Ajan valo ja pimeä

Kevät muuttaa ajan tajua. Olen muutenkin miltei aina viikkovillissä, enkä yleensä koskaan tiedä mikä päivä on, siis numeroina, useimmiten olen selvillä siitä mikä viikonpäivä on.

Valo laajenee. Sitä tulvii asuntoon jatkuvasti. Herään valoon joka iskeytyy huoneen toisen pään ikkunasta sängyn karmin kautta suoraan silmiin kello neljä. Aivan äsken kello neljä oli pilkkopimeää. Siis niihin aikoihin kun aloittelin Joyce Carol Oates'n lukemista. Vielä kauemmin, helmikuun alussa oli pimeää vielä seitsemän aikaan aamulla, kun luin aamiaiseksi Odysseus Elitiksen runoja.

Siihen pimeyteen liittyi lasinen päänsärky. Tauti oli kyllä vatsassa, mutta kuume oli päässä. Päätä ei voinut kääntää ilman, että oli pakko oksentaa. Joten oli oltava vaakasuorassa ja aivan paikoillaan ja toivottava että ajatukset rauhoittuisivat ja niiden vapaa leijailu ehkä tekisi lopun hirveästä päänsärystä. En olisi voinut edes kuvitella jotain niin aktiivista kuin soittaminen johonkin terveyskeskukseen tai päivystykseen sudenhetkenä, yöllä. Sen verran tajusin että olin vieraalla paikkakunnalla, eikä mikään instanssi ottaisi minua vastaan.

En olisi kestänyt edes taksissa istumista, koska pää olisi todennäköisesti haljennut. Tähän liittyivät kaiken lisäksi hurjat värien roiskahdukset näkökentän laidalta keskelle ja vähäksi aikaa pois ja sitten takaisin, kun olin jo kuvitellut ohittaneeni pahimman. Löysin kuumemittarin. Se oli digitaalinen enkä ymmärtänyt miten sitä käytetään. Ohjeet olivat saksaksi.

Mutta sairaus ja koko se matka supistuivat hyvin tiiviiksi pimeäksi, aika oli miltei loppua.  Aika on kuminauha, joka joskus väsyy ja menee yksinkertaisesti poikki. Se kuminauha oli siis minun käsissäni. Pimeys ja sairaus tekivät siitä hauraan.

Sairauden jälkeen pääsin suhteellisen huojuvin askelin lopulta kotiin. Luin Göran Ekströmin syväekologista kirjaa Utopia pelastaa maailman. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjoitin siitä omakohtaisen arvion Kotisivut2:een, joka on blogirullassani. Sitten löysin kirjahyllystä pudonneen kirjan joka vaikutti oudolta. Rupesin lukemaan sitä, koska arvostan sen kirjoittajia, Henri Bromsia ja Pentti Malaskaa. Kirja on nimeltään Nosferatun maa, sen on kustantanut Arator, eikä siinä ole missään julkaisuvuotta. Kirja jäi kesken ja se on edelleen kesken. Sen etukannessa on riikinkukon aukilevähtäneen pyrstön silmiä.

Kirja kertoo Euroopasta. Se on lajityypiltään romaani. Minulla on kiusaus tuumia että ehkä kirjailijat eivät ole kirjoittaneetkaan sitä. Broms on semiootikko ja kulttuuriajattelija noin ylipäänsä, ja Malaska on Rooman klubin jäsen. Kiusaa etten osaa lukea kirjaa. Oletan että yksi syy kykenemättömyyteen on se, että luulen sen reagoivan Ekströmin syväekologian kanssa ja siinä puolestaan on kysymys maailman hengissäsäilymisestä. Kirjaimellisesti. Koko Telluksen tulevaisuudesta. Voiko olla tärkeämpää aihetta?

Valo oli alkanut lisääntyä. Se lisääntyy hyvin nopeasti noin maaliskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sitten aivot alkavat tottua erilaisiin heräämisrytmeihin. En ole ikinä ymmärtänyt miten kissat pystyvät nukkumaan missä valossa tahansa. Voi olla että ne ovat enemmän suomalaisia kuin suomalaiset ihmiset ovat.

Minua kiusaa se, etten pääse eteenpäin. Piti mennä hoitamaan lapsenlapsia, viikoksi vain, mutta ongelma oli siinä, silloin helmi-maaliskuussa, että sekä keuhkokuumeileva että kätensä katkaissut lapsi olivat kumpikin nyt jo tottuneet minuun, niin että he erittäin kokeneesti pyörittivät minua edestakaisin. Vedätystä! Onneksi keuhkokuume alkoi vähentyä, sen sijaan kipsattu vanhempi neiti kutisi niin paljon, että rupesin itse raapimaan käsivarttani.

Kirjoilla on täsmälleen sama vaikutus minuun kuin ihmissuhteilla, ne vaikuttavat suoraan silloin kun ne ovat merkityksellisiä. En pysty keksimään merkityksellisempiä ihmissuhteita kuin suhteet lapsiin ja kissoihin.

Lasten nimittäin on pelastettava maapallo. Tässä asiassa Malaska on varmasti samaa mieltä kanssani, koska luulen hänen jo käsittäneen että Rooman klubi ei kykene sitä tekemään. Aikuiset ja tärkeät ihmiset tietävät kyllä että maailma kuolee pian ellei jotain tehdä, mutta ovat halvaantuneet.

Kysyin Göran Ekströmiltä kauppajonossa miten hän suhtautuu ihmisten ja eläinten väliseen myönteiseen suhteeseen, siis sellaiseen jossa hyötyä ei oteta ainakaan lihana, maitona, kananmunina tai jonain muuna syötävänä asiana. Kirjailijalla oli kiire, mutta hän sanoi että periaatteessa ihmisen suhde lemmikkieläimiin on positiivinen ja vie elämää eteenpäin. Tätä keskustelua minun pitäisi viedä eteenpäin. Olen jotenkin solmussa sen kanssa. Minun on tiedettävä merkitykset.

Nyt valo jatkaa kasvuaan. Käyn päivittäin tervehtimässä joitakuita tuttuja. Vihreys kasvaa. Ruohonkorsia ei pysty kukaan enää mittaamaan.

Puistattaa ajatus siitä, että pian tulee ruohonleikkuri. Niittyjä ja ketoja ei ihmisten kaupungissa sallita. Tänään näin ensimmäisen perhosen. On ollut aurinkoista, mutta tuullut pohjoisesta ja lujaa. Perhosia ei kauan enää näy, ellei niittyjä ja ketoja aleta hyväksyä.

Näissä kuvissa on pari sorsaa, jotka palelivat ja ajattelivat että tuon ruokaa. Sorsien silmät ovat kuitenkin ilmeettömät. Sorsaa on tulkittava niin, että kun se tulee lähelle, ele on jo viesti. Kissalla taas silmät kertovat paljon monimutkaisempia asioita.

(Kuvat saa isommiksi että nousevat vesililjatkin näkyvät)

Sorsalla on paikkansa ja samoin kissalla. Perhonen, hyönteiset, kaikki ötökät ovat lainsuojattomia. Niitä ei uhkaa ainoastaan tuleva viileä kesä. Ruohonleikkurin pienhiukkaset ovat niin myrkyllisiä, että ne tappavat jokaisen ötökän joka on lähellä. Minulla on pyörä ja pääsen karkuun. En ole varma kuinka kauaksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti pökerryn itsekin. Siinä se sitten on.

Joku lintu on syönyt pökertyneen ötökän ja linnun pää on muuttumassa lasiseksi ja se oksentaa päätään kääntäessään.