Matkoilla kotona

Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.

Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.

Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.

Fyysistä ja virtuaalista matkaa

Kerroin että ruokakaupan kylkiäisenä on krääsäkauppa, joka on ajatellut tienata divareiden loppuunmyynnillä. On se ilo. Krääsäkauppa vetää puoleensa paljon ihmisiä, jotka vetäytyvät nurkkaan miettimään kirjojen ostamista. Niitä saa selailla ja sormeilla. Joissakin niissä on entisen omistajan nimi. Yksikin nimistä on Jaakko K, mutta sitten sukunimestä ei saa etukirjainta enempää selvää.

Olisi kivaa tietää jotain kirjojen historiasta. Mutta kassaflikka on kaupassa vain töissä eikä ota minkäänlaista kantaa kirjoihin. Ehkä hän ei lue. Alan vähitellen oppia sen että sellaisia ihmisiä oikeasti on.

Jos krääsäkauppias käsittäisi mikä aarre sillä on hallussaan, se perustaisi siihen nurkkaan pienen kahvilan, jossa voisi istua selailemassa, että ei tulisi ostaneeksi sikaa säkissä. Se ei kannata koskaan. Että siitä välttyisi, nurkassa voisi olla hylly jossa olisi erivoimakkuuksin varustettuja lukulaseja.

Minulla on lasit, jotka voitin kilpailussa. Nyt niissä ilmaiskehyksissä on lukulinssit, jotka on viilattu piilokarsastavien silmieni avuksi. Kaukonäkö palautui kaihileikkauksen jälkeen. Aina en muista ottaa laseja mukaan kauppaan, joten lainattavat lasit olisivat tärkeä juttu.

Kirjastossa lasit ovat mukana samasta syystä: ei sikaa säkissä. Ongelma on sitten siellä käveleminen. Kävelen pahki seiniin ja kyynärpäät ovat mustelmilla kun yritän nähdä jotain lukulinsseillä. Viimeksi en viitsinyt panna lukulaseja nenälle. Seuraus: tulin kantaneeksi kotiin kamalan huuhaa-kirjan. Omituista kyllä kirjan selailusta, sitten kotona, tuli likainen olo. Joku onnistui jujuttamaan minua: minulla ei ollut lukulaseja ja otin kirjan johon en halua tarttua edes tikulla.

Tuli toinen kilpailuvoitto lukulasien voiton jälkeen: kirja. Kävin SusuPetalin blogissa ja hetken inspiraationi oli osallistua kirja-arvontaan. Olin kyllä huomannut kirjan tulon. SusuPetalia oli lähestynyt valokuvaaja Lasse Ansaharju, joka tahtoi tekstejä valokuviinsa. Tuloksena on valokuvaajan ja bloggarin yhdessä tekemä kirja.

Kirjan nimi on Kultainen talja. Nimi kannattaa googlata ellei omista antiikin Kreikan kirjallisuudesta kertovaa teosta tai peräti tuota argonauttien seikkailukirjaa. Kirjan tekstit ja kuvat päivittävät antiikin tähän päivään. Valokuvaaja on liikkeellä vähän kaikkialla, eniten kuitenkin Euroopassa. Hän ottaa kuvia kaduilta, sieltä missä ihmisiä on kuvan ottamisen ajan tarpeeksi pysähtyneenä, niin että heistä saa otoksen. Susu tulkitsi kuvat ja niiden tapahtumat suomeksi ja englanniksi. Tuossa vinosti skannaamani kuva sukupolvista, teksti vieressä:

(Kuvaa voi suurentaa!)

Hassua kyllä mieleeni tulee hakematta jonkinmoinen kalevalainen perintö: laulaminen. Nuoret (ja usein vanhemmatkin) laulajat kokoontuivat Karjalan laulumailla keinumäelle, kun työt oli tehty, talvisin isompiin pirtteihin. Ihmiset lauloivat tapahtumista ja laulut levisivät muistinvaraisina laajalle alueelle, syntyi uusia lauluja ja vanhojen variaatioita.

