30.3.08

Koivikko




Alkupuolella on hieno näkymä koivikkoa, hyvin tavallinen venäläisyyden (ja suomalaisuuden!) symboli: koivu on rakas ihminen, tai koti, jota osattomaksi jäänyt tahtoisi.

Katson televisiosta kaikki venäläiset sarjat. Idiootti, Mestari ja Margarita ja Tohtori Zivago. Osittain se johtuu siitä, että asuin 70-luvulla Helsingissä ja kaikki ystäväni ja tuttuni kävivät katsomassa Capitolin leffat. Olen ehkä ehdollistunut venäläiseen visuaaliseen kuvastoon.

Eilen sattui olemaan Kansallisen arkiston, mikä lieneekään SEAn uusi nimi, en kykene oppimaan sitä, esityksenä Vasili Shuksinin Punainen heisipuu(1973). Muistelin että senniminen kirja on olemassa, en tiedä, mutta tässä käsikirjoitus, ohjaus ja pääosan esittäjä olivat yksi ja sama: Shuksin. Ehkä kirja on olemassa, mutta tiedän varmasti, että sitäkään en ollut lukenut. Miten lienee jäänyt väliin niin kuin elokuvakin.

Nuori neito, paikallisen yhdistyksemme viisas ja lämmin puheenjohtaja, esitteli elokuvan ja vertasi Shuksinin ja Andrei Tarkovskin tuotantoa ja totesi ne yhteismitattomiksi. Andrei Tarkovski vain sattuu olemaan runoilijaisänsä perua hyvin filosofinen, paikoin jopa mystikko. Shuksin sen sijaan kykeni kirjoittamaan ja ohjaamaan suoraa tarinaa. Olen varma siitä että sensuuri, joka ei millään ollut päästää edes Tarkovskin helpointa leffaa eli Solarista, läpi, piti filosofista otetta epäilyttävänä, suorastaan vastavallankumouksellisena. Joka tapauksessa elitistisenä.

Shuksin tuntuu panneen kaikkensa Punaiseen heisipuuhun, se oli käsittääkseni hänen päätyönsä. Siitä on niin paljon aikaa, että nyt se voidaan nähdä omana taideluomanaan ja sen takana ollut neuvostoliittolainen poliittinen konteksti voidaan unohtaa. lukuunottamatta ehkä sosiaalipolitiikkaa.

Minusta olisi oikeasti sen aika.

Rikollinen pääsee vankilasta, menee tapaamaan naista jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa, repii ja reuhtoo vankilaa itsestään pois, saa lopulta kylänkin puolelleen, ja rupeaa traktorikuskiksi kylälle.

Ymmärtäisikö amerikkalaisen gangsterileffan läpisyömä koivikon merkitysta, sen viattomuuden, näkisikö kauneutta? Todennäköisesti hymähtelisi. Mutta täällä kaupungissa, kevään loskan keskellä, huomaan kaipaavani juuri kotikoivikkoa. Sitä jota en enää ikinä näe.

Kohtalo tai menneisyys, joka tapauksessa ennalta-arvaten, elokuvassa hiipii takaapäin ja tappaa. Sen koivuahalaavan miehen. Ja entinen kirkko on vajoamassa veteen. Jäikö sitäkään kukaan suremaan?

Olen ajatellut yhä enemmän sitä, miten lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat selviämään tulevista katastrofeista, joita on ilmassa, maalla ja meressä, ylipäänsä ilmastossa.

Keskiluokka on paisunut siihen mittaan että se heittää alkoholistinsa ja muun yhteiskunnan pohjamudissa tarpovan porukan röttelöihin, jotka syttyvät palamaan miltei itsestään, niin kuin viime viikolla Espoossa, tuossa keskiluokan paratiisissa.

Eivät juopot, työttömät tai sairaat ja vanhukset tarvitse palovaroittimia. Jos ovat pudonneet yhteiskunnan pohjalle, kuolkoot pois, mitä pikemmin sen paremmin.

