Lukemisia

Pääsen kohta silmäpäiväkirurgiselle leikkaukseen ja aikaa myöten sitten silmien väsyminen ja jatkuva päänsärky vähenevät. En ole erityisen järkevä ihminen: yritän totta kai koko ajan lukea. Yleensä yritykset sitten päätyvät siihen että nukahdan kun silmät eivät jaksa.

Kirjojen on siis periaatteessa oltava ohuita. Joku paksumpi voi käydä, mutta semmoisen kirjan on sitten oltava selvä tapaus. James Joycen Odysseus ei kävisi. Ei vaikka se on valmiina tuossa hyllyllä. Juuri yhden tutun päässä puhkesi aneyresma, ihmisparka on sairaalassa. Olen varma siitä, että jos silmiä on jännitettävä ja siten tuotettava tuskaa vielä aivojen näkökeskuksellekin niin jos sitä lukemisen ymmärtämistäkin on jännitettävä niin silloin menee rikki vähintään joku suoni.

Tuttu on suunnilleen 20 vuotta nuorempi minua. Sairauksien pitäisi olla kohtuullisempia, ilman muuta. Onneksi potilas pääsi nopeasti sairaalaan ja hoitoon, ei mennyt edes taju. Ehkä hän on sittenkin tarpeeksi nuori sairastaakseen? Minä olen taas tarpeeksi vanha valittaakseni.

Mutta kyllä kesän äkillinen puhkeaminen oli suuri ilo. Kylmyys on ollut tasaista niin kauan. Lämmin loppui heti kun tuli vaalipäivä, mikä on tietysti omituinen yhteensattuma. Minun piti päästä äänestämään, enkä älynnyt että koillisesta tuulee kylmää ja kovaa. Puuskissa oikein kovaa.

Kaupungissa ei tarvitse kävellä hirveän kauas päästäkseen äänestyspaikalle. Maalla olisi ollut varmasti ainakin pari kilometriä, ehkä pitempäänkin. Tämmöisille huonosti käveleville ei ole keksitty vielä helppoa äänestämistä, minä voisin ruksata rastin ruutuun vaikka netissä. Tasa-arvoisessa maassa sitten kyllä kaikilla huonosti kävelevillä pitäisi olla netti ja kyky käyttää sitä. Sitä paitsi kun se olisi valtiollinen hanke, niin valtio kilpailuttaisi tehtävään firman, joka taatusti ei osaa verkottamista ja siinä sitä ollahan sitten puhtahan kaulan kans, kuten isoäiti sanoisi.

Puhtaan kaulan merkitystä isoäiti ei kyllä ikinä selittänyt, enkä minä rupea sitä nytkään arvailemaan. Epäilyksiä minulla kyllä on.

Olen siis lukenut runoja. Minulla on tapana toivoa runokirjoja kirjastoon ja ällistyttävän usein niitä myös hankitaan. Runot ovat minulle täysmittainen henkireikä. Ilmaa jota hengittää, aivan ehdottomasti. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että runoilijat osaavat tiiviistää kokonaisia maailmoita aivan lyhyisiin kappaleisiin ja niitä voi jäädä kaikessa rauhassa miettimään vaikka viikkokausiksi.

Runoilijoissa on mielettömän paljon ääniä. Osaan jonkin verran lukea niitä myös englanniksi, en tarpeeksi että voisin ymmärtää niitä kuin alkuasukas, mutta sen verran että saan niistä aavistuksen. Pöydällä on ollut valikoima Ezra Poundin Cantos'eja pari kuukautta. Kirjasta voi ottaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa pienen kulauksen ja aina löytyy vastaus:

        Pull down thy vanity

Thou art a beaten dog beneath the hail,

A swollen magpie in a fitful sun,

Half black half white

Nor knowst'ou wing from tail

Pull down thy vanity

Vähän aikaa tuntuu hyvältä ajatella turhamaisuutta jota harakka rakastaa. Kyllä ne rakastavat. Yrittäkääpä ottaa lemmikiksi harakka ja kaikki kirkas metalli talosta häviää! Kokemusta on lapsuudesta, muistan hyvin. Yksi meistä kiipesi puuhun ja löysi haarukoita ja veitsiä ja lusikoita siitä harakanpesästä.

Olin lukenut Pisan Cantos'eja ennen marssimistani äänestyspaikalle ja mietin kuinka hirveä määrä harakoita siellä listalla täytyykään olla. Ministereitä ja muuten vaatteilla keikailevia. Eivät ehkä kaikki kuitenkaan, koska minäkin äänestin.

