Kirja kulkee helposti mukana. Voisin kuvitella että Michelangelon Firenzessä sijaitseva luonnos on tehty lukevasta ihmisestä. Silmät eivät ole kiinni, mutta ilme on rento. Kirjaan tyyntyy.
Suomessa on aivan pieniäkin kustantamoita. Joku ajoittain julkaisee jotakin, harvakseltaan, omaksi ilokseen, kuten pikkuinen ai-ai (esim. Augusto Monterroso: Kootut teokset [ja muita kertomuksia, 1998]) tai Kari Klemelän ullakkohuoneellaan kääntämät teokset etelä-slaavin kielistä omalle Mansarda-kustantamolleen.
Kustantamot ovat marginaalisia, mutta ne täyttävät monia ammottavia aukkoja joita suomalaiseen käännöskirjallisuuteen väistämättä jää. Niitä on muitakin kuin nuo kaksi. Ja niitä syntyy kaiken aikaa lisää.
Tai sitten hieman aikaisemmalta ajalta myös oikeasti taskuun mahtuva kosminen kokonaisuus, Carl-Gustaf Liliuksen Eimikään. Kaikkeudessa. Eräs maailmanselitys. Sen onkin yllättäen kustantanut WSOY jo vuonna 1990. Ei isokaan aina käänny aukkoja katselemasta.
Suomi on niin pieni kielialue, että me tarvitsemme paljon käännöskirjallisuutta ja on hyvä jos kirjallisuus tulee muista periferioista. Periferian kokemus on luultavasti samankaltainen. Siihen kuuluu olennaisesti mykän ja kuuron arki.
Tuleeko keskuksista jotakin vielä, joka ei ainoastaan huuda? Ehkä, mutta sitten me emme sitä varmaan löydä koskaan suomeksi. Ja suomeksi meidän on saatava kirjamme löytää koska äidinkieltä lukien ainoastaan kehittyy oma kieli. Meitä on niin kohtuuttoman vähän.
Silti kirjoissa eläminen ei ole eskapismia niin kuin television omaksuminen puhetoveriksi on. Televisiosta näkee muiden juttuja, eikä pääse puhumaan omiaan.
Tuossa tuntuisi olevan ristiriita mutta ei ole.
Kun lukee kirjaa niin sana kurottuu lauseeksi, lause kappaleiksi ja kohta se käsittää pitkänkin tarinan. Sama tarina vain on aina erilainen riippuen lukijasta. Kirja syntyy vasta päässä. Kirjailija voi hyvinkin väittää synnyttäneensä kirjan ja ehkä hän sen tekikin, mutta sen jälkeen tarvitaan jo toinenkin synnyttäjä: lukija.
Tämä on myös kommunikaatiota. Lukiessa ajatus ei virtaa yksinomaisesti lauseissa, virkkeissä ja kappaleissa, vaan tajunta hamuaa käyttöaineekseen mitä tahansa lukijan päässä sattuu olemaankin.
Siellä voi päässä olla jotain aivan akuuttiakin, jokin läheinen voi olla sairas, ystävä tarvitsisi lohdutusta toisella puolen maailmaa, entä lapsi sitten, miten hän menestyy ja kestää siellä kaukana kotoa. Melkein kirja kuin kirja antaa asioihin vastauksen.
Kirjan ainut vaatimus voi olla rauha, mahdollisuus kahdenkeskeisyyteen. Vaikka metrossa tai lentokoneessa. Linja-autossakin, ellei satu olemaan huonovointinen autossa lukiessaan.
Mieluiten ehkä kuitenkin olisi hieman uneton ja levoton yö, johon kirja tuokin yhtäkkiä oman maailmansa uppouduttavaksi, voi mennä alakertaan keittiöön istumaan ja juoda lasillisen mehua ja syödä vaikka näkkärin.
Sellaista lyhyttä intensiivistä matkaa voisi kutsua uneksi. Intensiteetin mukana levottomuus häipyy, kissa tulee sohvalle istumaan viereen ja tahtoo silitystä.
Ulkona ei mikään pauhaa, ei kuulu ääntäkään, ja sisällä on lepoa ja rauhaa ja täyttä valvetta.
Aamuteellä luin lehdestä, että Alain Robbe-Grillet oli kuollut. Radion kulttuuriohjelmassa kerrottiin, että häneltä on suomennettu vain yksi teos, Labyrintissa, joka on kustannettu Tammen keltaisessa kirjastossa ja suomentajat ovat Olli-Pekka Ronimus ja Pentti Holappa. Vuosi oli 1964.
