Jumalan nimi

Kuvassa Clarken/Kubrickin 2001-elokuva ja monoliitti.

Edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin ”Jumalan yhdeksän miljardia nimeä". Epäilen että biljoona oli vaihteeksi suomennettu biljoonaksi vaikka se tarkoittaa miljardia. Vai oliko se toisin päin?

Kyseessä on käsittämätön luku, ja koska katsotaan tähtien määrää, joita on kuin jumalia, niin huima luku voi olla oikeastaan mikä tahansa, koska avaruuden katseleminen huimaa ja panee takertumaan takana olevaan seinään, mikäli tähtikaukoputkea on tuijottanut tarpeeksi kauan.

Ja on unohtanut siirrellä jalkojaan, jotka ovat puutuneet. Tai on -25 astetta pakkasta ja kädet alkavat jäätyä, ne kun pitää ottaa vähän väliä ulos lämpimistä rukkasista kun putken suuntaa pitää rukata.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä että Arthur C. Clarken novelli The Nine Billion Names of God; Best Science Fiction Two ( London 1952 , Faber & Faber ), oli osa aika varhaista tieteisnovelliantologiaa. Tarkoitan nykyaikaista tieteisnovellia teknisine vempeleineen; utopioiden ja dystopioiden määrä on aina ollut suhteellisen iso, uskonnoista alkaen.

Novelli on painettu Jaakko Ahokkaan suomentamana ainakin Parnassoon. Ehkä kattavaa suomalaista sci-fi-kirjojen luetteloa ei ole olemassa, ainakaan sitä ei hetikohta löydy. Wikipedia-artikkelia ei aiheesta näy olevan myöskään.

Näinä kopio-oikeuksien voittokulun aikoina novellia ei voi präntätä tähän, vaikka kovasti mieli tekisi. Jo senkin vuoksi että novelli tapahtuu Tiibetissä, toisena päähenkilönä on Lama, toisena taas fantastinen kirjoitin (eli tietokone), joka ratkaisee lopullisesti buddhalaisten suuren kysymyksen jumalien nimistä.

Proosassa on runsain mitoin sekamelskaa näinä Tolkien-boomin jälkeisinä vuosina. Siis: tieteiskirjallisuus (sci-fi), fantasia, maaginen realismi ja reaalifantasia. Tai voi lukea esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa, joka ei ole ihan lastenkirja.

Miksi tieteiskirjallisuus ja sen vanavedessä tulleet muut hyper-sur-reaalisuudessa liikkuvat proosapätkät ovat tulleet yhtäkkiä tärkeiksi? Ehkä suomalaisille pako realistisesta tai jopa psykologisesta realismista on kirjallisuudessa välttämätöntä, koska realismin perintö on raskas ja rankka.

Pitkään aikaan proosassa ei muuta ollutkaan.

Silti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei ole seikkailutarina vaan allegoria Suomen metsäläisten vastahakoisesta kulttuuristumisesta, jonka Ismo Alanko myöhemmin nimesi syndroomien sarjaksi, jopa hirmuiseksi kulttuurien yhteentörmäykseksi, laulussaan ”Kun Suomi putos puusta”.

Ei ole allegoriaa että ”maito oli milkkiä”, kyllä siinä Suomi-neito joutui ottamaan annettuna uuden kielen ja mielen, valitettavasti.

Parhaiten tulee mieleen tieteistarinoista tietysti kaksi, Arthur C. Clarken kirjoittama ja Stanley Kubrickin ohjaama 2001, Avaruusseikkailu, ja miltei samanaikainen Andrei Tarkovskin ohjaama Solaris, Stanislaw Lemin kirjoittaman romaanin mukaan käsikirjoittama hyvin eri tavalla avaruutta heijastava kertomus.

Monoliitti. Tämä yksityiskohta on outo. Se ehkä on tullut Clarken tai vaihtoehtoisesti Kubrickin alitajunnasta, koska se viittaisi monoliittiseen kulttuuriin joka sitkeän kasvin tai vieraan alkuaineen tavoin iskeytyy maaperään missä ikinä avaruudessa se sitten onkin.