Kylmä sunnuntaikävely kulki pitkin ja poikin, välillä ajattelin ihan omiani, välillä puhutin vaaliporukkaa koululla, sitten pääsin kotiin ja rauhoituin, kuuntelin vaaleja puolella korvalla, mutta kyllästyin kun puhe poukkoili enkä vieläkään tiennyt mikä olisi vaaleissa oleellista.

Yksi toivomistani kirjaston runokirjoista oli Teemu Helle: Onnen maa, joka ilmestyi tänä vuonna. En uskalla käyttää genetiiviä koska en tiedä missä muodossa se olisi nimessä, mutta Teemu kyllä kirjoitti kerran että häntä syytetään vanhusten huonovointisuudesta kun elohopea mittarissa nousee, jotain sinnepäin ainakin, genetiivi siis voisi olla Helteen.

Teemulla on blogi, jota olen seurannut jo hyvän aikaa. En ole koskaan oikein osannut sanoa lukemistani runoista mitään. Se johtuu siitä, että minusta runous on ylempää kirjallisuutta, en osaisi ikinä kirjoittaa sellaista itse, runojen kirjoittamisen taito on ihailtavaa. Mutta jo pienenä olen lukenut runoja ja niitä on luettu minulle jo ennen kuin olen osannut puhua. Minulta ei koskaan kielletty mitään kirjaa ja siitä olen onnellinen.

Onnen maan toiseksi viimeinen runo kuuluu:

AIKAKIRJAT

Hän likistyy puunrunkoa vasten

                                   kuuntelee,

kuinka metsän keijut keinuttavat lastenlauluja

maailmanlopulle

vielä hyräilevät kaupungin valoja

sammuksiin.

Minusta tuo oli poliittinen runo. Eri aikoina tulevat esiin eri kirjat. Sen vuoksikin aikakirjoista voi puhua, ei pelkästään siksi että sana on raamatullinen.

Yöpöydällä minulla oli viikkoja yksi Kari Aronpuron opus. Löysin kirjastosta semmoisen jota en ollut vielä lukenut: Saa tulla. Kirjassa oli pätkiä esimerkiksi jotain asiaa Lappajärvestä ja olen varma siitä että entinen Domuksen kirjastonhoitaja on kyllä tietoinen Lappajärvestä, joka on iso meteorikraateri keskellä Pohjanmaan Järviseutua.

Päädyin yötä vasten maistelemaan Tampereen murretta, mutta samalla takaisin Ezra Poundiin:

                                                 Now I know that I am mad,

                                                 …..............................................

                                                This is no maid.

                                                                          POUND

Vaklaan pihalle aikasee

Leo ov viä myymässä syätävää

lukee lutlumia nakkarissa

son tärsiny laikum puhki

kiärrättää ny rivareitte kamaa

piäntä kärhämää tolpalla

kum musta Maksra kaartaa paikalle

Tää oh hanu, Ezra!

Manse pai nait

Eiseväliä

hurmioirun kotiseurusta nääs

Vaikka minulla on nyt fyysisiä syitä runouteen kiinnittymisessä, niissä on aina paljon enemmän kuin mitä olisi voinut kuvitella. Proosa on proosallista. Aronpuro on mielestäni ollut semiotiikkaan päin kallellaan jo kauan. Niin olen kyllä ollut minäkin, mutta olen varmasti tullut sitä kohti eri suunnasta kuin Aronpuro.

Siitä on kohta 50 vuotta kun kävin Domuksen kirjastossa epätoivoisena etsimässä tenttikirjoja yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tenttiin. Kirjastonhoitajat tekivät kaikkensa. Kirjoja oli vaikea saada, kirjastoilla ei ollut rahaa, kirjojen hinnat olivat suhteessa muuhun elämiseen kyllä silloin halpoja, mutta niitä ei ollut kovin paljon. Nyt ne eivät ole enää halpoja, mutta onneksi niitä saa esimerkiksi kirjaston poistomyynnistä. Kirjoja on kyllä nyt paljon enemmän.

Tämän kuukauden suururakka on ollut tämän kirjan lukeminen. Proosa on ollut yleensä aina se mistä olen sentannut, jos kirjallisuus on ollut aiheena.

Tänään ruokakaupassa sormeilin todella paksua Keltaisen kirjaston pokkaria. Minusta kansi vaikutti järjettömän ohuelta, kirja menisi rikki parilla lukukerralla. Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Ja minulle se on ollut olemassa aina. Minusta hyviä insituutioita kannattaa pitää yllä. Mutta pokkarit eivät kestä monia lukijoita. Ehkä kustantajalle voisi yrittää jotain kautta kertoa se?