Jos on koivikon halaileminen romanttista typeryyttä ja naiiviutta, niin on tämänhetkinen köyhien kohtelu kovasydämistä, pahaa, epäinhimillistä. Se on jo kostautunut: lapset ja nuoret voivat pahoin. Ne palaneet viisi ihmistä saattoivat olla heitteillä olevien lasten ja nuorten isiä ja äitejä.

Yksi ihminen tai edes pieni ryhmä ei tälle yhteiskuntafilosofian puutteelle voi mitään. Ei ole olemassa psykiatrien Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin jo 1960-luvulla aloittamaa Marraskuun liikettä. Ja sen perhesosiaalista siipeä, Yhdistys 9:n kaltaista moneen asiaan kiinnittyvää liikettä. Jossain muistan nähneeni kuvan Kati ja Pekka Peltolan keittiössä istuskelevan ihmisjoukkion miettimässä 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, jonka sitten Pekka Kuusi kirjoitti.

Hyvinvoivassa nykynuorisossa on tietysti myös ajattelevia ihmisiä. Heitä on vain niin vähän, että isommaksi liikkeeksi heistä ei ole. Enkä edes tiedä, mistä tämän hetken 20-vuotiaat ovat kiinnostuneet.

Ymmärrän että moni 30-vuotias pitää elämässä kiinni sinnitteleviä suuria ikäluokkia tulppina, vaikka he niin heidän isiään ja äitejään ovatkin. Mutta kun tietäisi ja käsittäisi minne lapsemme maata ovat viemässä! En ole nähnyt minkäänlaista suuntaa. Paitsi rahan kahmimisen ja shoppailun, joka tuntuu olevan pääasiallinen viihtymisen muoto.

Shuksinin elokuva päättyi tragediaan. Mutta tragedia on niin epäoikeudenmukainen, että se yhdisti sitä kylää. Siellä todennäköisesti edelleen eletään kädestä suuhun, niin kuin Venäjällä arviolta 40% kansasta elää. Ja taatusti siellä on omanarvonsa tuntevaa porukkaa, jos ovat juopot miehetkin. Paitsi että nuoret tahtovat kyllä jo raatamisesta eroon ja kaupunkien valoihin.

Espoo on sellainen epäpaikka että sitä tuskin yhdistää mikään, ei edes hamassa tulevaisuudessa paikalle huristava metro.

En voi sille mitään, että mieleen tulevat isoäitien ja isoisien tolkuton työ sodan jälkeen, jälleenrakennus, optimistinen tulevaisuus. Ja heidän lapsillaan oli jo lapset, me. Suuret ikäluokat.

Ilman meitä ja vanhempiamme ei olisi päivähoitoa, vanhempainvapaita, lastenneuvoloita, opintorahoja, opintovapaita, kaikkea sitä jota edes meillä ei ollut. Ei edes terveyskeskuksia.

Nuoret ovat vihaisia siitä, että joutuvat maksamaan eläkkeemme ja kaikenlisäksi vanhusten hoidon. Minusta meidän pitäisi heidän kaikinpuolisen hyvinvointinsa nimissä luvata, että lopun häämöttäessä teemme kaikki itsemurhan.

Se on ainut rationaalinen ratkaisu. Vaihtoehto, kituminen jonkun hälläväliä joukon armoilla jossakin laitoksessa on sietämätön. Siis myös meidän kannaltamme.

10 kommenttia:

  1. Tähän laajaan kirjoitukseesi rajoitun nyt heittämään vain sellaisen pikkuasian, että ehkä nuo koivikot vain ajan mukana muuttuvat - koivikko saattoi aikoinaan amerikkalaiselle gangsterille olla vaikka Las Vegasin Strip tai New Yorkin skyline (Manhattan) - ainahan on olemassa se Cordoba, jonka näen mutta johon en koskaan tule pääsemään (García Lorca).

    VastaaPoista
  2. Niinhän se on. Peltoaukioille kasvaa ensin koivuja, mutta kliimaks-puu on kuusi tai mänty. Maalla.