Argonauteista en ole varma. Mutta olen varma siitä, että tapahtumilla on jonkinlainen todellisuuspohja, joka on kaukana muinaisuudessa, siis kirjallinen muoto tulee vasta myöhemmin. En väitä että voittamani kirja olisi epiikkaa samassa mielessä kuin taljan tarina. Mutta muistan hyvin kun luin lapsille kirjoitetun suorasanaisen suomennoksen Kultaisesta taljasta. Argonautit olivat seikkailleet jossain Mustan meren tienoilla yli 2000 vuotta sitten.

Kirjan nimi tuottaa heti mielleyhtymän: missä olen kuullut tuosta aiemmin. Kirja voi toimia huutomerkkinä, muistutuksena. Kokemusmaailmat eivät välttämättä enää kohtaa. Sen vuoksi on aina vain tärkeämpää puhua toistemme kanssa. Edes tällä tavoin, blogeissa, nettijutuissa.

Kun luen Freudia parastaikaa (ks. edellinen postaus), niin tuli asiaa omaan kirjahyllyyni. Entisessä sivistys-Suomessa iso kustantamo nimeltä WSOY kustansi Klassillista sarjaa. Minulla sattuu olemaan tätini perua sarjasta yksi kirja, No 2, Euripideen Medeia, suomentaja Otto Manninen ja kustannusvuosi 1949. Kirjassa Argo-laivalla Jasonin johtamat argonautit purjehtivat hakemaan kultaista taljaa Medeian kotimaasta Kolkhiista. Aluetta kutsutaan nykyään Kaukaasiaksi.

Meillä ei enää julkaista näytelmiä, koska suuria sivistyskustantamoita ei oikein enää ole. Oma kirjasto alkaa olla todella arvokas. Tuskin löydän Medeia-näytelmää edes kirjastosta. Antiikin kirjallisuushistoriaa voi onneksi lukea vielä esimerkiksi kirjasta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos 2007), josta saa hyvän kuvan länsimaisen kirjallisuuden alusta.

Nyt alan lukea antiikin kokonaisesitystä. On päivitettävä ikivanha koulutietämykseni antiikin kulttuurista. Se on kuitenkin kovasti tärkeä osa omaakin kulttuuriamme, läntiseen maailmaan kun kuulumme, ja vaikka kuuluisimme itäiseenkin: kulttuurihistoriansa on tunnettava.

Edit. klo 22.59: Että ei tule väärää käsitystä niin on kerrottava että WSOY julkaisi 2004-2013 Shakespearen näytelmien uudet suomennokset ja Tammellakin oli antiikin näytelmien suomennossarja, aikaa en nyt muista. Onneksi näitä on jonkin verran päivitetty!

Vanha

”Tavataan Vanhalla!”, ”Mennään katsomaan mitä Vanhalla on tekeillä!”, ”Käydään Vanhalla ennen kuin mennään Bio-Bioon katsomaan Stalkeria!”, ”Ylioppilasteatterilla on hyvä esitys, mennään katsomaan se!”, ”Ryhmä Ö kokoontuu yläkerrassa, kyllä siitä tulee jotain!”, ”Mennään Vanhalle miettimään seuraavaa siirtoa!”. Ja paljon muita huutomerkkejä. Ne liittyvät kulttuuriväen töihin ja ovat liittyneet jo puolentoista vuosisadan aikana. Tarkkaa aikamäärää en muista.

Vanha ylioppilastalo perustettiin tavallisilta suomalaisilta, kansalta siis, kerätyin varoin. Talo oli lahja Suomen kansalta ylioppilaiden kulttuurityölle. Ilmeisesti sellainen asiakirja talon perustamisen ajoilta on olemassa. En usko että tässä on ollut erehdystä.

Joissakin maissa tällainen suuri lahjoitus, joka vaati paljon työtä rahan keräämisen organisoinnissa ja lopputuloksen varmistamisessa, on aivan yksinkertaisesti juridinen juttu. Se on vähän sama kuin säätiöissä. Niillä on syy olemiseen ja se on määritelty niiden perustusasiakirjoissa. Vaikka vanha ylioppilastalo ei olekaan säätiö, niin voisi ehkä ajatella syntyneen sopimus, jonka yksi osapuoli on Suomen kansa ja toinen Suomen opiskelijat.

