Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.
Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.
Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.
Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.
Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.
Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.
Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.
En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.
Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.
Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.
Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.
Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.
Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.
Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.
Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.
Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.
Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.
Romaanihenkilön kuolemahan on vaikea kirja. Kahlasin sitä kerran, eikä siitä oikein mitään tullut. Mutta ei se tekniikka, vaan ne poliittiset aiheet minua siinä kyllästyttivät.
VastaaPoistaOikeastaan on paha, jos nuorna lukiessaan, tutustuu johonkin tekijään niin, että se vaikein ja hankalin taideteos tulee ensin. Siksi en ole kaihonnut Pulkkisen muiden kirjojen perään, ja epäilemättä se on puute.
Totta tuokin, että itäiset parret ovat läntisiä rikkaampia. Mutta niiden rikkaus on usein sellaista hieman sisäänlämpiävää. Se mikä siinä suomessa on parasta ja kauneinta, on siirretty yleiskieleen, kun taas nämä "kieljkiäryleet" ovat minusta ihan ansiosta jääneet murteen sisään.
Mutta teoriasi, että itämurteiden puhujista tulee helpommin kirjoittavia ihmisiä, vaatii vielä todistusaineistoa tuekseen. Ei yksi Pulkkinen kesää tee.
Ensimmäinen oppimani kieli on ollut itäsuomalaisperäinen, isänäiti oli kotoisin Iisalmen pitäjästä, hän ja isoisä asuivat lasten nuorena ollessa Mikkelissä, jossa puhutaan savoa. Oletan että Mamma ja isä ovat puhuneet minulle savoa, ainakin osin.
VastaaPoistaMutta isoisä ja äiti länsisuomea.
Sen verran on ollut sukulaisissa tullut käydyksi, että tunnistan kielen. Siinä ei olekaan aivan tärkeintä se intonaatio, eivät edes viännökset, vaan ihmisten kyky vedättää viattomia länsi-ihmisiä.
Ne lähtevät kertomaan jotain tarinaa ja päätyvät joihinkin aivan uskomattomiin juttuihin, joita vasta päivän parin päästä länsi-ihminen uskaltaa ruveta epäilemään.
Pulkkinen oli Pohjois-Karjalasta kotoisin, mutta opiskeli Helsingin yliopistossa ja oli sitten muutaman vuoden Saksassa ja Sveitsissä, jossa tutustui tähän terapiapuoleen.
Juu, en pysty todistamaan mitään, mutta olen kuullut niitä tarinoita. Mamma kuoli kun olin 15-vuotias, joten en saanut häneen koskaan aikuisen kontaktia, mutta isä ynnä veljensä olivat hurjia tarinankertojia.
Minä en ajatellut sitä poliittista puolta siinä "Romaanihenkilön kuolemassa" niinkään kuin kirjan muotoa. Se oli aivan uudenlainen kirja tässä maassa. "Ja pesäpuu itki" oli ehkä perinteisin. Mutta se "Elämän herrat" oli oikeasti merkillinen teos.
Luulen että Pulkkinen oli miettinyt, voisiko kirjalla olla tervehdyttävä vaikutus, siis romaanilla. Kyllä se niin lujaa käänsi ihmisyyden ylösalaisin. Voimakas teos.
Tuntuu usein siltä että ihmiset käyttävät runoja terapeuttisestikin. Ainakin minä itse löydän jotain hyvää ja lohduttavaa, jos alakuloisena menen selaamaan runohyllyjä kirjastoon. En tarkoita lohduttavalla maasta irrallaan leijuvaa lyyrisyyttä, vaan karheutta, riimien rikkomista.
Mutta kokonainen romaani, joka tuntuu terapeuttiselta?
Ripsa, Hiljainen kansa "asustaa" Hyrynsalmella.
VastaaPoistaMinä olen itäsuomalainen, Kainuun, Pohjois-Karjalan ja Savon rajoilla syntynyt ja varhaislapsuuteni elänyt. Kieli on tiukassa jonka olen oppinut eikä sitä helpolla syrjäytä mikään muu suomen murre eikä vieraskaan kieli.
Rasitekin se joskus on koska omassa päässä viäntäminen kuulostaa rumalta toisinaan.
Matti Pulkkisen tapasin Siilinjärvellä kirjallisuusillassa Romaanihenkilön kuoleman aikoihin. Kohu taisi olla suurimmillaan kun istuttiin kosteaa iltaa Santussa. Mukana oli muitakin kirjailijoita, mm. paikallinen Laura Latvala.