    Kun ajoin ensimmäisen kerran Kennedyn lentokentältä kohti Manhattania, vasemmalla oli suunnaton hautausmaa ja suoraan edessä näkyi tismalleen samanmuotoinen horisontti: Manhattan. Tajusin nähneeni Amerikan koko kuvan.

    Woody Allen selitti hermostuneeseen tapaansa jossain dokkarissa, että hei, teillä eurooppalaisilla on koko tämä historia ja luonto ja puut ja kaikki, mutta New Yorkissa on vain ihmisiä.

    Ainakin 50-70-luvuilla, varmaan vieläkin, newyorkilaiset olivatkin psykiatrien suurkuluttajia.

    Niin, Cordoba, etäällä ja yksin. Muistatko, sinä espanjantuntija, sellaisen pikkulevyn muistaakseni YT:n laulaman, jossa on muutama Lorcan runo jonkun suomalaisen säveltämänä?

    Seuraava laulu Cordobasta on se joka alkaa että "Kuolema käy sisään ja ulos kapakassa.".

    Tai mieleen muistuu, aivan kuin toisesta asiasta, William Burroughs'n ärisemä pätkä Laurie Andersonin älppäriltä oliko se nyt Land of the Brave vai Big Science että Language is a virus from outer space.

    VastaaPoista
  3. Tuli sitä käytyä Kultiksella ja Capitolissa kommunistien pippaloissa. Oli niitäkin, jotka vannoivat, että eivät mene ikinä kumpaankaan paikkaan. Muuan tuttu mimmi kertoi, että hän tuntee yhden kommunistin, ja ihmeellistä kyllä tämä komukka oli kertojan mukaan ihan mukava tavallinen mies. Välttämättä ei ulopäin näkynyt, miten vallankumouksen aallot mielessä möyrivät.

    Kivenheiton päässä Capitolista on hotelli Marx, ja jos sattui toiseen suuntaan nakkaamaan, saattoi osua Marskiin siinä pääpostin ja Stalin-alleen välissä. Nyt saattaisivat Kiasman ikkunat helistä. Jonain kertana Helsingissä käydessäni panostan itseni ja räjäytän Kiasman kappaleiksi, performanssina vain.

    Capitolissa en muista olleen kuin laatuleffoja, jos laadusta piti. Sain monesti kutsun sinne jonkin reaalisosialistisen valtion valistuselokuvaa katsomaan.

    Piti vielä sanomani, että teillä siellä Pohjanmaalla on järvet kallellaan, mutta satakunnan kansa on varmaan rakentanut tulvavalleja suojakseen.

    VastaaPoista
  4. Kärjistät, silleen sopivasti, huomaan. Mutta voisi tuohon sanoa, että luomasi kuva - "vanhuksista jossakin laitoksessa hälläväliä joukon armoilla" - on pitkään ollut vallitseva todellisuus. Niin ollen ei ole täysin väärin vetää johtopäätöstä, että tuo tapa huolehtia vanhuksista on ollut nimenomaan suuremman ikäluokan tapa. Silti: ei voi mennä sanomaan, että jokin muuttuisi - mutta epäilen että tällä kohtaa suuremmalla ikäluokalla ei ole varaa sanoa tehneensä asiat valmiiksi tai edes hyvin.

    VastaaPoista
  5. Jos me teemme itsemurhan, kuka huolehtii lapsenlapsistamme?

    Lapsillamme ei ole tässä hektisessä elämässä siihen aikaa.

    VastaaPoista
  6. Tarinaa koivusta omassa osoitteessani.

    VastaaPoista
  7. Lapsuuteni koivikko oli kotipihassa.
    Katsoin kesäpäivänä koivujen latvoja ja päättelin, että tuuli syntyy niiden heilunnasta.

    Myöhemmin minulle opetettiin toisenlaisia syy-seuraussuhteita.

    VastaaPoista
  8. Kalevi! Joo, Capitol osui aika nätisti lähelle Vanhan kuppilaa ja Kosmosta.

