Robert Grumbin näkemys Janis Joplinista ja Big Brother and the Holding Company-yhtyeestä älppärin Cheap Thrills (1968) kannessa
Leonard Cohen laulaa jossain kauan sitten julkaisemassaan albumissa biisin nimeltä Chelsea Hotel:
I remember we were in Chelsea Hotel
We were young and you were a beauty[---].
You turned around
And fixed yourself
And you said “Oh well,
We’re ugly
But we have the music.”
Cohen sattui olemaan Janis Joplinin kanssa samaan aikaan New Yorkin taiteilijoiden suosimassa Chelsea-hotellissa. Tapasivat. Muusikon ei tarvitse sanoa kovin paljon toiselle.
He ovat kovasti erilaisia. Cohen on mietiskelijä, kirjoittajakin, Joplin on taas ammentanut bluesin perinteestä rockin suuntaan ja on ennen kaikkea laulaja ja esiintyjä. Katsoin siis vaihteeksi taas Woodstock-leffan.
Se ei ollut sama jonka olen nähnyt aiemmin, tässä näytti yhtenä tekijänä olleen Mike (siis ei ohjaaja Martin?) Scorsese, jonka mieltymyksillä voi olla jotain tekemistä tämänkertaisten konserttikokoonpanon kanssa. Tarkoitus ei ollut nytkään katsoa kolmituntista leffaa kokonaan, mutta totta varmaan nuoruuden musiikki kutittaa aivoja juuri sellaisista mielihyväkerroksista, että se liimaa paikoilleen, vaikka piti vain tsekata uusi versio.
Olin kyllä Amerikassa jo vuonna 1969, mutta tulin muutama kuukausi liian myöhään. Olisin todennäköisesti päätynyt festareille.
En tajunnut musiikkia vielä yhtään, vaikka minulla oli kyllä Velvet Undergroundin Banaani-älppäri, Janis Joplinin Cheap Thrills (ks. kuva) ja joitain muita rock-levyjä. Ne löysin Tukholmasta ennen Amerikkaan lähtöä.
Mutta varsinainen levytysaalto tapahtuikin vasta Woodstock-festivaalien jälkeen. Paikalla oli elokuvan mukaan 1.5 miljoonaa ihmistä. Ainakin yksi vauva syntyi mutavellin keskelle. Paikallinen sheriffi kiitteli hyväkäytöksisiä vieraita ja kutsui heitä kunnon amerikkalaisiksi.
Levy-yhtiöt tajusivat raha-sammon.
Olin taas unohtanut miten uskomattoman lahjakas musiikkikansa amerikkalaiset ovat. Kolmessa tunnissa näin ja kuulin rockin ehdottomasti parhaimman osan, mitä ikinä on ollut.
Tämä ei ole mielipide.
Asuin Amerikassa kaksi vuotta ja tiedän että rock on oikeata kansanmusiikkia, vaikka se onkin sekoitus jazzista, bluesista ja ”travellin’ man”-reissumiesmusiikista. Viimeksimainittua ruvettiin kutsumaan nimellä Blue Grass. Ei Suomessa suunnilleen jokainen vastaantulija osannut vuonna 1969 soittaa jotakin instrumenttia. Ei meillä ollut elävää kansanmusiikkia. Pelimannit alkoivat olla jo haudassa, ja sitä paitsi se musiikki oli alunperin ruotsalaista kansanmusiikkia, aika lailla naftaliinissa.
Country-Joe MacDonald lauloi Woodstockissa sen, jonka opin sitten mielenosoituksissa myöhemmin:
One, two, three, four
I don’t want no fucking war,
Five, six, seven
I don’t give a damn,
Next stop is Viet Nam.
Missä ovat Irakin ja Afganistanin sodanvastaiset laulut? Levy-yhtiöt jauhoivat nuuskaksi lahjakkuutensa, silloiset. Entä nykyiset? Ehkä heillä ei ole enää ajatuksia moraalista, vaan dollarin kuva silmissä. En tiedä. En tosiaankaan tiedä ja se masentaa minua, sekä tietämättömyys että synkät epäilyt.