Monoliitti oli kenties länsimaisen kulttuurin/sivilisaation kritiikkiä. Clarke oli vähän aikaa sitten kuollessaan jo vanha. Ehkä jo kaiken kirjoittanut. Kun näin uutisen hänen kuolemastaan, tulin ajatelleeksi tuota monoliittia, jonka vanha mies näkee sängystään avaruuden tähteä kiertävällä planeetalla viimeksi: loppu.

Clarkella oli optimistinen suhde teknisten keksintöjen kykyyn ratkaista ihmiskunnan perimmäisiä ongelmia, kuten tässä tapauksessa esimerkiksi väestöräjähdystä. Avaruuden kolonisoiminen ratkaisisi kaikki ongelmat.

Tarkovski oli itäistä maata. Hänen avaruusasemansa ei kiiltele ja hohda uusien koneiden metallia ja muovin valkoisuutta. Siellä sätivät irrallaan olevat johdonpätkät kun ihminen kulkee ohi. Eikä ihminen olekaan matkalla aika-avaruuden valloittamiseen.

Vaan omaan sisimpäänsä. Se se vasta outo onkin.

Buddhalainen ongelma?

Hävinneiden osa. Osakan linnan valtaus vuonna 1615, yksityiskohta maalauksesta, Osakan linnan museon kokoelmat, Mitsuo Kuren kirjan kuvitusta.

Samurai-asiasta minulla alkaa olla muodostunut mielipide. Olen melko varma nyt siitä että Kurosawa teki kuvaustaan Ikko-ikki-liikkeestä. En tiedä ovatko elokuvaihmiset Japanissa huomanneet sitä. Liike oli talonpoikien kapina jatkuvaa sisällissotaa vastaan 1400-1600-luvuilla.

Toisaalta. Kuten samurai-kirja (Mitsuo Kure: Sotaisat samurait, Gummerus 2008 ) näyttää, niin kyllä japanilaiset ovat pitäneet huolta historian tuntemuksestaan. Minua lähinnä nyt huolestuttaa se, että Tiibetin buddhalaisesta menosta tehdään liian glorifioituneita johtopäätöksiä.

Jos on niin että buddhalaistemppelit ovat olleet sekä maallisia että henkisiä keskuksia, niin silloin kyse on jonkinmoisesta feodaalisesta jäänteestä. Kyse ei ole uskonnosta. Mutta kyse ei ilman muuta myöskään ole vallasta sinänsä, vaan siitä että temppeleillä on ollut vastuu koko kansasta alkaen riisisadosta.

Japani taas on ollut aika lailla omanlaisensa valtakunta sen vuoksi että se koostuu saarista. Saaret ovat rajallisia. On täysin mahdollista että siellä on vaikuttanut väestöpaine jo aika aikaisin: maa on hedelmällistä, se tuottaa paljon ja ykskaks ihmisiä on aikamoinen määrä.

Buddhalaiset ovat osoittaneet kuitenkin maallisen vallan pidollaan sen, että heidän maailmankatsomuksensa on rauhanomainen. Kukin buddhalaiskulttuuri on omanlaisensa. Niitä ei voi eikä pidä niputtaa yhteen.

Vaikuttaa siltä, että buddhalaiset maat joutuvat toinen toisensa perään konfliktiin länsimaiden ja naapuriensa kanssa. Temppelien ihmiset eivät ole ottaneet vain hyvän hyvyyttään huomioon riisinviljelijöitä. Kyllä heidän on ollut pakko saada lisätuloja aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, että temppeleiden harteilla on ollut esimerkiksi paikallisten maanviljelijöiden opetus. En tiedä mikä on Tiibetin luku-ja kirjoitustaitoprosentti, mutta Japanissa se oli samuraiden aikaan kansan keskuudessa aika olematon – ja uskon että niin on myös Burman, Thaimaan, Laosin, Vietnamin ja Etelä-Kiinan suhteen.

Ja sitten. Nuo maat ovat olleet kaupankäyntiä keskenään harjoittavia maita. Kaupankäyntiin tuli konflikti silloin kun ylimääräiset samurait ynnä alemmat samurait ja merenkulkijat jäivät ilman työtä ja toimeentuloa ja rupesivat merirosvoiksi.
Kiinassa vaihtui valta ja merirosvous saatiin lopetetuksi. Ulkopolitiikka toimi.
Nälänhätiä on täytynyt olla paljon kaikissa noissa maissa. Nälänhädät johtuvat hyvin usein sodista – jälleen Japanin tilanne on ollut selvä. Sodat jatkuivat miltei taukoamatta yli 200 vuotta. Ei mikään kansa selviä siitä ilman vakavia vaikeuksia, varsinkin kun on kyse sisällissodista. En usko että feodaalisen valtiomuodon vuoksi talonpojilla on ollut minkäänlaista ajatusta valtiosta tai että olisivat japanilaisessa kulttuurissa jollain oleellisella tavalla mukana.