Kirja oli nuoruuteni tärkeimpiä teoksia. Sen myötä opin huomaamaan, että realismit eivät sano minullekaan kaikkea, jota haluaisin sanottavaksi. Tajusin että kaltaisiani täytyy olla aika paljon.
Huomaan että olen puhunut vain kuolleista kirjailijoista. Tuli ehkä todistetuksi että vaikka kirjailijaa, hänen kustantajaansa tai jopa suomentajaansa ei enää ole, kirja elää.
Sieltä katsoo mieluusti myös suomentajan, etusivulta, ja sen takaa ilmestymisvuoden.
Kun avaan Robbe-Grillet’n kirjan sattumanvaraisesti, silmäni osuvat tähän tapahtumaan:
Napsaus. Pimeys. Napsaus. Keltainen valo valaisee nyt pienen eteisen, jossa on pyöreä vaatenaulakko. Täynnä päähineitä ja vaatteita. Napsaus. Pimeys.
ripsa
VastaaPoistahieno kirjoitus! tekstissäsi on jotakin outoa, väräjävää selvänäköisyyttä, joka on ominaista lapsille ja toipilaille. samaa koin lukiessani fredrikan 'päntän eukon eväät' -merkinnän. olette molemmat ilmaisseet jotakin kiihottavaa ja läpitunkevaa.
luen juuri louis-ferdinand célinen kirjaa voyage au bout de la nuit, eli niin kauas kuin yötä riittää. hollo käänsi sen aikoinaan matkaksi yön päähän, joka myös on hyvä nimi.
sananmukaisesti nimi kai tarkoittaa matkaa yön syvimpään ja pimeimpään perukkaan? ( yö on ranskassa, kuten huomaat, naispuolinen! )
kirja on hurja ja hallusinatorinen. lähes musta timantti. raakuuteen asti konkreettinen kirjoitustapa ja synkkä runollisuus lähestyy filosofista olemassaolon lohduttomuuden pohdiskelua heideggerin hengessä.
se on imenyt minut melkein tyhjiin. lukiessa tuntuu kuin elämä olisi vain valon pätkä, joka päättyy yöhön. ja että me ihmiset olemme ikään kuin elämäämme vuorattuja, eikä meillä ole tukevaa alustaa, jolta vivuta omaa olemassaoloamme.
köykäistä olisi tyytyä sanomaan, että célinen todellisuuskuva on pelkästään yönmusta. kysymys on jostakin muusta. ehkä siitä, että hän oli eksistentialistisen filosofian kaunokirjallinen ennakoija.
on kirjassa muutama pyhimysmäinenkin ihminen, onneksi. kaiken infernon keskellä he ovat kuin valon läikkä jossakin rembrandtin muuten yönmustassa maalauksessa.
Hyvin sanottu, Ripsa!
VastaaPoistaSuomeksi käännetään ihmeen paljon ulkomaalaisia kirjoja, vaikka on pieni maa, mutta paljon lukijoita. Päivastoin, suomalaisia kirjoja ei niinkään paljon käännetä, minusta tuntuu.
Mukava ja ytimekäs polkka. terv. ruu
VastaaPoistameri! Niin, en ole ikinä varmaan kasvanut aivan täysaikaiseksi ja sen lisäksi flunssa jättää jälkeensä heikon olon.
VastaaPoistaLuin itse juuri tuon saman Celinen kirjan syksyllä. Joku täällä Blogistanissa puhui siitä.
Ajattelin että nimi on runollinen, mutta se olikin täynnä vaivaa, sairautta, vihollisuuksia, sotia ja nälkää. Kyllä siinä kirjailija kurotti kokonaisen aikakauden historiaa.
Mieleeni ovat syöpyneet ne oliko niitä peräti 40 kasakkaa jotka lähetettiin Venäjältä hoidettavaksi Salpietren sairaalaan - vai oliko se nyt juuri se - että saataisiin selville mikä outo tauti kasakoita vaivaa.
Raivotautihan se sieltä tuli ja valloitti puolen sairaalaa ihan hetikohta.
Siitä kirjasta minulla tuli mieleen ihmiskunnan historia. Ja tietenkin sitten myös se, että miten on mahdollista että saan kaikessa rauhassa lukea vaikka 40 raivotautisesta kasakasta, mutta mikään ei fyysisesti, suoraan, juuri nyt, satuta minua.
Se on ihme.