Woodstock näytti kaksi lahjakkuutta joita ylittäneitä on kyllä vaikea löytää: Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin. Kamera hellii Joplinia kun hän laulaa Work Me, Lord, voimallisuudessaan traditionaalinen negro spiritual kyllä jää toiseksi. Tässä elokuvaversiossa Hendrix ei esitä pelkästään Star Bangled Banneria vaan hän ikään kuin soittaa elokuvan loppuun oman konserttinsa, joka alkaa Voodoo Chile’sta, siirtyy Purple Hazeen ja päätyy sitten Tähtilippulaulun sodan kumuun.
Toisin kuin Jefferson Airplanen, Carlos Santanan tai Country Joe and Fishin kohdalla jalka ei lyönyt tahtia eikä kroppa heilunut, vaan kuuntelin jok’ikistä sointua, joka Hendrixin kitarasta lähti. Kameramies tunsi musiikin, konserttia saattoi seurata kuin olisi aivan lavan reunalla.
Että pitääkö muistuttaa Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kuolleen jo seuraavana vuonna? Sanoin sen jo. Levy-yhtiöiden ahneudesta tuli loputon. Eihän tilinpitäjä voi ymmärtää minkälainen otus taiteilija on. Lähtökohdat ovat suorastaan vastakkaiset.
Mutta Santana esiintyy ja tekee levyjä edelleen. Ne ovat täyspainoista latino-rock-musiikkia. Luin jostain, että Crosby, Stills, Nash and Young aloittaisi uudelleen, vaikka joku muusikko ei taida enää olla keskuudessamme.
Tarkennan vielä. Tässä alkuperäismusiikissa sähköisten vempeleiden käyttö on minimissään. Sähköinstrumentit ja kovaääniset riittävät. Keskiössä on taiteilijaryhmä, joka on kovien aikojen saumattomaksi hitsaama. Jokainen muusikko on rautainen ammattilainen, mutta rakastaa työtään.
Sanomana rauha ja rakkaus eivät ole mitenkään vanhentuneet. Ydin huutaa edelleen lujaa melkein 40 vuoden takaa.
Hienoa, sinullakin on blogroll. Eikö ollutkin helppo asentaa?
VastaaPoistaTallensin eilisiltana/yönä Woodstockin, mutta tallennuksesta puuttuu loppu - ja Jimi Hendrix. Kyllä harmittaa. Ei se näyttänyt minusta samalta Woodstockilta jonka olen nähnyt pari kertaa. Se taisi olla ohjaajan versio.
Meillä ei ole tallentavaa digiboksia, joten kaikki mitä katsotaan, katsotaan suoraan.
VastaaPoistaVideolle nauhoittaminen tuottaa tosisurkeaa jälkeä. Ei ole siis myöskään minkäänlaista DVD:tä. Eikä koneessa muisti TV-korttiin.
Eivät nämä ole puutteita, mutta se kyllä on kirottua, ettet saanut sitä Hendrixiä. Se on aivan kertakaikkisen loistava! Tässä ei ole yhtään ylisanaa!
Ehkä jollakin taiteilijatalossa on se kokonaan tallennettuna? Ai niin, mutta eihän niitä tallennuksia voi kuljettaa asunnosta toiseen, eihän?
Kyllä, blogrollin asennus oli ällistyttävän helppoa. Asennoiduin alkaapäätä niin että tässä menee ikä ja hermot, mutta eipäs kerrankaan niin käynyt.
En minä silti ole sinun veroisesi nörtti.
Kiitos käynnistä minun blogillanikin.
VastaaPoistaHei H.G., samat sanat! Ja voit sinä muutakin sanoa kuin kiitos käynnistä!
VastaaPoistaYdin ei ole paskempi lehti.
VastaaPoistaNiin, alunperin ainakin Ytimessä oli ytimessä rauha ja rakkaus.
VastaaPoistaOlen minäkin siihen joskus kirjoittanut. Käsittääkseni se on hyvä lehti edelleen.
Asiasta toiseen eli täällä voi esittää Ylelle ohjelmatoiveita. Anelimme sitä Dahlin Pessoa-featurea
VastaaPoistahttp://www.yle.fi/palaute/palaute.php
Terv. Timbuktun klaani
Kiitos Klaani!
VastaaPoistaMinusta on hyvä idea muutenkin, että jos itsekukin pitää jostakin ohjelmasta, niin se kannattaa kyllä YLElle kertoa.
Se on meidän kaikkien oma YLE ja kyllä työntekijät siellä noteeraavat palautteen.
Minä voisin esimerkiksi toivoa että joka kesä ainakin kerran esitettäisiin Woodstock-leffa...