Mutta sotamiehiksi, alemmiksi samuraiksi, talonpojat kelpasivat.

Tämä on erilainen yhtälö kuin Euroopassa, jossa alkoi kolonialismi aika aikaisin. Länsimaat repivät Kiinastakin palasia – ja noina aikoina Tiibet kuului Kiinaan.
Mikään ei ole mustavalkoista. Kiina on tällä hetkellä sielläpäin roistovaltio. Mutta onko Japani sanonut asiasta jotain, entä Thaimaa tai Vietnam tai Korea? En ole kuullut.

Minun mielestäni olympialaiset olisi peruutettava nyt kun vielä olisi aikaa. Kiirehtivätkö ne soihtujen viemistä Pekingiin?

Mutta. Onko enää tässä vaiheessa mahdollista pelastaa Tiibetin vanhaa kulttuuria? Voisi, jos siihen olisi tahtoa, mutta se näyttää puuttuvan. Avaaz-kansalaisyhteisö sai kokoon yhteensä 1,5 miljoonaa vastalausetta, se on paljon, mutta ei riitä. Maailmassa on miljardeja ihmisiä.

Rauhan puolella pitäisi ehdottomasti olla. Kyllä. Jos henkiset keskukset lakkaavat yksi toisensa perään, niin sitten on toivottava hurskaasti että ne jatkavat jotenkin suusta suuhun, maan alla.

Suomessa näyttää siltä, että yliopistot ovat joutumassa sivuun. Opetusministeriön politiikka ei näytä hyvältä. Tärkeintä olisi pitää yllä perustutkimusta. Nyt vaikuttaa siltä että tulevaisuudessa kukin yliopisto joutuu anelemaan rahoja yhtiöiltä.

Eikä tässä maassa kovin monta jättiyhtiötä ole. Onko yhtäkään? Entä ovatko yliopistot nyt henkisiä keskuksia, sivistysyliopistoja?
* * *

Anita Konkka luovutti minulle plakaatin. Sääntönä on että se pitäisi antaa viidelle muulle bloggarille joka tekee blogia tarkoituksella (?). Minä myönnän sen nyt sitten
kaikille tuossa sivupalkissa oleville ihmisille. Saavat uuden plakaatin Anita, Kalevi ja Iineskin.

Lauantai-iltapäivän huumaa

Melkein menetin juuri nämä tunnit. Ellei 8-vuotias Ruska olisi ollut niin väsynyt, olisimme saaneet muutaman tunnin puhetta monesta suusta.

Pidän senikäisistä tytöistä. Heitä ei ole koulu vielä ehtinyt pilata (no, hieman hän oli ujompi kuin kaksi vuotta sitten) ja heillä on ehtymätön varasto mielikuvitusta, jonka hän voi tarjoilla häneen ehdoitta lankeaville vanhahkoille ystävilleen. Ikäeromme on ihmisiässä hurja.

Sitten ovat lasten äidit; pienempi lapsi olisi ollut viikon vanha. Aivan uusi ihminen. Äitiä en ole koskaan tavannut, Ruskan äiti taas on niitä ihmisiä, jotka istahtavat vastapäätä ja tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina.

Sellainen on äärettömän harvinaista.

Mutta Ruska oli väsynyt ja hänen äitinsä mielestä oli viisainta kääntyä ympäri ja ajaa takaisin Turkuun, auto oli täynnä muuttotavaraa, myös peräkärry ja se pitäisi kaiken lisäksi vielä illalla purkaa.

Ihmiset kulkevat hämmästyttävässä määrin ylös alas länsirannikkoa. Joko koti tai työpaikka ja useimmin kummatkin ovat jossain kaupungissa Turusta Ouluun. Itsekin olen kulkenut sekä pohjoiseen että etelään täältä keskeltä ja oppinut inhoamaan autolla ajamista.