Nyt on tapahtumassa tämän sopimuksen rikkominen. Opiskelijakuorot ja muusikot on päätetty ajaa omista tiloistaan pois. Taloa isännöi HYY, eli Helsingin yliopiston opiskelijayhdistys. Tänään Radio YLEn 1:n ohjelmassa sanottiin että HYY on ehkä Euroopan varakkain opiskelijayhdistys. Sillä sattuu olemaan omistuksessaan vastapäätä Helsingin rautatieasemaa todella kalliita rakennuksia, joita se hallinnoi, vuokraa, ostaa ja myy.

Vuosia sitten tapasin ystäväni Vanhalla, jossa istuimme vähän aikaa kertomassa kuulumisistamme toisillemme. Mutta tarkoitus oli pian lähteä siitä viereiseen Bio-Bioon katsomaan Andrei Tarkovskin elokuva Stalker. Elokuva on pitkä, se on näytetty monta kertaa sen jälkeen YLEn kanavilla televisiossa, minulla on se myös VHS-kasettina. Tarkovskista ylipäänsä ja Stalkerista erityisesti tuli minulle vuosikymmeniksi – ja vieläkin – maamerkki, joka ohjaa elokuvaa taiteena korkeakulttuuriin.

Stalker on merkittävä eurooppalainen elokuva. Se on monikerroksinen, sen dialogi on tiivistä ja jokainen sana on kilometripylväs. Niinpä jouduin aivan alkuun horjuessamme kokemuksen painon alla ulos Helsingin Mannerheimin tielle hapuilemaan, kun yritin löytää jotain syytä, miksi kokemus oli niin suuri ja valtasi kaikki ajatukset. Minä sanoin että kuvassa oli Tsheljabinsk. Ollaan Alueella ja se alue on ydinsaasteen saastuttama, ja Stalkerin lapsi oli todennäköisesti säteilyn vuoksi vammainen, siis mutantti. Ystäväni mielestä Alue (venäjäksi Zona) on tärkeä siksi, että se edustaa alitajuntaa. Sen vuoksi kaikki repliikit ovat tonnin painoisia vähintään, jokainen. Sanojen paino on yhtä iso, ehdottomasti. En osaa enää lainata keskustelua sanatarkasti, koska siitä on niin paljon aikaa. Joka tapauksessa Stalker vie tiedemiehen ja kirjailijan Alueelle, joka on kummallinen paikka, siellä tapahtuu outoja asioita. Sitten he tulevat takaisin. Matka kestää elokuvan muodossa yli kolme tuntia.

Olen monesti muistanut sen keskustelun. Emme menneet Vanhalle silloin jatkamaan keskustelua, koska sitä elokuvaa oli mietittävä aivan rauhassa. Ystäväni lähti kotiinsa ja minä lähdin majapaikkaani. En asunut silloin enää Helsingissä. Joku vähemmän painavampi elokuva olisi ehkä herättänyt meissä hilpeyttä ja olisimme lähteneet istumaan iltaa Vanhalle, ehkä peräti päätyneet sen jälkeen Kosmokseen, joka on vinosti vastapäätä Vanhaa sivukadulla. Taiteilijakapakka sekin.

Joskus ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajusin että Bio-Bio-elokuvateatteria ei enää ole. Luin lehdestä, että teatteri ei enää kannattanut. Taisi käydä niin, että Tennispalatsiin oli perustettu monta pienempää elokuvateatteria, niin että siinä meni Bio-Bion tuottavuus. Muistan ihmetelleeni sitä lausumaa, koska ajattelin että opiskelijakorttelin elokuvateatteri voisi riippumattomana tuottaa hyviä elokuvia kaikelle kansalle.