Jos lukisin kirjaa niin että tuntisin jok'ikisen kohdan siinä, ihan samalla tavalla kun luin aikoinaan tuon Labyrintissa, tuoreeltaan ja nuorena, niin ei minua olisi olemassakaan.
Mutta jos kysyt minulta mikä minut opetti etäännyttämään lukemistani, ettei jatkuvasti ole vereslihalla, niin en osaa vastata.
Välinpitämätön en ole. Olen pikemminkin kylmä tai kuuma kuin haalea, jos käytetään raamatullista vertausta.
Kuitenkaan en usko olevani tai edes haluavani olla hirveän analyyttinenkaan.
Ei auta: olen yksi lukija joka on yksinään siinä valonsäteen piirissä kissa sylissään ja on yö.
Marja-Leena! Kanada on minusta eräänlainen periferinen alue. Siellä asuu paljon väestöä ainoastaan kummallakin puolen rannikkoa ja siksi sinne ei ole muodostunut suurempia kirjallisia koulukuntia niin kuin naapuriin USA:han.
Silti Kanada on muodostunut siirtolaisista ja siellä varmasti kihisee ja kuhisee. Kaksi mielikirjailijaani on sieltä: Margaret Atwood ja Michael Ondaatje.
Vaikka minä ne pyrinkin löytämään aina englanniksi, niin silti olen tyytyväinen siitä, että ne on käännetty suomeksi.
Siinä olet oikeassa että suomalaisia kirjoja pitäisi kääntää englanniksi ja paljon enemmän!
Ruu! Sinähän oletkin ihan joutilas täyttämään tuota tehtävää, eli täyttämään Australia suomalaisilla kirjoilla! Mitä? Etteikö ole aikaa?
Kuules nyt! Ota edes 10-vuotissuunnitelmaan! Sano kaikille kustannusyhtiöille, että suomalaiset kirjoittavat niin vimmatusti, että oma maa ei enää riitä, tai jotain muuta yhtä vakuuttavaa.
Muistelen että sellaista vielä on julkaistu kuin Books from Finland, mutta sataprosenttisen varma en ole. Se oli aikoinaan UM:n lehti.
hienosti kuvattu. myös kuvista kuten musiikista jää myös soimaan jälkikaiku, kuin aalto. se resonointi, joka vastaanottajassa on.
VastaaPoistakaikki taide resonoi.
kaikki taide resonoi vastaanottajassa. kirja musiikki kuvataide. se on huimaa. se on.
VastaaPoistame olemme poikani kanssa lukeneet toisillemme ääneen tuntematonta sotilasta ja kävimme nyt sitten vihdoin katsomassa kristian smedsin ohjausversion siitä.
VastaaPoistahirveä määrä infantiileja peruskysymyksiä ja hajamietteitä kupli pinnalle:
voiko taideteosta koskaan sellaisenaan siirtää ilmaisumuodosta toiseen? otan pienen esimerkin:
teatteri myy teatteripakettia erno paasilinnan 'yksinäisyys ja uhma' -kirjan nimellä ja katsoja olettaa sen sisältävän saman aines- ja tavaramäärän kuin tuo nimenomainen kirjapaketti 'yksinäisyys ja uhma'.
jos se ei sisällä, myykö ja mainostaako teatteri itse asiassa irtotakkia kokopukuna?
ja onko se taidetta, kun jokin jo kerrottu tarina , elämys, maailma, elämänkaari kerrotaan toisen välineen kielellä? kannattaako samaa asiaa ylipäätään tehdä moneen kertaan? millään elämän alalla?
muuttuuko tällainen smedsmäinen dramatisointiteko arkiseksi käyttörosvoudeksi, jossa kylmästi ryöstetään kirjailijan työ, supistetaan, näivetetään, silvotaan, survotaan ja kaupitellaan sitten tätä ruhjottua käsi- ja jalkapuolta alkuperäisen terveen ja virkeän kakaran nimellä?
koska olen teatterin suhteen läpikotaisen sivistymätön moukka, jätän tuomarin viitan mielelläni muille.
poikani mielipide oli ehdoton: dramatisoijan lähtöimpulssi voi olla yhtä voimakas kuin alkuperäisteoksen ellei voimakkaampikin.
note to self: eivätkö useimmat dramaattiset näyttämöteokset ole romaanien tai novellien aiheisiin pohjautuvaa kerrontaa? ovat.
shakespearekin varasti perustarinansa milloin holinsheadin ja kumppanien kronikoista, milloin ovidiuksen runoista tai boccacion novelleista, vaikka haki lisävoimia ja intentioita ja sivujuonia joka puolelta.
