14.5.14

Kenen maa?


Kaikki päivät ovat kirjastopäiviä. En tulisi toimeen ilman kirjastoa, en edes yhtään viikkoa. Minulla on kotona aika hyvä käsikirjasto, josta löytyy elokuvakirjoja, kuvataidekirjoja, näytelmiä, teatterikirjallisuutta, kirjallisuustiedettä, filologiaa ja semiotiikkaa. Mutta ei minun kuitenkin pikkuinen kirjastoni riitä. Esimerkiksi kunnollista Suomen sanakirjaa ei ole, juutun usein sen sijaan lukemaan isoisän Amerikasta rahtaamaa massiivista englannin synonyymisanakirjaa. Joka on ehkä peräisin 1920-luvulta, siis se painos.

Isoisä perusti kahden veljensä kanssa silloin New Yorkiin maalausfirman. Pojat kulkivat kaupunginosasta toiseen ja tekivät töitä, niitä riitti. Äkkipysäys tuli sitten vuonna 1929, kun alkoi suuri lama. Isoisällä oli valinnanvaraa ammateissa, hän saattoi ruveta uudestaan seiloriksi, sitä paitsi New York oli kyllä jo aika pölyinenkin. Toinen veljistä oli perustanut Long Islandille pienen maatilan ja teki maalaushommia siinä sen ohella. Vanhin taisi pitää suunnilleen ne maalaushommat, kunnes alkoi maailmansota.

Veljekset olivat kaikki liian vanhoja sotaan. Isoisä kävi sotimassa Talvisodan, lähti sitten taas seilaamaan. Maailmansotaa ei niin hirveästi käyty Etelä-Amerikassa ja hedelmäbisnekset sentään kukoistivat. Purjelaivat olivat vaihtuneet isoihin moottori- ja höyrylaivoihin, joten isoisän ei enää tarvinnut kiipeillä köysissä.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa New Yorkissa 1969. Kun hän sitten kuoli Suomessa 1975, niin
hänen englanninkirjansa päätyi minulle. Kirja on täynnä mielenkiintoisia kuvia. Siinä on 1920-luvun tietämys maailmasta. Lisäksi isoisällä oli pienempi sanakirja, slangisanasto, jonka sanat ulottuivat 1950-luvun Amerikkaan. Se Amerikka on ollut jo kauan sitten puheissa loppu, ehkä joskus televisiosta näytetään elokuvia joissa tavoitellaan 1930-40-lukujen säksättävää kadun kieltä.

Hollywoodissa oli kumminkin oma moraalikoodistonsa, studiot suolsivat elokuvia toistensa perään ulos, eikä slangi oikein ollut koko perheen studioleffojen tavaraa. Niin että sen ajan kieli taisi ottaa ja kuolla.




Kirjastossa on myös varasto. Päähäni saattaa pälkähtää joku kirjailija, jonka tuotantoa ei näy hyllyissä. Useimmiten ei sentään jokaista kappaletta ole poistettu kirjaston kokoelmista, vaikka sitä ei paljon lainattaisikaan, vaan sitä on kuitenkin jätetty kappale varastoon. Olen juuri nyt jostain syystä lukemassa esseitä.

Esseet ovat kirjallisuuden laji, jonka kieli on aina hyvää suomea. Esseiden suomesta pidetään hyvää huolta. Se on siinä perusvaatimuksena ja se johtuu siitä, että essee kulkee fiktion, tietokirjallisuuden ja omaelämänkerrallisuuden risteyksessä. Omaelämänkerrat ovat tietysti mitä suurimmassa määrin fiktiota, muu ei olisi mahdollista jo senkin vuoksi että ihmisten muisti on rajallinen. Jos ihmiset tajuaisivat muistinsa rajallisuuden, he lopettaisivat kiukkuamisen milloin mistäkin omaelämänkerran detaljista ja tajuaisivat että heidän oma muistinsa nyt vain sanoo toisin.