Siis: kun kansa on antanut opiskelijoille hienon talon, niin he voivat sitten vastalahjaksi tarjota kaikille hyviä elokuvia. Ajattelin että sivistyspyrkimysten edistäminen on oleellisinta opiskelijajärjestön työssä. Olen aivan tosissani, tämä ei ole ironiaa. HYY valehteli väittäessään, että elokuvateatteri ei kannattanut. En tietenkään ole koskaan tiennyt mikä kannattaa tai ei, siis taloudellisesti. Mutta jos ihmisille annetaan henkisiä elämyksiä, he myös kasvavat. Sen olin itse oppinut jo koulussa. Henkisesti rikkaisiin ihmisiin eivät pysty väärät profeetat, mainokset, painostus, valehtelu. Henkisesti rikkaat ihmiset ovat kykeneviä mihin työhön tahansa, koska heille on kasvanut laaja maailmankatsomus.

Sillä tavalla oppiminen, opiskelu ja yhteisen kansan keskellä eläminen on ollut äärettömän hedelmällistä. Kaikki oppivat toisiltaan ja elämä etenee niin, että nähdään metsiä puilta, eikä opetella parturoimaan niitä pois päiviltä.

Nyt olen hyvin ymmälläni. Tämän päivän Kultakuumeessa haastateltiin jotakuta HYY:n tärkeätä ihmistä, nimeä en kyllä muista. Mutta en käsittänyt mitä tämä nuori mieshenkilö sanoi. Vanha ylioppilastalo olisi myytävä pois, koska sitä ei saada kannattamaan taloudellisesti. Sitten HYY voisi vuokrata sitä uudelta omistajalta, jos siihen olisi tarvetta. Nyt valitettavasti opiskelijoiden musiikinharrastuksen on väistyttävä. Se on ollut vakituista käyttöä eikä siihen ole enää varaa.

Voi olla että ymmärsin väärin. Nimittäin tätä nykyä HYY vuokraa Vanhan ylioppilastalon tiloja kaupallisille yrityksille. Väinämöis-patsaan vieressä lepattaa milloin minkäkin firman logo, ja käytävillä kuljeskelee tärkeän näköisiä ihmisiä, hyvin ja kalliisti pukeutuneita.

En ymmärrä miksi opiskelijoilla ei ole enää käyttöä kulttuurille. Se tarkoittaisi sitä että henkinen kasvu on pysähtynyt. Jos niin on käynyt, niin se on äärimmäisen hälyttävä merkki. Kansa jolta puuttuu henkisesti kypsä nuoriso, on onnettomassa tilassa. Ja jos sen opiskelevan nuorison johto ajattelee vain rahaa, niin tulevaisuutta ei enää ole. Historiattomuudesta kasvaa tulevaisuudettomuus. Hmm. Finis Finlandiae?

Kyllähän HYY:n aikeista nousi aikamoinen meteli. Vanha on sentään käsite ja ollut sitä yli sata vuotta. Yritetään addressilla saada nuorta johtajapolvea pyörtämään suunnitelmansa. Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiä keskusteluketjuja joissa muistellaan Vanhan tapahtumia: teatteriesityksiä, konsertteja, performansseja ja näyttelyitä.

Olen pari viikkoa miettinyt syytä siihen, miksi Vanhan olisi tuotettava vielä muutama miljoona lisää, kun se on vuosi pari sitten tuottanut yli neljä miljoonaa ja pudonnut siitä miltei puoleen. Näin olin lukevinani. Ne ovat käsittämättömän isoja summia. Minkä vuoksi kulttuurille lahjoitetun talon olisi tuotettava yli neljä miljoonaa vuodessa? Kenelle? Mitä sillä rahalla on tarkoitus tehdä?

Ainut syy minkä olen tähän mennessä keksinyt on johtajien henkilökohtainen syy. He tahtovat ehkä liike-elämään ja ainahan HYY on ollut ponnistuspaikka tärkeisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Kovin usein se ei varmaan ole kuitenkaan ollut bisnes.

Ehkäpä HYY:n johtajisto on siis sitä ainesta, josta syntyy uusia uljaita nokioita, kunhan vain saadaan tarpeeksi hyvä tuotto kansan lahjoittamasta talosta. Tavalla tai toisella.

Tässä skenariossa on niin rappeutunutta ajattelua, että en kestä ajatella sellaista Suomea. Suuri osa kansaa voi jo nyt huonosti. On selvää että se voi vielä huonommin, jos siltä systemaattisesti viedään mahdollisuus päästä osalliseksi taiteesta ja kulttuurista. Tehdä sitä itsekin?