Hirlii! Kyllä resonanssi toimii todella minkä tahansa taiteen jälkikaikuna, milloin lyhyempänä, milloin pitempänä.
VastaaPoistaMuistan kun 60-luvulla tulivat happeningit ja sitten 80-luvulla performanssit ja ajattelin että näissä on kirjallinen lähtökohta, nämä ovat hyvin visuaalisia, mutta näissä on myös tapahtumia kuten teatterissa tai elokuvassa.
Kun ajattelen resonanssia, niin varmaan ajatus on kaiuista tärkein. Mahdollisesti uuttaluova ajatus, mahdollisesti hajamielinen huomautus ystävälle hyvästä uudesta kirjasta. Joskus taideteokset johtavat keskusteluihin ja eilen Peter Sellars kuului sanovan Helsingin kaduilla nauraen, että kyllä, taiteen tehtävä on nimenomaan herättää keskustelua. Hän on tullut ohjaamaan Kaija Saariahon Maan äidin.
Ei ole varmaan tarpeen keskustella aina huipputosissaan ja vakavissaan, vaan nauru sallitaan myös. Naurua voisi ajatella positiiviseksi resonanssiksi.
Meri! Jaaha, olet siis päässyt näkemään tuon kuuluisan esityksen.
Kuulosti hyvältä että teitte kotiläksynne pojan kanssa. Sitä paitsi oli erittäin hyvä ajatus ylipäänsä ottaa seuraava sukupolvi esitykseen mukaan.
Teatteri on sellainen taiteiden kiasma. Kohtauspaikka, kadunkulma, risteys. Siellä ovat musiikki, lavastus, puvustus, äänitaide (tehosteet ja/tai ihmisäänen käyttö), valot - ja sitten vielä yleensä tarina.
Maailmalla on aika yleinenkin tapa julkaista näytelmiä, Suomessa se on ollut vähäisempää. Mutta kyllä niitä tehdään ihan itsenäisiäkin ja etenkin Suomessa, jossa vieläkin on varmaan suhteessa väestöön paljon teattereita. Muistaakseni Teatteri-lehti joskus taannoin julkaisi suomalaisia uusia näytelmiä vihkosina.
Kirjoina niitä on vähemmän julkaistu.
Minä en nyt ehdottomasti aio häpäistä itseäni puhumalla siitä esityksestä, koska en ole nähnyt sitä. Joojoo, olen varmasti yhtä hyvä arvioija kuin pääministerikin, mutta siitä huolimatta.
Olitko sinä näkevinäsi Smedsin porukan ylöspanossa kaupallisuutta verrattuna alkuperäiseen teokseen? Vai että lähtökohtaisesti teatteri olisi kaupallisempi asia kuin kirjallisuus?
Oliko näyttämöllepano poikasi mielestä onnistunut? Siinä olen ehdottomasti hänen kanssaan samaa mieltä, että dramatisoinnissa voi olla hirmuinen energia liikkeellä - riippuu siitä kuka sen kirjoittaa.
Suomessa sitä paitsi on aika suuri ja ammattitaitoinen dramaturgien ammattikunta.
kaupallisuudesta oikeastaan vain sen verran, että kansallistetteri, niin kuin mikä tahansa iso teatteri, on ahnas laitos ja the show must go on.
VastaaPoistamutta tuo kaupallisuus ei oikeastaan ollut pointtini, vaan aspektini yritti olla hieman filosofisempi ( ! ) eli pitääkö vai eikö pidä etsiä kirjailijan perusideaa ja kertoa sitä näytelmän kielellä?
jos / kun pitää, niin miten kirjailijan elämys, kokemus, tuntemus, kieli, lauserytmi, sekä näkemis- ja käsittelytapa kääntyvät näytelmäksi? eli miten muuttaa eeppinen lataus draamalliseksi lataukseksi?
asiassa on myös se puoli, että romaanikirjallisuuden suuri käyttöaste syö näytelmäkirjailijoilta työtilaisuuksia ja esillepääsymahdollisuuksia.
no joo, tämä on vain tällaista ollako vai eikö olla - pohdiskelua, johon on luultavsti jo valmiiksi rakentunut keskustelullinen umpikuja.
smedsin versio nostatti poikani sanomattomaan liikutukseen. ja sitä ei minun skepsismini onneksi pystynyt horjuttamaan.
Meri! Oletko varma että osaat sanoa mikä on Tuntemattoman ydinsanoma?
VastaaPoistaOnko ydinsanoma nimenomaisesti jollain määriteltävällä tavalla eeppinen?