Lehdissä oli isot jutut Pulkkisesta. Kuvankin muistan: Matti istuu ravintolan pöydän ääressä savuke käryten. Jossakin se lehtileike on, mutta kun kuulin Pulkkisen kuolemasta, etsin sitä, mutten löytänyt.
Ja pesäpuu itki oli makuuni, muista kirjoista en nyt enää muista paljoa.
Romaanihenkilön kuolema oli vaikea kirja, ehkä se avautuisi nyt paremmin kun on maailmakin avartunut kokemusten myötä vähän enemmän hollileen.
Pulkkinen kuoli seuduilla, jotka ovat tuttuja. Ensimmäinen vaimoni oli Lapinlahdelta ja Matin viimeinen asuintalo on ihan siellä lähellä.
Valto,
VastaaPoistajaaha, Hyrynsalmella. Se on Kainuuta. Joku minulle sitä kertoi, on mahtanut olla isä, että itäsuomalaiset osaavat hyvinkin tarkkaan sanoa sen eron, kuka on Lapinlahdelta, kuka taas Iisalmesta tai Hyrynsalmelta.
Me oltiin koko perhe yhtensä kesänä työstämässä Kiihtelysvaarassa täydellisen auringonpimennyksen Joensuun juhlaa varten labyrinttia. Tottakai sitten sattuivat pilvet eteen, mutta valo oli tosiouto. En muista enää minä päivänä se oli, mutta keskellä kesää kumminkin. Vuosi oli - jaa enpäs sano sitäkään, mutta äkkiä muistaen 1990. Meillä on mökillä huono lippalakki, kokomuovia, jossa lukee Total Eclipse ja vuosi.
Jouduttiin siis raijaamaan tavaraa pieneltä sahalta sinne Laululavan alle. Minä jouduin kuuntelemaan tositarkkaan, mutta Leo ja Ilmari eivät kumpikaan tajunneet maalaisihmisten puheesta mitään.
Minun korvaani se kiihtelysvaaralainen puhe oli erilaista kuin joensuulainen puhe, mutta kyllä se oli myös erilaista mitä Mikkelissä kuuli. Olen silloin tällöin käynyt lapsuustalossa katsomassa sitä paikka missä olen ensimmäiset kaksi vuotta asunut.
Siis nyt jos pitäisi määritellä että missä on karjalan ja savon ero, niin en oikein osaa sanoa. Ehkä savo on leveämpää, ihan niin kuin newyorkilaisten englanti on erilaista kuin Tyynen meren rannikon englanti.
On nimittäin vähän outoa, että vaikka olen suurimman osan maalla-asumisistani ollut täällä Pohjanmaalla, niin en osaa sanoa murre-eroja pitäjittäin niin kuin koko ikänsä asuneet. Siksi olen sitä mieltä että peruskieli jossain mielessä säilyy.
Perheeni puhui kyllä lapsena ollessa yleiskieltä, paitsi että isä osasi viäntää savoa. Ehkä karjalaiset "laulavat" enemmän?
Mietin myös sitä, että moni mieltää itäsuomalaisen kielen suomen peruskieleksi, vaikka yleiskieli perustuukin länsikieleen. Onkohan nyt niin, että näillä kahdella kielimurrealueella saatetaan myös ilmaista erilaisia asioita - ja eri tavalla?
Tätini oli suomen opettaja ja keräsi murteita, mutta enimmäkseen Pohjanmaalta. Hän väitti että puhtainta suomea puhutaan Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, joka on Pohjanmaan savolaiskiila. Olen kuullut muiden suomen opettajien allekirjoittaneen tämän.
Mielenkiintoinen asia. Ihminenhän ASUU kielessä, Kyllä se meille sanatyöläisille ainakin on selviö. Pulkkisella oli minusta todella täydellisyyttä hipova kielen taju. Jos hän on lyhyitä jaksoja lukuunottamatta asunut Itä-Suomessa, niin onhan sen kielen pitänyt vaikuttaa häneen monella tasolla.
Vai oli Laura Latvala silloin vielä hengissä kun Romaanihenkilön kuolema ilmestyi. Hänet olisin niin kovasti mielelläni joskus tavannut, monesta syystä,
Miltähän hänestä, runoilijasta, on tuntunut muuttaa täältä Pohjanmaalta keskelle Savoa?
Valto! Ehdotan etenemisjärjestystä seuraavasti: lue ensin jokin esitys Frank Laken psykoterapiasta ja lue sitten Elämän herra! Minulla on jotenkin sellainen tunne, että se kirja on avain Romaanihenkilön kuolemaan. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta kokeile!
Frank Lake kirjoitti käsittääkseni useampiakin kirjoja siitä terapiastaan, tutustuin niihin silloin joskus 1980-luvulla.