Niin. Miksi ihmiset haluaisivat tehdä taidetta, kirjoittaa kirjoja? Opetella näyttelemään, pitää seminaareja erilaisista aiheista? Oppia tanssimaan? Niin, tanssi, ihmisethän liikkuvat siinä. Tanssin liikkeestä syntyy aivan uudenlaisia kuvioita, uudenlaista kohtaamista.

Jouluna syötiin talviomenoita

Olen käynyt sivistysoppikoulua ja sivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitä nykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovien ulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeen ammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki, jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta 15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisi tulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovat ihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollut millainen tahansa.

Maisa tekee sound checkin juhlasalissa

Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoi paljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä peräti kahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaan oppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa, mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varren työläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun. Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, ne maksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaan kulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme (kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964. Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljon kavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokin este. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enää elossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää. Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipan perheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meillä oli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimia puutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäin kauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihin jouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaista kohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistä kertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarha oli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialan kartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi on Pikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tulee uusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.

Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona

Meidän koulumme kohtaloa ei vielä tiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten en saanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. En ole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963. Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenut matikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen menin kielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia ei nykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinka paljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70 niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolan puutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaan joku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, mutta eivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanut sinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottavia palikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen että jos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekin meistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkona silloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana. Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullut Kaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyt tielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin se kuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätä näkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitä onko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki että Kirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennyt konkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olin lapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja. Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua On pyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä, kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikka en osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulun laulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulo kummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muiden kuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuori nainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.

Pihan myrskyiset männyt

Mutta koulun edessä oli tie entiseen kotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistan hyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkä muistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä on Ateneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiä omakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa. Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisin käynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä, mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näytti minulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonka kohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siis aivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjan veli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade ja huuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka, mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luonto loisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, ne eivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tulee näistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyt tai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajan kulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se sama ihminen kuin lapsena ja nuorena.

"Vaan oisinpa uljas kotka...", maakuntalaulusta tuttu Vesijärvi, kyläläisten uimaranta

Buddhalainen ongelma?

Hävinneiden osa. Osakan linnan valtaus vuonna 1615, yksityiskohta maalauksesta, Osakan linnan museon kokoelmat, Mitsuo Kuren kirjan kuvitusta.

Samurai-asiasta minulla alkaa olla muodostunut mielipide. Olen melko varma nyt siitä että Kurosawa teki kuvaustaan Ikko-ikki-liikkeestä. En tiedä ovatko elokuvaihmiset Japanissa huomanneet sitä. Liike oli talonpoikien kapina jatkuvaa sisällissotaa vastaan 1400-1600-luvuilla.

Toisaalta. Kuten samurai-kirja (Mitsuo Kure: Sotaisat samurait, Gummerus 2008 ) näyttää, niin kyllä japanilaiset ovat pitäneet huolta historian tuntemuksestaan. Minua lähinnä nyt huolestuttaa se, että Tiibetin buddhalaisesta menosta tehdään liian glorifioituneita johtopäätöksiä.

Jos on niin että buddhalaistemppelit ovat olleet sekä maallisia että henkisiä keskuksia, niin silloin kyse on jonkinmoisesta feodaalisesta jäänteestä. Kyse ei ole uskonnosta. Mutta kyse ei ilman muuta myöskään ole vallasta sinänsä, vaan siitä että temppeleillä on ollut vastuu koko kansasta alkaen riisisadosta.

Japani taas on ollut aika lailla omanlaisensa valtakunta sen vuoksi että se koostuu saarista. Saaret ovat rajallisia. On täysin mahdollista että siellä on vaikuttanut väestöpaine jo aika aikaisin: maa on hedelmällistä, se tuottaa paljon ja ykskaks ihmisiä on aikamoinen määrä.

Buddhalaiset ovat osoittaneet kuitenkin maallisen vallan pidollaan sen, että heidän maailmankatsomuksensa on rauhanomainen. Kukin buddhalaiskulttuuri on omanlaisensa. Niitä ei voi eikä pidä niputtaa yhteen.