Dramatisoinneissa on juuri tuo ydinongelma. Ja sen vuoksi niistä ollaan usein eri mieltä.
Actioniksi Tuntematon ainakin taipuu oikein hyvin. Ja kirja on sen lisäksi hauska.
Itse olen nähnyt Tuntemattoman Pyynikin kesäteatterin version vuonna 1960 vai oliko se 61. Sattui kohdalle sellainen esitys, jossa järveltä nousi nopea ja raju ukkonen, kun juuri oli ajettu tankit sisään yhdelle osalle niemeä.
Pari isoa mäntyä kaatui katsomoon ja esitys piti keskeyttää. Minusta ulkokirjalliset/taiteelliset ansiot ratkaisivat tämän esityksen ja lähdin oikein tyytyväisenä kotiin. Olin 14-15-vuotias.
Minä en TIEDÄ onko romaanin käyttöaste suurin. Oikeasti. En tiedä tietääkö sitä kukaan. Ja miten se lasketaan, senkö mukaan kuinka pitkään esitys pyörii, vai sen mukaan miten suuri keskustelu esityksestä nousee?
Olen kyllä suhteellisen varma siitä että dramaturgit, jotka kykenevät kirjoittamaan myös näytelmiä, ovat alityöllistettyjä. Tai vaihtoehtoisesti heidän saamansa palkkiot esityksistä eivät ehkä riitä elämiseen.
Syy siihen saattaa olla koulutuksessakin: Smedsinkin ikäpolvi on vielä koulutettu taiteelliseksi osaajaksi.
On mahdollista että on siirrytty aikaan jolloin taiteellista osaamista ei enää tarvita.
Se on kyllä sitten jo kamalampi paikka jos niin on käynyt.
rips
VastaaPoistatässä teatterikeskustelussa maalaan itseni näemmä aika nopeasti nurkkaan.
poikani sanoikin tuntemattoman sotilaan jälkeen, että aivokudoksestani puuttuu 'thalia' ihan kokonaa.
toivottavasti ehdin vielä hankkia sinne aivorungon ja aivokuoren väliin muutaman teatterisykkyränkin!
Jah. Mutta sanoit tuolla aiemmin jo itsekin että tilanne teatterin suhteen voi olla joko-tai (ollako vai ei?) ja siis siitä seuraa että se on myös sekä-että.
VastaaPoistaOrkesterit ja teatterit ovat niitä yhteisötaidemuotoja ja ne toimivat todennäköisesti aika eri tavalla kuin yksittäisten puurtajien taidemuodot.
Sinfoniaorkesteri "soi", siis yhtenä monipäisenä otuksena.
Voin olla väärässä, mutta tuntuu siltä että Suomen teatteri on menossa astetta kaupallisempaan suuntaan.
Jos käytän mittanauhana itseäni, niin on pitkä, kun olisin itse halunnut oikein kovasti jotakin esitystä katsomaan. Pettymyksiä on ollut liikaa.
Mutta itse on vain yksi näkijä. Sen takia sinun pohdiskelusi mahdollisesta kirjallisesta mallista on mielenkiintoista.
Shakespearenkin uskalsit manata esille! Siinä vasta tekijä. Meillä on kootut in English ja kymmenisen vuotta sitten tajusin osaavani lukea niitä ja siitä pitäen olen nautiskellut niistä - salaa itseltänikin.
Luen niitä ehdottomasti kirjallisuutena jossa on viittauksia herraties mihin. En kuvittele mielessäni haamua kun sulkeissa lukee että (haamu poistuu), useimmiten manaan Shakespearen yksisilmäisyyttä, että piti mennä sillä tavalla rajoittamaan ohjaajan ja ryhmän vapautta.
Shakespeare tuli tehneeksi vääryyttä minullekin, lukijalle!
Shakespearella oli onnekseen näytelmäseurue ja hän oli lukenut kaveri. Kyllä sellainen näytelmiä pystyi kirjoittamaan.
Meillä tuo seurue-ajattelu on jäänyt vähän laitosajattelun jalkoihin, mikä mielestäni on kyllä sääli.
Sirkustahan sen pitäisi olla yhteiselle kansalle!
shakespearen ilmerikkaus on ihan tyrmistyttävä kaikessa yltäkylläisyydessään. kaikenlaisia vertauskuvia ja sananparsia syydetään helminä yhteen läjään.