Olin ajatellut isoisää ja sitä että hänen perheensä oli asunut farmilla etelävaltiossa kunnes vanhemmat päättivät muuttaa takaisin Suomeen. Poikien piti päästä Suomen kansakouluun. Sillä Ameriikan raitin kävijäporukalla on ollut ilmeisesti rahaa ostaa maata, niin että lapset ja itsensäkin on voinut pitää leivässä.

Se ei mitenkään ole 1800-1900-lukujen taitteessa ollut itsestäänselvyys. Maa on aina ollut kallista. Maalla on aina ollut ökytaloja ja pienviljelystaloja.

Vaikka Amerikan raitti on peitetty kultasannalla, niin ison perheen kanssa rahat hupenevat äkkiä. Talo on saatu pään päälle, maanviljelys alkuunsa ja lapset kouluun. Muistan miettineeni tuon perheen historiaa, kun itse asuin Helsingissä ja olin sietämätön kiusankappale kaikkien ystävieni taloissa, niissä siis, joissa oli kirjasto. Yksi kirjasto, jota kolusin oli Seilosen Kalevin, kirjailijan ja ilmiselvän bibliofiilin omistuksessa. Hän vahti liikkeitäni kuin aarretta vartioiva lohikäärme. Hänellä oli pieni sininen vihko, johon oli merkitty kaikki jotka olivat lainanneet jonkun kirjan.

Kalevilla oli ensipainos Arvid Järnefeltin tekstikokoelmasta Maa kuuluu kaikille! (1907), jossa on tekstejä hänen vierailustaan Tolstoin luona, joitakin lehtikirjoituksia, saarnoja kapinakeväältä 1905 (kutsuttiin kyllä suurlakoksikin ja vallankumoukseksi), ja lopuksi pitkä teksti joka sai alkunsa Laukon torpparihäädöistä ja laajeni Järnefeltin mietiskelyihin maan omistamisesta.

Hän päätyi siihen, että kun maa kasvaa viljaa, niin sen on kuuluttava kaikille. Kirja oli minusta kertakaikkiaan hurja. En voinut antaa sitä lainaksi kellekään, koska se ei ollut oma kirjani, mutta minusta tuli muutamaksi viikoksi erittäin järnefelttiläisesti sävyttynyt tolstoilainen. Sain aikaan kiivaita väittelyitä missä ikinänsä liikuinkin.

Olin hämmästynyt siitä, että väittelypaikka oli Helsinki. Ja hyvin moni sanoi että maa kuuluu niille jotka sitä viljelevät. Sekään ei muuten taida olla totta. Mutta nyt kuukausi sitten löysin kirjan kirjastosta, sen esseehyllystä. Kirja ei ole menettänyt tippaakaan mielenkiinnostaan.

Järnefelt puhuu maan omistuksesta hyvin perusteellisesti:

”---Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja elämään.
Ja se tie on lakko.
Ei tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko, jossa äkkiä työstä luopumalla koetetaan saada maanomistajat pakotetuksi ainoastaan parannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkoitusperänä on kokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita viljelemästä. Niin kuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole ainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on etupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen viljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä siveellisen vapaudentunnon käsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä tuottaa myös taloudellisia etuja.
Kaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista, siihen on ryhdyttävä.”
(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille, Virkby, Kyrkstad, 29.IX.1907)




Olin erittäin hämmentynyt aiheuttamastani kalabaliikista, koska olin ajatellut että vuonna 1907 ilmestynyt kirja oli käsitelty loppuun ajat sitten. Torpparikysymyskin oli ratkaistu ajat sitten. Mutta tuo yksi asia siinä oli erilainen kuin todellisuus: Järnefelt tahtoi että maa kuuluu kaikille.

Maa ei vieläkään kuulu kaikille. Mieleeni tuli jokin aika sitten lehdessä ollut uutinen siitä että Suomi ei voi vieläkään ratifioida alkuperäiskansojen sopimusta, koska saamelaisten ja Suomen valtion välille ei ole voitu saada aikaan sopimusta.

