen jossa oli yksi puhuva korppi. Kun kysyin häneltä oliko hän itse puhunut sille, se kielsi nopeasti ja käski olla menemästä korppien lähelle.

Jotenkin syy oli siinä, että jos niiden kanssa puhuu, niin ne tulevat ja pihistävät keittiöhopeat. En tiennyt miksi ne veisivät lusikoita ja haarukoita. Täti sanoi että ne vievät niitä varkaille jotka myyvät hopean. Näytin kerran yhdelle korpille sen tädin joka kertoi varkaista ja se lensi heti siitä paikasta pois. Olin kyllä arvellut että ne osaavat ja tietävät. Sitten tiesin että olisi oltava niin kuin ei olisikaan. Täti joskus sanoi niin ja vihelsi. Minua harmitti se että en ollut oppinut vielä viheltämistä. Siitä olisi voinut ehkä kehittää yhteisen kielen kaikille eläimille. Jotain minun piti kyllä tehdä, koska mikään ei pelkällä puheella tullut selväksi.

Joskus kun menin navettaan lauloin niille lehmille ja lampaille ja kanoille. Ne olivat kyllä silloin aivan hiljaa. Äiti oli sanonut että ei mene aivan nuotilleen, mutta eivät lehmät sitä tienneet. Päätin ruveta laulajaksi.