Vaikuttaa siltä, että buddhalaiset maat joutuvat toinen toisensa perään konfliktiin länsimaiden ja naapuriensa kanssa. Temppelien ihmiset eivät ole ottaneet vain hyvän hyvyyttään huomioon riisinviljelijöitä. Kyllä heidän on ollut pakko saada lisätuloja aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, että temppeleiden harteilla on ollut esimerkiksi paikallisten maanviljelijöiden opetus. En tiedä mikä on Tiibetin luku-ja kirjoitustaitoprosentti, mutta Japanissa se oli samuraiden aikaan kansan keskuudessa aika olematon – ja uskon että niin on myös Burman, Thaimaan, Laosin, Vietnamin ja Etelä-Kiinan suhteen.

Ja sitten. Nuo maat ovat olleet kaupankäyntiä keskenään harjoittavia maita. Kaupankäyntiin tuli konflikti silloin kun ylimääräiset samurait ynnä alemmat samurait ja merenkulkijat jäivät ilman työtä ja toimeentuloa ja rupesivat merirosvoiksi.
Kiinassa vaihtui valta ja merirosvous saatiin lopetetuksi. Ulkopolitiikka toimi.
Nälänhätiä on täytynyt olla paljon kaikissa noissa maissa. Nälänhädät johtuvat hyvin usein sodista – jälleen Japanin tilanne on ollut selvä. Sodat jatkuivat miltei taukoamatta yli 200 vuotta. Ei mikään kansa selviä siitä ilman vakavia vaikeuksia, varsinkin kun on kyse sisällissodista. En usko että feodaalisen valtiomuodon vuoksi talonpojilla on ollut minkäänlaista ajatusta valtiosta tai että olisivat japanilaisessa kulttuurissa jollain oleellisella tavalla mukana.

Mutta sotamiehiksi, alemmiksi samuraiksi, talonpojat kelpasivat.

Tämä on erilainen yhtälö kuin Euroopassa, jossa alkoi kolonialismi aika aikaisin. Länsimaat repivät Kiinastakin palasia – ja noina aikoina Tiibet kuului Kiinaan.
Mikään ei ole mustavalkoista. Kiina on tällä hetkellä sielläpäin roistovaltio. Mutta onko Japani sanonut asiasta jotain, entä Thaimaa tai Vietnam tai Korea? En ole kuullut.

Minun mielestäni olympialaiset olisi peruutettava nyt kun vielä olisi aikaa. Kiirehtivätkö ne soihtujen viemistä Pekingiin?

Mutta. Onko enää tässä vaiheessa mahdollista pelastaa Tiibetin vanhaa kulttuuria? Voisi, jos siihen olisi tahtoa, mutta se näyttää puuttuvan. Avaaz-kansalaisyhteisö sai kokoon yhteensä 1,5 miljoonaa vastalausetta, se on paljon, mutta ei riitä. Maailmassa on miljardeja ihmisiä.

Rauhan puolella pitäisi ehdottomasti olla. Kyllä. Jos henkiset keskukset lakkaavat yksi toisensa perään, niin sitten on toivottava hurskaasti että ne jatkavat jotenkin suusta suuhun, maan alla.

Suomessa näyttää siltä, että yliopistot ovat joutumassa sivuun. Opetusministeriön politiikka ei näytä hyvältä. Tärkeintä olisi pitää yllä perustutkimusta. Nyt vaikuttaa siltä että tulevaisuudessa kukin yliopisto joutuu anelemaan rahoja yhtiöiltä.

Eikä tässä maassa kovin monta jättiyhtiötä ole. Onko yhtäkään? Entä ovatko yliopistot nyt henkisiä keskuksia, sivistysyliopistoja?
* * *

Anita Konkka luovutti minulle plakaatin. Sääntönä on että se pitäisi antaa viidelle muulle bloggarille joka tekee blogia tarkoituksella (?). Minä myönnän sen nyt sitten
kaikille tuossa sivupalkissa oleville ihmisille. Saavat uuden plakaatin Anita, Kalevi ja Iineskin.