VastaaPoistasiihen aikaan ei taatusti ollut minkäänlaisia akatemioita kielenkehitystä valvomassa, vaan kieli oli luultavasti ihan 'juoksevassa' tilassaan.
sanaluokista ei williamilla aina ollut hajua, vaan teonsana muovattiin siitä käsiin osuneesta nimi- tai laatusanasta, joka sattui vastaan tulemaan.
nunna sai nimen 'cloystress' ja jostakin uskonlahkosta tuli 'questants'. päätteitä soviteltiin niin ja näin. uusia sanoja tekaistiin surutta, sellaisia kuin 'opposeless', ja 'vastidity' ja 'inaidible'. vähennysmuodotkin sorvattiin tarkoituksiinsa esim. näin: 'smilets' ja 'crownets'.
ja maistelepa sellaisia sanoja kuin 'esperance' ja 'oeillade', jotka hän lainasi ranskan kielestä.
volter kilpeä ei tietenkään voi verrata shakespeareen kirjailijana, mutta olettaisin, että se tapa, millä kumpikin käyttää sanoja tunteensa avulla on sama.
Runoilijanvapautta!
VastaaPoistaMuistan kun ihmettelin kirjallisuustieteessä että miten on kutsuttu näytelmäkirjailijoitakin runoilijoiksi. Mitenkäs muutenkaan!
Shakespearelle kyllä paljon plussaa "oikeasta" runoudesta, soneteista, rakkauden lukemattomista ilmaisumuodoista jotka Wanha William tuli luoneeksi.
Miksei suomessa voisi verrata Shakespearen kielenuudistusta (ja Chaucerin ennen häntä) Aleksis Kiveen ja Volter Kilpeen?
Meillä vain kieli on tapahtunut paljon nopeammin kuin englanti. Tai on se varmaan tapahtunut, mutta siitä ei ole nuotinnoksia.
Mutta sitähän minä tuolla ihan heti jo sanoin, että jos suomalainenkin näytelmäkirjallisuus olisi kaikki kirjoissa ja kansissa niin kyllä meillä sitä olisi paljon.
"Meillä tuo seurue-ajattelu on jäänyt vähän laitosajattelun jalkoihin, mikä mielestäni on kyllä sääli."
VastaaPoistaitseasiassa suomessa tehdään tavattoman paljon (harvinaisen paljon muihin euroopan maihin verrattuna) teatteria. juha hurme sanoi joitakin vuosia sitten eräässä television kulttuurikeskustelussa, että: hyvänen aika hyvää teatterityötä tehdään kokoajan! kun muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että teatteri on kuollut taidemuoto suomessa...
oulun kaupungiteatterissa menee kaisa korhosen kiitetty ohjaustyö;
Aiskhylos - Sofokles - Euripides:
ELEKTRA. jos olisin lähempänä menisin katsomaan.
- hirlii
Savon sanomat 1.2.2008, näytelmästä Elektra (oulun kaupungiteatteri):
VastaaPoista”Korhonen näkee Elektrassa suoran yhteyden 2000-luvun lapsiin, jotka istuvat yksin tietokoneruutujen edessä tuijottamassa räävitöntä ja kaikkialla vellovaa väkivaltaa. Korhosen mukaan näillä lapsilla ei ole mitään keinoa käsitellä näkemäänsä.”
- hirlii
Toivottavasti Kaisa Korhonen on löytänyt näkökulman antiikin klassikkoon ja toivottavasti ennen kaikkea ihmiset käyvät esitystä katsomassa.
VastaaPoistaKysymys on nyt tekstin suhteen jälleen käännöksestä. Paljon riippuu siitä, kuka sen on suomentanut. Onneksi nykyään on yleensä niin että uutta esitystä varten teatteri tilaa myös uuden suomennoksen. Mutta ei aina.
Aiemmat käännökset ovat eittämättä olleet mitallisia. Jonka esittämistä on hankala seurata. Toisaalta on myös koulukunta jonka mukaan vapaan mitankin käyttämisessä on menty liiallisuuksiin.
Minulla on tässä käsissäni arvoitus. Se on pieni kirjanen WSOY:n Klassisesta sarjasta ja numero 2, vuodelta 1949, tätini kirjastosta, Euripideen Medeia, suomentanut Otto Manninen.
Olen yrittänyt katsoa kirjastoista ja joka paikasta, mutta tämän klassisen sarjan jäljet päättyvät tähän. Kirjassa on oikein hyvä selitysosio myös, se ei ole hutaisten kustannettu.
