Viime kesänä 30.7. kuoli kaksi merkittävää elokuvataiteen uudistajaa, Michelangelo Antonioni ja Ingmar Bergman. Samana päivänä.
(Kuvassa Liv Ullman ja Erland Josephson)
Bergmanin elokuvia on näytetty muutama YLEn Teema-kanavalla, mutta Antonionin elokuvia ei vielä yhtään. Bergman on toisaalta hyvä valinta aivan vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan huippuohjaaja naapuristamme. Kulttuuriero Ruotsiin on hieman pienempi kuin välimerelliseen Italiaan, vaikka nykyihmiset joutuvat nykyään nauttimaan eksistentiaalisesta vieraantumisesta hyvin samalla tavalla. Ympäri maapallon.
Bergman on kuitenkin muun muassa luterilaisuuden tulkki ja antaa sille kasvot sisältä päin. Siinä ehkä on eroa.
Luin juuri Bergmanin kirjoittaman kirjan nimeltä Kohtauksia eräästä avioliitosta (josta enemmän Kotisivujen kritiikkiosastolla). Se herätti minussa paljon mielleyhtymiä nuoruuden kesiin, jolloin olin ansaitsemassa opintorahoja kesäisin Tukholmassa, vaikka kirjassa ei maisemia olekaan ja vaikka itse tarina kertookin kahden ihmisen konfliktista, vihasta ja rakkaudesta.
Kirjassa on jotain perin ruotsalaista. Aviomies esimerkiksi esitetään pitkään kilttinä ja vaimo hieman hupsuna. Kyllä minä sellaisen ihmiskuvan muistan.
Mitä siis muistan? Muistan sen että minulla ei ollut kontaktia ruotsalaiseen yhteiskuntaan lainkaan. Muistan hyvin selvästi että ulkomaalaiset tukeutuivat toisiinsa, ei ollut suuremmin väliä minkämaalaisesta oli kyse, kunhan ei ollut työnantajan edustaja.
Välimatkan pitäminen oli kyllä molemminpuolista.
Minua on lievästi häirinnyt joissakin Bergmanin kuoleman jälkeisissä kommenteissa hänen kutsumistaan kamarielokuvan tekijäksi. Minusta hän menee tarinoissa syvyyssuuntaan ja avaa niin hirvittäviä märkäpaiseita ruotsalaiseen – ja yleisemminkin länsimaalaiseen – sieluun että kamarielokuva ei tunnu oikealta määreeltä. Bergman on kaukana pinnallisesta sievistelystä, josta hän kyllä tässä kirjassa lähtee liikkeelle.
Nimittäin pintahan täytyy olla näkyvissä ja kulissit eivät saa heilua.Varsinkaan pikkuporvarillisissa avioliitoissa.
Kirja ja samasta aiheesta samana vuonna tehty televisiosarja (1973) kuvaavat pitkää suhdetta. Avioliitto kulkee sen tavallisen pikkuporvarillisen latunsa kyllästymispisteeseen ja sitten alkavat totuusleikit. Niistä on leikki kaukana.
Bergman onnistuu saamaan aviohelvetin kuvaukseen runsaasti huumoriakin kaikesta huolimatta. Pariskunta, Marianne ja Johan, lähenevät ja kaikkoavat vuosikymmeniä. Suhde on elämänikäinen.
Meillähän on syntynyt Suomessakin, vähän niin kuin Ruotsia matkiessa, verkosto mitä erilaisimpia terapiasuuntia, ja ihmisten pahaa oloa pyritään helpottamaan heti kun sielussa tuntuu pieni pistos.
Kun puhutaan rakkaudesta, ei puhuta vihasta tai konflikteista, vaan puhutaan parisuhdekriiseistä. Vihan tunteita yritetään siis kieltää kielenkin keinoin: kriisi on jotain käsiteltävää, jotain muuta kuin olisi viha. Vihan juurten löytäminen sattuisi aivan eri tavalla kuin pikkukriisin solmujen avaaminen.
