29.5.11

Sadepisaran ääni


Olo on räytynyt vähän, kun koko ajan sataa. Tai ainakin tuulee. Linnut pitävät hurjaa meteliä. Silmät ovat mustarenkaiset kuin en olisi nukkunut kuukauteen. Nukun minä.

Mutta posliinikukka kukkii hurjasti, tuoksu on voimakas ja raskas, makaa kuin matto koko kodin päällä. Lidia on levoton, ehkä kukkiva kasvit tekee jonkin erikoisvaikutuksen häneen? Se käy pureskelemassa nenääni keskellä vaaleata hämärää, noin kello 3 yöllä. Lisää ruokaa häneen ei kyllä pidä ahtaa sillä rouva/neiti on pikkuinen otus, sillä on pienenpienet luut. Emme tahdo lihavaa kissaa. Mutta kohta nenässäni on ylimääräinen reikä tai kaksi.
Kuin kuulisi raskaanmakean hajun


Tällä viikolla vain kävi niin että sain stereokuuloni takaisin. Päivä on maanantai ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tolaltani. Menetin vasemman korvani kuulon 12-vuotiaana, joten olen ollut monokuuloinen yli 50 vuotta. En ollut tiennyt että 50 vuotta voi olla pitkä aika. Mutta ehkä se on. Kun olin lapsi, 50-vuotiaat olivat vanhoja.

En minä itse ajattele ikää vanhuutena, keski-ikänä tai minään muunakaan hirveänä kriisinä. Ehkä pitäisi? Voisinko mahdollisesti silloin osata varustautua näin hurjaan asiaan kuin kuulemiseen radion kummastakin kaiuttimesta, stereotelevision kuulemisesta (siis tuo tyyppi kuuluvasti kävelee oikealta vasemmalle!). Tai että osaa jopa sanoa kummalta suunnalta lähestyy auto tappavan kovaa vauhtia, ja minä olen fillarilla ajotiellä, koska pyöräteitä ei juuri ole. Onhan sekin jotain: tietää sekuntia ennen mihin kuolee.

Suomessa on joitakin ilmaisia juttuja julkisessa terveydenhoidossa, vielä. Yksi on kuulovammaisen apuvälineistö (kaikkia uusia hienouksia ei saa, mutta välttämättömän kyllä). Ja ne ovat kehittyneet valtavasti. Tästä ei ehkä pitäisi puhua, koska Suomen on säästettävä. Suomi ei kestä minun kuurouttani.

Tässä kun ollaan Blogistanissa, niin jokainen tajuaa seuraavan vertauskuvan: kuuloteknikko/kuulonhuoltaja kertoi, että nykykuulokojeet ovat kuulolle sitä mitä internet on tietokoneille. Joku aika sitten terveysministeriö määritteli, että kuulokojeita pitää huonokuuloisilla olla kaksi, tähän asti ei ole ollut. Minulla toinen korva on ”kuuro” ja toinen ”kuuleva”, se tarkoitti hertseissä jotain, mutta sille 12-vuotiaalle pörröpäälle sanottiin 1950-luvulla, että vasemman korvan hermo on kuollut. Se oli kuulomestarini mukaan ollut pelkkä arvaus.

Maanantaina hän sitten pani minua varten valetun kuulokojeen vasempaan korvaan. Sen jälkeen oloni on ollut outo. Heikki-kuulomestari näki ilmeeni, näpelöi tietokonetta, jonka avulla otettiin osa kuulosta pois, sormissa asti alkoi kihelmöidä. Kosketin korvaa, puhuin enkä tuntenut ääntäni.

Kysyin oppisinko laulamaan uudelleen. Heikki sanoi että ehkä. Ei sitä tiedä vaikka kurkusta lähtisi vihne pois vielä. Arvaan että hänen teki mieli virnistää. Nainen on ollut kirkkokuorossa joskus alle 12-vuotiaana ja nyt heti pitäisi päästä laulamaan uudelleen! Sitten hän sanoi, että en saa käyttää vasemmassa korvassa kojetta kuin korkeintaan tunnin päivässä ensimmäiset kaksi viikkoa, ettei se hermo oikeasti ota ja vaurioidu. Mutta jo oikean korvan koje on niin paljon parempi, että kuulen jopa omat askeleeni lattialla, sukkasillaan.
Lintu pitää erityisen voitonriemuista mekkalaa pyydystämästään ötökästä

En kertonut Heikille että kun olin pieni, minulla ja siskollani oli tapana laulaa järven rannalla niin että vastarannan kalliot kaikuivat, Taivas on sininen ja valkoinen, Mustat silmät, Tyttö oli siviä ja kivi oli siliä ja vesi sitä viirutteli, teli teli. Ei ollut moottoriveneitä, ei yhtään ainutta traktoria järvenrannan maataloissa, sunnuntaisin kuuluivat kirkonkellot 10 kilometrin päästä kirkolta.