En ymmärrä miksi. Kyllä sitä uutista saamelaisten kansallispäivänä selitettiin, mutta minulle jäi sellainen tuntuma että kyse on siitä kuuluisasta tahtotilasta. Sitä ei löydy. Tuntuu kyllä omituiselta, koska Ruotsin kuninkaan kanssa on ollut sopimus siitä, että saamelaiskylien suuret erämaa-alueet ovat niiden omistamia. Mutta Suomen tasavallan kanssa sopimusta ei voida tehdä.

Tietenkin tuolla pohjoisessa pitäisi olla neljän valtion alueella oma saamelaisvaltionsa tai autonominen alueensa, mutta sellaisesta ei ole aikoihin edes puhuttu. En ymmärrä miksi.




4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

postiluukusta tipahti tänään kirjoja vaasasta. kiitos, kurttukuono! varsinkin annie proulxista. siitä on melko lailla neljä vuotta - ihmisen elämä on niin nopea kulkemaan - kun luin fine just the way it is -kirjasta arvostelun. minulla on kaksi erityisen rakasta naiskirjailijaa: alice munro ja annie proulx. mieleen on tallentunut monen kirjan tunne ja sanat. ei kokonaan, mutta tärkeimmät kohdat, tai koskettavimmat. niissä itketti. no, sen kai tiedätkin, että itken aina kun siihen tulee pienikin mahdollisuus.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

olen minä aina ollut sitä mieltä että kirjoilla pitää olla enemmän kuin yksi mahdollisuus. Sitä varten kirjastotkin ovat niin hienoja paikkoja.

En tiedä oliko sinun lapsuudessasi enää, mutta meillä oli kirjaston kirjoissa ukaasi, että kirjastolle on ilmoitettava jos kodissa on tarttuva tauti. Muistan ihmetelleeni sitä.

En ollut osannut yhdistää jokavuotista bussissa kulkevaa röntgenkuvausta johonkin tarttuvaan tautiin. Poliota pelkäsivät kaikki, mutta en käsittänyt että sekin tarttuu ihmisestä toiseen.

Jotenkin arvelin että flunssa on jokapuolella ja sattuu nyt vain iskemään aina silloin tällöin. Jonkinmoinen kohtalo.

Hyvä että kirjat tulivat perille! Elä nyt ihan hirveästi itke! Tai itke vain jos olos tulee paremmaks...

marja-leena kirjoitti...

Kirjastot ovat aina ollet tärkeitä elämässäni. Eihän ole varaa ja tilaa ostaa kaikki mahdolliset hakluammat kirjat mailmassa. Eikä jaksa tai kerkiä kaikki lukeakaan. Joskus ikävöin yliopistoni taide ja arkkitehtuuri kirjastoa jos vietin satoja tunteja taide koulutus aikana, nuori päivinä!

Olen hieman seurannut saamelaisten valtio juttuja. Yllätyin että suomi ei ole vielä tehnyt sopimusta. Meillähän on samoin asiat intiaanein oikeuksista. Inuit kansahan on saanut oman.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

minäkin kaipaan yliopistoni, Tampereen, kirjastoja. Yliopisto oli silloin 60-luvun puolivälin maissa hajallaan kaupungilla ja kirjastoja oli eri tiedekuntien yhteydessä.

Sittemmin yliopisto on saanut lisätiloja. Mutta ainakin täällä yliopistokirjastoihin saavat mennä lukeman myös muut kuin opiskelijat.

Täällä on niin pieni yliopisto, että siellä ei juuri taidekirjallisuutta olekaan. Eikä fiktiota. Eikä runoja. Onneksi meillä on hyvä kaupunginkirjasto.

Saamelaisten tilanne on heikko. Se käsitys minulla on että Norja ja Ruotsi ovat tehneet sopimuksen maista saamelaisten kanssa. Suomi ei ole tehnyt. Eikä tietenkään myöskään Venäjä.

Se on todella omituista kun aattelee että Suomi on ollut itsenäinen jo vuodesta 1917. Täytyy toivoa että siinä suhteessa saadaan parempi hallitus seuraavaksi.