Bergman on hyvä kirjoittaja, siitä ei pääse mihinkään. Risto Hannula on suomentanut kirjan ja se julkaistiin vasta kuukausi sitten. Ehkä on ajateltu, että kun meillä tuoreeltaan nähtiin televisiosarjana Kohtauksia eräästä avioliitosta vuonna 1974 ja sen epilogi Saraband vuonna 2003, televisioelokuva, Bergmanin viimeinen, niin kirjalla ei ollut niin väliä. Saraband kyllä ilmestyi kirjan muodossa Petteri Granströmin suomentamana jo 2004 (Like).
Tuolla edellisessä postauksessa puhun kirjan imusta ja kommenttiosastossa yllättäen mentiinkin teatterin suuntaan.
Bergman oli aikamoinen renessanssi-ihminen. Hän ohjasi eniten teatteria ja Tukholman Dramateniin, josta myös suuri osa hänen näyttelijöitään tulevat. Sitten Bergman osasi itse kirjoittaa (esim. Fanny ja Alexander. Suom. Elina Hytönen. Otava 1984; Laterna magica. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki, 1987) ja kaiken lisäksi kiinnostui elokuvien tekemisestä jo 1950-luvulla.
En tiedä näemmekö vielä tämän televisiosarjan. Ainakaan kirjan lukeminen (siis Kohtauksia eräästä avioliitosta) ei tuottanut tunnetta että lukisin mitenkään vanhentunutta tekstiä. Hassulta tuntuu, että pääasiassa pitää toistaa itseään: teksti tuottaa erittäin eläviä kuvia päässä. En aikoinaan nähnyt televisiosarjaa, joten eipä minulla ole onneksi taakkana kuvia jonkun muun päästä.
! ripsa !
VastaaPoistamuseokadulle perustettiin 60-luvun lopussa elokuvateatteri cinema, josta muodostui helsinkiläisten hyvän elokuvan ystävien kohtauspaikka; kolmella markalla annettiin katsojalle niin hyvä elokuva kuin ikinä käsiin saatiin.
siellä taisin minäkin nähdä ensimmäiset frankenheimerit, bunuelit, godardit ja bergmanit.
suuren luokan tahtipuikonheiluttajan tavoin bergman hallitsee helvetillisen määrän eri sävyjä ja nyansseja:
yksilöpsykologisen syväluotauksen ihmisen raadollisuuteen, papinpojan pakkomielteet, ruotsalaisen porvariston neuroosit ja omantunnon vaivat.
minusta hän on huonoimmillaankin muodikkaiden tuulenhaistajien, tekonokkelasti ja tekosyvällisesti 'osallistuvien' kollegojensa yläpuolella.
siitäkin mikä näyttää olevan hänen heikkoutensa, vissi kapea-alaisuus, tulee hänen voimansa. hän taisi puurtaa koko elämänsä ajan saman aiheen eri muunnelmien kimpussa.
bergman rakentaa elokuvan kuin runon. hän säilyttää hetkiä, jotka ilmeisestikin ovat liian pitkiä, niin kuin runossa säilytetään tiettyjä ilmeisestikin tarpeettomia fraaseja, koska ne tasapainottavat runoa.
välillä tuntuu kuin hänen katseensa musertaisi kaiken mihin se sattuu, ikään kuin kaikki se mihin hänen katseensa sattuu olisi poikittain sen kanssa mitä hänen katseensa etsii.
kohtauksia eräästä avioliitosta on kuusiosainen sarja, jonka aikana tehdään kahden älykkään ja akateemisen ihmisen avioliittoidyllistä totaalista romua.
jukka kajava muistaakseni oli se onneton, joka valitti että jonkun osan ilme on vähän yksitotinen, kun siinä vain puhutaan, eikä bergman käytä elokuvan tai television rikasta rekisteriä hyväkseen.
eihän hänen tarvinnut, koska hän osasi sen jo: sommitelmia à la germaine dulac, erikoisefektejä à la man ray, heihastuksia vedessä à la kirsakoff...
muuan avioliittosarjan ihmeitä on juuri se, että bergman käyttää hyvin rajoitettua rekisteriä.
riittää kun porvaristo ajaa itsensä pussiin puhumalla ja käyttäytymällä niin kuin tekevät loisteliaat liv ullmann ja erland josephson B:n röntgensilmän alla.
bergman tuo lähelle sen mistä ei ääneen puhuta: tilanteen, jossa emotionaalisen itsepetoksemme luoma turvallisuudentunne pannaan vaakalaudalle.