Kun kuulo lähti, lähti myös nuottikorva. Olen huomannut että lapset vastarannallakaan eivät laula. Voi olla että heitä on kielletty, laulua saatetaan pitää häiriönä eikä ilona. Silloin kun pidin meteliä rannalla, en muista tunteneeni edes aikuisia jotka eivät laulaneet, isäkin, möreällä bassollaan: ”in tiefen Keller steh' Ich nur...”, joka on jostain oopperasta tai operetista peräisin. Sen sijaan vastarannalta tai jopa soutuveneestä tulee nyt iljettävää bassojumputusta, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua musiikiksi ja joka karkottaa linnut.

On ehkä siis ymmärrettävää, että en ole kiinnittänyt huomiota kovin runsaasti kesän etenemiseen. Tulen kuulemaan taas pitkästä aikaa monia lintuja, sammakot tulevat kurnuttamaan niin kuin ennenkin – ne eivät ole kuolleet sukupuuttoon. Vielä, uhanalaisia ne kyllä ovat myös kuulevien korville.

Eilen kuulin Lidian naukuvan parvekkeella. Sillä on muka kylmä ja se haluaa sisälle. Ennen olen yrittänyt nähdä, onko siellä hämärässä sopessa harmaa kissa. Kuuntelin Rovaniemen uuden musiikkitalon avajaiskonsertin radiosta. Siellä oli Kirmo Lintisen uusi sinfonia, solistina akustinen kitara. Herkkä instrumentti. Olen aina pitänyt siitä, mutta en ole näin hienosti kuullut sitä luultavasti ikinä. Miten kokemuksia voi mitata?

Joku ystäväni sanoi: miltä siis tuntuisi jos olisit ollut rampa ja olisit saanut uuden sähköisesti toimivan raajan? Andre Gide oli kirjoittanut novellin, josta sitten Suomen Yleisradio teki kuunnelman. Olen kuullut sen kuunnelman, mutta digitaalisessa muodossa sitä ei saa esille. Sen nimi oli muistaakseni Lumpeenlehti tai Lumpeenlehdet.

En tiedä milloin se on esitetty. Joskus 1950-luvulla tai sen jälkeen. Siinä tyttö, syntymästä sokea, saa jälleen näkönsä. Kuunnelmassa on tytön päänsisäistä puhetta. Silmillään hän ei näe mitään sellaista, mitä oli kuvitellut. Ihmisetkään eivät ole sellaisia kuin olisi äänestä voinut luulla.

Sitten tyttö kävelee joen rantaan. Siinä on suvantopaikka ja se kasvaa lumpeita. Tyttö menee kävelemään lumpeita pitkin, uppoaa ja hukkuu. Ei tiedetä oliko kuolema vahinko vai itsemurha.
En muista näin lujaa kohinaa, sade, viaton sade!

2 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Itse täällä haikailen sadetta, ehkä kohta jo ripsuu.

Onnea ja menestystä uudelle kuulolle!

Ripsa kirjoitti...

Sari,

kiitos toivotuksesta. Tämänhetken tilanne on se, että oli pakko levätä vesijumppapäivä uudesta kojeesta/kojeista. Se pahus repii kuulokäytävää, jos sitä ottaa pois ja panee takaisin.

Kuulokäytävän on opittava venymään ja ruston on opittava olemaan kuin ei olisikaan kun muoviletku makaa sen päällä. Joo, tottakai pitäisi sitten olla piilolinssit, että kuulotietokoneen pätkä ja silmälasin sangat eivät hankaa korvantaustaa punaiseksi.

Eli ihan normaalia elämää.

Täällä on uhkailtu ukkosella. Jos lapsesi ovat vielä Suomessa, he varmaan kertovat äidilleen, että on ollut kuiva, pitkä ja kylmä kevät. Ei ollenkaan hassua aikaa pyöräretkille. Berluscalle kylmää kyytiä, toivovat muutkin kuin italialaiset naiset!