    En ole varma siitä olivatko Capitolin leffat niitä parhaita, mutta tuntuivat kovasti erilaisilta verrattuna muun Euroopan "uuteen aaltoon".

    Muuten Shukshin (tekstissä jälkimmäinen h oli tipahtanut pois) oli varmaan kyllä Capitolissa, mutta todennäköisesti minulla oli silloin jo lapsi enkä päässyt niin helposti hillumaan keskustaan.

    Joo, Lappajärvi valuu hitaasti Ähtävänjokea pitkin kohti merta. Ja alavilla mailla on aina hallanvaara. On se kyllä Kokemäenjokikin hidas. Satakunnan kansa tyynnä kyntää auroillansa, luulisin.

    Hannah. On ihan hyvä että kärjistys on kohdallaan. Huomaan että vastaanasettelun aika ei ole ohi, tosin en ole kyllä kokoomuksen propagandaa uskonut koskaan.

    Joskus 80-luvulla olin vuosikausia vanhainkodeissa lukemassa lehtiä, viihdyttämässä. Ajoin pitäjästä toiseen. Ketään en ennalta tuntenut.

    Muistan kun yksi vanhaemäntä (maallahan tämä tietenkin oli, ei minulla muuten olisi tuota koivikkoa) sanoi minulle hyvin vakavasti että kuules likka (ja olin silloin noin 40-vuotias), ei sinulla tule minun ikäsenäni näin hyviä oloja.

    Hoitaja komppasi ja sanoi ettei nuoria likkoja kiinnosta enää vanhusten hoito, ei edes kyläily kuuntelemassa tarinoita.

    Minä kyllä olen työttömyyseläkkeellä, niin että enpä usko paljon sinun kukkaroasi keventäväni ikinä.

    Sari. Tuulen ja koivujen osuutta toisiinsa ajattelin pikkulikkana juuri samalla tavoin. Ei ollut näköpiirissä mitään ämyriä joka olisi tuulta muuten nostattanut kuin korkeat pihakoivut.

    Kun niistä joku kuoli, kuoli kylästä joku ihminen samoihin aikoihin. Tai peräti omasta talosta.

    Obeesia. Meidän lastemme on tajuttava että he ovat vastuussa lapsistaan. Hypätkööt ulos oravanpyörästä!

    Me olimme jo muuttaneet ajat sitten kotoa kun lapsi syntyi, ja kauas, joten ei ollut isovanhempia, joita oli elossa enää yksi, antamassa ohjeita.

    Omat vanhempani olivat kuolleet jo aikapäiviä sitten. Isä ja äiti eivät menneet sodassa, mutta sota jäyti heitä pari vuosikymmentä ja sitten heitä ei enää ollut.

    Senkin vuoksi ehkä olen ollut aika tavalla sosiaalipoliittinen koko ikäni, nuorena olin lisäksi kommuunisti, mikä antoi ainoalle lapselle hyvän lähtökohdan elämälle: iloista, lämmintä, turvallista.

    Niin ja silti olen samaa mieltä kanssasi, Obeesia. Kyllä meidän pitäisi saada huolehtia lapsenlapsistamme. Meidän tehtävämme olisi kertoa suvusta, historiasta, kulttuurista eli kaikesta sellaisesta, jota koulu ei opeta.

    Lastenlasten osa ei tule olemaan helppo.

    VastaaPoista
  9. minä en pidä pelottelustasi
    miten lapset
    ja lapsenlapset..
    eikö Sinulla ole tarpeeksi hauskaa omassa elämässäsi..ota viulu käteen ja uonhda muurahaiset

    VastaaPoista
  10. Mukavaa jos sinulla on hauskaa. Kyllä lapsenlapset tuovat ehkä toisenkinlaista perspektiiviä. Siis semmoisen toivon että menestyisivät ja eläisivät maan päällä.

    Itselläni ei kyllä ole juuri noita heinäsirkan soittovälineitä. Muurahaiskeossa on sitä paitsi lämpimämpää.

    Onko toivominen sinusta pelottelua?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista