Uusi lumi

Joulukaktus ei ole kukkinut pariin vuoteen, sen jälkeen kun siirsin sen tuohon nurkkaan. Se on ainakin 30 vuotta vanha. Eilen kuljeksin puhumassa puhelimeen (kyllä, jostain syystä matkapuhelimella puhuminen edellyttää käveleskelyä edestakaisin, vaikka kyse ei ole edes elämästä ja kuolemasta, mutta tottakai asiaa minä puhuin). Vilkaisin ulos kaktusikkunasta ja jokin vaalea näkyi siinä valoa kohti oljentelevien kaktuskäsivarsien lomasta.

Kukka!

On tämäkin nyt laitaa. Miksi sitä kutsutaan JOULUkaktukseksi? En muista että se olisi kertaakaan kukkinut jouluna, mutta isoäidin tuvassa niitä kukki joka joulu parikin kappaletta. Ne riippuivat kurkihirren päässä, jossa ennen oli suuri öljylamppu. Kukat olivat punaisia.

Tämä on hennon vaaleanpunainen ja kaksikerroksinen. Kun juuri äsken luin Mark Twainin Matkakirjeitä maasta ja olin erityisen ilahtunut Darwinin evoluutio-opin saamasta runsaasta tilasta Nooan arkkeineen päivineen, niin jäin tottatotisesti miettimään kasveja.

Ihmiseläimet ja eläineläimet eivät kuitenkaan ole kasvikuntaa. Mutta ilman kasveja ne eivät tulisi toimeen.

Sen näkee jo kissoista. Ne tarvitsevat talven ajalle rönsyliljaa syödäkseen. Ennen aikaa sanottiin että kun kissa syö ruohoa niin tulee sade, on mahtanut olla isoäidin sanonta. Nyttemmin kun kissat eivät ole enää navettakissoja, minä tiedän minkä vuoksi ne syövät ruohoa: vatsansa puhdistamiseksi.

Se tarkoittaa suomeksi oksentamista. Hiljan oli amerikkalaisessa piirrossarjassa Simpsoneissa kohta jossa käsiteltiin perheen lemmikkejä. Koira oli OK, mutta kissa, mihin kissa kelpaa? Kamera kohdistui kissaan, joka oksensi takapihalla.

Että kun siis Nooan arkki päätyi juuttumaan Araratin huipulle, niin mistä eläimet saivat ruohoa? Maailma oli edelleen vedenpaisumuksen vallassa. Muistan ihmetelleeni aikoinaan 1970-luvulla kun ihmiset ramppasivat Neuvostoliitossa halvoilla lomamatkoilla ja toivat tuliaisiksi Ararat-brandya, että missä on Nooan arkki.

Sanoin sen ääneeni ja satunnainen matkailija puuskahti että: ”Hölmö!”. Neuvostojen maassa ei uskota jumaliin vaan noudatetaan tieteellistä materialismia.

Tämä tuli mieleeni lukiessani tämän päivän Hesarin mielipidesivua. Kyllä, meille tulee paperi-Hesari jota syömme aamuteetä juodessa. Tämä silloin kun ei ole oikein nukkunut kunnolla eikä tajua maailmasta mitään. Ei siitä tajua paljon sen enempää lehden lukemisen jälkeenkään, kaikki on muuttunut oudoksi.

Tänäaamuna joku tieteen toivo vastasi 1970-luvun rähmälläänolon vuosien kirjoitukseen. En muista mitä 1970-luvusta tällä kertaa oli kirjoitettu, mutta ilmeisesti jotain siihen suuntaan että poliittinen pragmatismi toi Suomelle nousukauden.

Tämä tieteilijä todisti että hänen ikäpolvellaan, siis 1970-luvulla syntyneillä, on syytä olla vihainen, koska hänelle ja muille hänen sukupolvestaan oli niin törkeästi valehdeltu ja nyt on hirveä työ saada totuus esille.

Jäin vähän ihmettelemään. En minä muista mitään kauheuksia. Sen kyllä muistan että ammattiliitot olivat aina asialla ja lakkoja oli tuon tuostakin, mutta toisaalta niillä sitten yritettiin saada niitä pennosia jotka menivät devalvaation nieluun. Voi olla että kyseinen nuori tieteilijä tahtoisi että valuutta devalvoitaisiin, mutta ehkä kysymys rähmällään olemisesta ja valehtelusta kohdistui johonkin muuhun.

Joka tapauksessa muistan 70-luvulta täystyöllisyyden. Ei ollut hirveän hankalaa saada työpaikkaa ja sitä myöten asuntoa edes isoista kaupungeista. Mutta ei kukaan työvoimapulastakaan puhunut. Koko maaseutu ei ollut vielä joutunut muuttamaan etelään.

Poliittiset puolueet kyllä erottuivat selvästi toisistaan ja keskustelu velloi kiivaana. Olisiko valehtelua sanoa että Suomi oli ehkä silloin vielä selvemmin luokkayhteiskunta? En tiedä, koska en ole yhteiskuntatieteilijä.

Joka tapauksessa nyt rupesi satamaan lunta. Olen vähitellen päätymässä siihen käsitykseen, että kaktus on odotellut vähän vielä kylmempää, ja meillä ikkunat ja ovet falskaavat. Öisin on ollut pakkasta yli 10 astetta jo pari viikkoa. Isoäidin luona isossa tuvassa ei ollut muuta lämmitystä kuin puuhella ja takka, joten aamuisin oli aika kylmä. Ja kaktukset kukkivat.

Pienenä puikahdin isoihin aikuisten huiveihin peitettynä potkukelkalla katsomaan aamulypsyä ja laulamaan tädin kanssa. Luulen että ne neljä lypsävää lypsivät laulujemme vuoksi hyvin. Lehmiä rapsuttelin parren päässä ja ne nuolivat sormia. Minun tehtäväni oli herättää ja ruokkia kanat. Kello taisi olla kuuden kieppeissä aamulla.

Nyt minulla on multaa sormissa. Kohtalonköynnös ja kiinanruusu saivat uudet mullat. Toivottavasti ne eivät äkämysty pitkää talvea ja sitä että nyt tuli yhtäkkiä pimeää.

Isoäiti sanoisi että uusi lumi on vanhan surma.

(Kuvan keltasirkuista? on ottanut Jussi Ripsaluoma)