Niin. Jotenkin niin sen leffasarjan kuvittelisin. Enkä siis ole sitä nähnyt.
VastaaPoistaKirja antaa miltei romaanimaisen kuvauksen aiheesta. Sarabandin olen nähnyt.
Emotionaalinen itsepetos, sen kaksoissidos eli avioliitto esimerkiksi, on kaiketi lähinnä väärinkäsitys.
Niiden minuuksien interaktio toimii niiden oletusten varassa, joihin me olemme kasvaneet.
Suurin osa sitä infoa on varmaan hyvin syvällä ja sille on vaikea saada mitään.
Anna Karenina begins with one of its most quoted lines, "Happy families are all alike; every unhappy family is unhappy in its own way."
VastaaPoistaKiitos vihjeestä. Haen kirjan maanantaina kotikylän kirjastosta.
VastaaPoistaEn ole onneksi nähnyt elokuvaa.
Rauno. Yes. Anna Karenina is one of the stories told of unhappy marriage. Amazingly well, thinking that a man is at it.
VastaaPoistaBut So is in the case of Ingmar Bergman. Somewhere in net I found in English a summary of Bergmans' production - and mind you, there're awfully many of them -and the writer said that American television companies were afraid of such direct description of marriage. He said that they started Dallas!
Obeesia! Vai alat sinä käyttää minua kirjavinkkarina!
Hyvä jos asut pienessä kylässä, koska sellaisista löytää yleensä parhaat kirjat. Nimim. Kokemusta on.
Kotikatu imee paremmin, kohtaukset avoliitosta.
VastaaPoistaVai niin. En ole ikinä katsonut joten en tiedä mitä imua siinä voisi olla.
VastaaPoistaVarmaaan kunnon isiä ja pullantuoksuisia äitejä. Herttaisia lapsia ja naapuruussopu kuin Me Tammeloista.
Höh. Miksi ihmisen pitää paeta?
Tuli jälleen kuolinviesti. Kun olin kirjoittamassa tätä Bergmanin kirjan mietiskelyä, mainitsin suomentajan, Risto Hannulan. En tiennyt että hän oli kuollut jo 26.2., nyt hänestä vasta oli Hannu Marttilan negrologi Hesarissa.
VastaaPoistaHannulan Risto oli minulle hyvin tärkeä ihminen, kun kävin lukiotani Porissa ja sen jälkeen, kun kävin lomilla siellä. Kuuluimme molemmat jazzareiden perustajiin ja kumpikin olimme kulttuuri- ja kirjallisuusihmisiä myös.
Tuo lisäys oli tarpeen sen vuoksi, että ei ollut mitenkään itsestään selvää että Porin kaupunki ne jazzarit halusi, vaikka nyt se varmaan tahtoo ottaa kunnian. Ja rahat.
Sen lisäksi Risto tuki minua kun aloittelin arvostelijan työtäni. Mitä sellainen tukeminen on? Ei mitään sen kummempaa kuin puhumista, puhumista ja puhumista.
Innostunutta puhumista.
Risto Hannula oli hyvä toimittaja.
VastaaPoistaNiin Kalevi, ja eikö ole aika kamalaa että meidän täytyy erikseen sanoa että joku on ollut hyvä toimittaja?
VastaaPoistaKun pitäisi olla itsestään selvää, että jos joku on kulttuuritoimittajana jossain lehdessä, niin hän hoitaa asiansa innostuneesti ja hyvin.
Ja on sivistynyt ja asiansa osaava. Mitä Risto ei tiennyt, siitä hän otti selvää. Kaiken lisäksi Risto oli tavattoman sympaattinen ihminen.
Tarkoitan nyt, että positiivinen negrologi ei tässä tapauksessa ollut lainkaan valehtelua.
Olen miettimällä miettinyt tätä "huomio-taloutta", enkä ole keksinyt kuka tämmöisen uuskielisen sanan on keksinyt. Varmaan siksi että huomio pitää kiinnittää olennaisista asioista johonkin yhdentekevään.
Niin kuin nyt johonkin pääministerin julkisuuskuvaan! OVATKO ihmiset todella narusta talutettavia pässejä?
Kemppisen tämän päivän blogi mainitsee myös Risto Hannulan. Siitä täytyy olla iloinen että niin moni ihminen muistaa häntä hyvällä.