6.4.09

Ottaa haltuun




Maailma on lavea. Itse kullekin riittää tilaa ja avaruutta ylikansoitetulta maapalloltakin. Tyhjää tulee vastaan usein. Ei tarvitse kuin mennä metsään, täällä, Suomessa, tai kävellä meren rantaan.

Olin uppoutunut tiiviisti opiskeluihin ja työntekoon. Alkoi tulla halju olo, vaikka sisätiloista näki vielä sisemmäksi, kirjoihin, omaan pölyiseen päähän. Kirjoittaminen huonossa asennossa sai pään särkemään. Päänsärky puolestaan aiheutti tarpeettomia räjähdyksiä viattomille kanssaihmisille.

Syyllisyys puolestaan aiheutti masennuksen. Minusta tuli kuin mikäkin märkä rätti. Osui sitten vastaan tuttu psykologi joka ilmoitti että sisätilasta on tultava välillä ulos. Väitin vastaan, on liikaa töitä juuri nyt. Psykologi väitti vastaan, mutta hyvin lempeästi: ilmassa ja liikkeessä ruumis tuntee rajansa ja ne rajat ovat minuuden rajat samalla ja silloin vasta ihminen on yhtä ympäristöni kanssa.

Siitä tuli sitten toinen luonto, kävelemisestä, fillaroinnista, uinnista. Työt sujuivat taas, räjähdykset loppuivat, ainakin joksikin aikaa. Psykologi osasi suostutella.

Rupesin miettimään käyttämääni tilaa ja eri tiloja joissa olen, kun käteen tarttui kirjastosta muutama päivä sitten Georges Perecin kirja Tiloja/Avaruuksia (suom. Ville Keynäs, 1992). Huomasin heti, että tiivis kirja käsittelee tiloja paljon laajemmin kuin mitä olin uskonut niitä edes olevan olemassa.

Tila ja avaruus eivät ole edes yksiselitteisesti määriteltävissä. Jokaisella näkijällä/kokijalla on oma käsityksensä siitä. He voivat käyttää samoja sanoja, mutta kieli on sopimuksenvarainen asia:

Jatketaan
Kunnes seutu muuttuu epätodelliseksi
kunnes, lyhyen hetken ajan, aistimme olevamme vieraassa kaupungissa, tai vieläpä ettemme enää ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä ei tapahdu, että koko alue käy vieraaksi, ettemme enää edes tiedä että tätä kutsutaan kaupungiksi, kaduksi, kerrostaloiksi, jalkakäytäviksi…”

Tila alkaa kuulostaa afaatikon soperrukselta. Siitä puhuminen ei enää onnistu. Kulttuuri on menettänyt otteensa jostakusta oliosta, joka vain kulkee mutta ei osaa nimetä mitään näkemäänsä.

Kun olen opiskellut draamaa, niin tiedän että tila on otettava haltuun. Nyt rupesin miettimään mitä haltuunotto oikeasti on. Ei tiloja voi omistaa, ei ilmaa voi kahmaista syliinsä, vesikin valuu sateessa maahan. Tila-avaruuksia on niin hirmuisesti että ne eivät todennäköisesti mahdu tuohon kirjaan, saati ikinä mahtuisivat päähäni.

Voi tulla komeetta ja tuhota maapallon. Loppuuko maailma siihen, että ei ole yksiäkään ihmisaivoja jotka voisivat sen tajuta?

Planeetta vain häviää ja sellaista tapahtuu todennäköisesti päivittäin. Kosmiset mittasuhteet ovat isompaa avaruutta, niitä on vaikea kuvitella. Silti jos minulla olisi mahdollisuus mennä katsomaan Linnunradan keskelle mitä siellä on ja tietäisin että en koskaan enää pääsisi maahan, lähtisin.

Ei ihminen toisissa avaruuksissa olisi muuta kuin se sama, mutta hän näkisi ja kokisi jotain aivan muuta. Hänen kuolemansakaan ei olisi se tavallinen joka tapahtuu maan pinnalla. Kuvitelmissani keskustan mustan aukon tietämille matkaava on aivan yksin. Kukaan ei jää kaipaamaan. Tarkemmin: ei ole ketään. Sitten lopuksi ei ole mitään.

Onneksi ovat unet. Niissä voi olla missä tahansa ja niitä voi ohjailla leikin suuntaan.

Perec päättää kirjansa:

”Kirjoittaa: yrittää äärimmäisen tarkasti tallentaa jotain, saada jotain säilymään: tavoitella yksittäisiä jäänteitä alati syvenevässä tyhjyydessä, jättää jokin painauma, ura, jälki tai joitakin merkkejä.”

4 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Jos alan miettiä liikaa tilaa tai avaruutta, pääni menee sekaisin. Parempi juuttua vain omaan pieneen ympyrääni.


Myönsin sinulle kiertopalkinnon eli prenikan. Käy kurkkaamassa sivuani.

Ei mitään vaatimuksia, jatka tai ole jatkamatta.

Ripsa kirjoitti...

Luvalla sanoen en oikein usko että nurmoolaisflikan pää menee pyörälle noin tuosta vain. No ainakaan sun pääs! Mars, Tampereen tähtitorniin siitä!

Kiitos prenikasta, sitähän kelpaa sitten kuljeskella se rintapieles!

I.O.Rumdum kirjoitti...

Kappas. Kirjoittelin aamutimaan vähän samoista asioista.:) Hyvää pääsisäistä, Ripsa! (Hehheh, "päänsisäistä", hehheh, po. pääsiäistä tietenkin!)

Ripsa kirjoitti...

Huomasin, Ruu. Onkohan meillä jotenkin samanlainen rytmi? Mielestäni ei ollut edes ekakerta.

Joka tapauksessa kuu on täysi ja on syytä ulvoa, tuli sitten pää täyteen sisällöstä tai sen puutteesta!