Tuli nimittäin mieleen että kyllä teatterin katsojalle voisi maistua tekstin lukeminen etu- tai jälkikäteen.
kokemukseni on se, että istuessani teatteriesityksessä informaation keräilytehtäviä hoitavat aistini kertakaikkiaan epäonnistuvat niiden vastuulle jätetyssä tehtävässä.
VastaaPoistaelokuvan, tanssin, musiikin ja kuvataiteen kohdalla ne taas hoitavat hommansa barometrin tarkkuudella. ja radiokuunnelmat ovat aivan mahtavia ja menevät suoraan sydämeen.
tiedän että tämä teatteri-antipatiani on äärimmilleen vietyä mustavalkoisuutta ja että olen ehkä jollakin tavalla viallinen ja väärin viritetty resonoidakseni ko. genren kanssa.
mutta yritän nähdä sen niin, että kun ihmisellä kuitenkin on vain rajallinen määrä tunteja käytettävänään, miksi tuhlata niitä johonkin, jonka merkitys itselle on niin vähäinen.
onnekseni koituu ehkä se seikka, että teatteriys on aika väljä käsite.
esimerkiksi raitiovaunussa, kadulla, kahvilassa ja kapakassa voi seurata laitosteattereiden sisartaidetta livenä. se on suurenmoista sekä dramaturgian että estottomasti soljuvan toteutuksensa kannalta.
Muistan itse nuorena ajatelleeni että teatteri vetää puoleensa koska se on kolmiulotteista. Ihmiset NÄYTTELEVÄT jotain roolia ja näyttämö NÄYTTÄYTYY joksikin muuksi kuin styroksiksi, laudanpätkiksi ja maaliksi.
VastaaPoistaSitten ajattelin mikä sen erottaa elokuvasta. Juuri se ja sama: kolmiulotteisuus.
Oletko katsellut pienenä View Master-kuvia? Niissä on minusta paljolti sama efekti kuin näyttämöllä. Ihmisistä heittyy varjo, mutta se voi olla aivan eri värinen kuin sen pitäisi olla spotin takana. Varjoilla voi maalata.
No, illuusiotahan se on kaikki, tanssi, elokuva, teatteri. Sen katsomiseen tarve kokea tarinoita.
Aloitin siitä että kirja kulkee aina mukana. Kyllä se on ehkä täydellisin taideluoma siksi, että mielikuvat syntyvät omassa päässä.
Kuunnelman jo sanoit, siinähän joutuu mielikuvittelemaan samaten tapahtumat omien aivojen sisällä.
Niin että jos ei sinulla ole aikaa teatterille, niin ei ole monilla muillakaan - Suomi nyt vain sattuu olemaan teatterihullua sakkia täynnä.
Ja minkä takia? Ei aavistustakaan. Oltaisiinkohan täällä esimerkiksi niin estyneitä, että teatteri ottaisi ja ravistaisi vähäksi aikaa hereille, varsinkin jos itse on näyttämöllä?
Ripsa
Rajallinen määrä tunteita käytettävänään...
VastaaPoistaKovan haasteen lykkäsit!:) -ruu
VastaaPoistaTaisin laittaa eilen asiallisen kommentin. Moderointi toimii todella hyvin.
VastaaPoistaNo, Ruu, oli se kaamea se helmi-juttukin, vaikka se ei ollutkaan sinulta alunperin!
VastaaPoistaVoitko kuvitella: sain joskus nuorempana kerran kauneushoitolaan lahjakortin ystävältäni syntymäpäivänä, enkä kertakaikkiaan voinut käyttää sitä enkä siihen hätään löytänyt ketään muutakaan, koska oli joku sota tai nälänhätä tai muu jossain päin maailmaa ja minusta joku kauneushoitola olisi ollut niin kamalan väärin!
Kalevi, jotain häikkää on nyt ollut lähetyksessä, koska en meinannut millään saada tuota edellistä, eli "Rajallinen määrä tunteita käytettävinään" siis julkaistuksi. Äsken.
VastaaPoistaBloggeri väitti että ei voi toteuttaa pyyntöäni! Vaikka se oli siellä jonossa ihan asiallisesti.
Eli missään nimessä en moderoinut yhtikäs mitään, ellet ole sitten edellispäivänä lähettänyt jotain jota en ole saanut lainkaan.
Tuo kyllä tuli julkaistuksi ihan asiallisesti, kun oletit että moderointi toimii hyvin...
Ehkä bloggerilla on huumorintajua, mutta semmoista vähän kieroa!
Kenen tunteista muuten puhuit? Tulee sellainen olo että viesti on ollut matkalla kauan, joten en tiedä mihin väliin se olisi kuulunut.