Sen sijaan että olisin (ja aivan mielelläni) kuunnellut äitien ja lasten puhetta ja pikkuisen tuhinaa, vajosin sohvan nurkkaan lukemaan Virginia Woolfin kirjaa Jacob’s Room. Kirja on paksu, punainen, Woolfin valitut teokset, mukana on myös Orlando ja A Room of One’s Own, mistä viimeisen olen lukenut vuosia sitten. Orlandon olen nähnyt ainoastaan elokuvana televisiossa, sellaisenakin se oli huumaava.

Jaakobin huone on nyt suomennettu. Työn teki runoilija, tutkija Kirsti Simonsuuri ja minua jännittää tavattomasti englanninkielisen jälkeen lukea hänen suomeaan. Hän on kyllä runoilija, mutta miten ihmeessä tällainen kieli kääntyy?

Virginia Woolf on kielellisesti täysin omaa rotuaan. En ainakaan muista juuri nyt saaneeni lukea mitään niin puhtaasti soljuvaa, runonkaltaista englantia kuin hänen, siis proosassa:

Anyhow, whether undergraduate or shop boy, man or woman, it must come as a shock about the age of twenty – the world of the elderly – thrown up in such black outline upon what we are; upon the reality; the moors and Byron; the sea and the lighthouse; the sheep’s jaw with the yellow teeth in it; upon the obstinate irrepressible conviction which makes youth so intolerably disagreeable – ‘I am what I am, and intend to be it,’ for which there will be no form in the world unless Jacob makes one himself.

Yhtään lausetta ei voi ohittaa. Ne sisältävät hirmuisen määrän informaatiota, joka määrittelee romaanin henkilöt, tilanteet ja mielenliikkeet ja Woolf liikkuu sujuvasti eri ihmisten päiden sisällä. Tavallaan päähenkilöä ei voikaan olla.

Oikeassa elämässäkin sisäinen ja ulkoinen puhe sotkeutuvat toisiinsa. Mutta Woolf ei sano ”Ajattelin Byronin yhteyttä nummiin.” tai ”Muistan sen kerran kun löysin puolet lampaan kallosta.”. Woolf kirjoittaa hyvin abstraktisti. Abstrakti puhe on aina konkreettista, siinä pyritään täydellisyyteen. Olin sanoa että totuuteen, onneksi siitä ei tarvitse puhua.

Kyllä, Jacob’s Room saa minut tuntemaan oloni 20-vuotiaaksi enkä kaipaa lordi Byronia lainkaan. Kuuntelin radion kulttuuriohjelmasta Kirsti Simonsuuren puhetta kirjan käännöksestä ja kuulosti siltä, että hän on nuortunut. Ainakin hän oli selvästi iloinen.

Alun kuva on Stephen Daldryn, Michael Cunninghamin samannimisestä romaanista ohjaama elokuva Tunnit, jossa Virginia Woolfin roolia näyttelee Nicole Kidman. Leffa on fiktiivinen elämänkertaelokuva. Kirjailijasta kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä esimerkiksi Nigel Nicolsonin elämänkertateoksen Virginia Woolf (suom. Ruth Jakobson, Ajatus Kirjat 2007).

Olen upoksissa. Mutta ulkoilma jotenkin toistaa Woolfin kirjan maisemia, nopeita muutoksia, kirkkautta ja kuulautta, joita kaikkia kirjassa on tavaton määrä: mustia pilviä ajelehtii auringon editse, tuulee pohjoisesta, varmuutta kevään tulosta ei ole.

Kesä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Menneet kesät taas muuttuvat haperoiksi.

Viime kesänä minulla kasvoi parvekkeella horsmia ja pari kolme pienenpientä koivun tainta. Koivut ovat selvinneet talvesta hyvin, ja luulen että horsmat ovat niiden kavereita ja asettuvat taas taloksi parvekkeelle. Mutta niitä on muistettava kastella.

Kohtalonköynnöksessä on valkoisia nuppuja. Lehdet ovat päivän aikana hiukan rypistyneet, on muistettava kastella sitäkin illalla. Sisäelämä jatkuu.

En ole koskaan nähnyt perienglantilaista nummea enkä ole ikinä lukenut Byronia.

Pitäisikö niitä kaivata?