Meri sanoi, että on vain rajallinen määrä tunteja käytettävissä, mihin minä, että on vain rajallinen määrä tunteita käytettävissä. Sen pituinen se.
VastaaPoistaKumpiakin voi olla liian paljon tai liian vähän riippuen elämäntilanteesta, iästä, sairaudesta tai naapurin äänekkyydestä johtuen.
VastaaPoistaRadion ei pidä antaa soida liian kovaa.
Tämän kirjallisen keskustelun lomaan ilmoitan, että varasin kirjastosta Labyrintin. En ole sitä koskaan lukenut. Minun nuoruuteeni kuului Hessen Arosusi.
VastaaPoistaVaikka olen kirjallisuuden kuluttaja ja opiskellutkin sitä cumuun asti, en ole oppinut keskustelemaan siitä analyyttisesti. Minä vain nautin lukemastani - tai sitten en.
Saan nykyisin lähes kaikki kirjavinkkini blogeista. On niin helppoa siirtyä heti kirjaston sivuille ja varata kiinnostava teos. Kirjasto ilmoittaa sähköpostilla minulle, kun tilaamani kirja on saapunut lähikirjastoon.
Elokuvat ja teatteri tulivat maailmaani vasta aikuisena. Siksi kai kirjat ovat edelleen minulle ykköstaidemuoto. Sitä paitsi esittävää taidetta katsomaan pitää erityisesti lähteä ja lähteminen on kovin vaikeaa. Kirjoista saa nauttia kotona.
Obeesia! Kirjaa minä tuolla alunperin ylistinkin.
VastaaPoistaToivottavasti löytävät sinulle tuon Labyrintissä. Nimittäin minulla näkyy olevan jostakin kirjastosta poistettu kappale.
Tuntuu pahalta että kirja ei ole enää kirjastossa, mutta tuntuisi myös pahalta ellen olisi ostanut sitä poistomyynnistä.
Sitä ei ollut varmaan juuri kukaan lainannut.
Hessen Arosusi on ollut varmaan melkein kaikkien nuoruuden teos, niin minunkin.
Outoa on, että ahmimisikäni ei tunnu loppuvan lainkaan...
On hämmästyttävää kuinka eri tavoin voi mieltää kauneushoitolan lahjakortin merkityksen. Minä annoin sellaisen lahjaksi monia vuosia sitten eräälle henkilölle, koska ajattelin, että kukapa nyt ei pienestä hemmottelusta ja läpyttelystä tykkäisi (minä ainakin!), mutta ko. tyyppi veti herneet nenäänsä: "Olenko minä muka niin vanha ja ryppyinen jo, että tarvitsen oikein HOITOJA?!?" Aah... että me ihmiset ollaan erilaisuudessamme värikkäitä! -ruu
VastaaPoistaRuu, niinhän se on.
VastaaPoistaMinä en mitenkään suuttunut, olin ahdistunut koska koin että minulla ei ole OIKEUTTA tuommoiseen hellintään koska maailma on niin täynnä hirmuista epäoikeudenmukaisuutta.
Läps, olet haastettu meemiin! Reagoi miten parhaaksi näet!
VastaaPoistahttp://skblogit.fi/veloena/?p=1345
Hups, Veloena tällä kertaa. Ja tässä samassa kommenttirimpsussa kommentoin Ruun haastetta, jossa piti nimetä HELMIÄ omassa minässään.
VastaaPoistaKävin kertomassa Ruulle että en minä kyllä voi, kun ei itteään saa kehua, saati löytää ittestään hyviä puolia.
Veloenan haaste on äärettömän haastava. Siihen kyllä pitää vastata kieltävästi ihan vain sen takia, että minulla ei juuri näitä bloggauksia vielä ole, vain muuta.
Asfaltoidut mantereet esimerkiksi, tai kodittomat koirat. Mutta tämäkin pahus sisältää haasteen sanoa jotain TODELLISESTA ITSESTÄÄN.
Olisin ehkä saattanut sanoa jotain muista, mutta todellisesta itsestäni en kyllä osaa sanoa yhtään mitään.
En oikein usko että se on edes olemassa. Siis että kun sipulia kuorii, kuorii ja kuorii, niin sisällä ei ole mitään. Ihan luonnollinen juttu!
Olisin voinut ottaa haasteen ehkä vastaan jos olisin ollut bloggarina vähän kauemmin.
Täytyy vain pyytää kaikkia ihmisiä lukemaan kaiken maailman kirjoja, sieltä löytyvät vastaukset.