Toivon minäkin että se Pessoa-feature esitettäisiin uudelleen. Se oli minusta kyllä hyvä. Siihen oheen voisi liittää vielä Jorma Uotisen Pessoan runoihin tekemä tanssi. Siis telkkarin puolella.
Tänään oli minusta hyvä juttu YLEllä, päivällä keskusteltiin radiossa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä ja sitten illalla keskustelu tulee telkkarissa ensin kokonaisuudessaan ja sitten leffa.
Yleisradio voi tehdä juuri noin. Kaupalliset toimijat joutuvat noudattamaan mainostajien toivomuksia.
Sitä paitsi: YLEä haukutaan jatkuvasti, kuinkahan moni huomaa antaa kehuja?
Ok Ripsa, voisin sanoa kaikista teistä, joiden yhteinen nimittäjä alkaa olla selvä: olette aikamoisen paljon lukeneet ja tuotte sen kivalla tavalla tänne luettavaksi. Tämä koskettaa niitä blogeja, joiden selvä yhteenkuuluvuus on musiikki, tiede, taide, politiikka ja ihmettely jossa särmää. Keskustelussa on siis koko ajan tietty tarkoitus tai syvyys mutta siihen sopii jos sopii ja jos ei pelästytä (kuten minä RR:ää ja
VastaaPoistaehkä Iinestäkin tai Dudiprudia kuka lie) niin tulla vähän dingdong -lailla koska samalla se dingdong tuo uuden sävyn ja joskus nosteen samaan asiaan; ihan kuin soittaisi yhtäkkiä nuotin vierestä mutta yllättävän hauskasti kuten jazz yleensä. Pitää erottaa se, että on ihmisiä jotka puhuvat jazzista tai osaavat puhua siitä (kuten jotkut osaavat puhua filosofiasta tai historiasta) mutta sitten on ihmisiä kuten minä, jotka vain ymmärrämme sitä tai kuuntelemme sitä sillä lailla, että musiikki itsessään on metafoora suuremmalle kuviolle, jolle ei enää riitä värejä tai muotojakaan. Menee suoraan jonnekin ja tekee jotain voisi sanoa. En siis osaa puhua jazzista, historiasta, filosofiasta jne kuten moni teistä osaa mutta "syön tekstinne" ja käynnistän niiden avulla jotain muuta, joka täyttää minussa aukkoja.
Minä en mainosta itseäni dingdongina mutta olen omassa diskurssissani kuten MA Numminen kumipallonsa kanssa: vakavan iloisesti. Syy siihen on/oli vain taiteilijan; jokin sen siihen heitti kun ei ollut parempaakaan.
Nyt se on hieman brandina kuten monella teistä; brandaamme itsemme ja osaamisemme tavallamme tuoda jotain esille ja se tapa on todellista osaa itseyttämme. Sen takia täällä viihtyy.
Kiitos ruuasta siis; maukasta ja hyvin tehtyä; hyvät raaka-aineet ja hyvä fiilis, hyvä layout lautasella myös.
Kiitos ittelles, H.G.!
VastaaPoistaOlen lukenut nautiskellen sinun kommenttejasi siellä ja täällä ja mietiskellyt että mitenkähän sopisit meidän porukkaamme. Tuskin siinä suuria ongelmia on, tämä on aika suvaitsevainen sakki ja sitä paitsi jatkuvasti muutoksille altis, niin kuin pitääkin olla.
Eikä meillä ole ketään pomoa. Se kai täällä muutenkin on kivointa.
Jokainen osaa puhua jostain, esimerkiksi Neulekirpun tarina hevosestaan tuolla edellisen postauksen kommenteissa on semmoinen, että siitä tuntee että tämä ihminen arvostaa hevosia ja muutakin luontoa.
Mutta luulen että jos täällä ei olisi iloa, surujenkin seassa, en varmaan olisi täällä. Jotenkin ihmismäinen, tämä keitos.
Jouduin heittämään Lidia-kissaneidon alas, hän on kiimassa ja kiemurtelee ja nimenomaisesti näppäimen päällä. Leikkaus on tyttöraukalla edessä, koska pentuja tämä huusholli ei tällä erää kestä. Sitä paitsi tämä on kuin tekstiesimerkki venäjänsinisestä ja mistä tähän taikoisi yhtäkkiä venäjänsinisen sulhasen?
Neito kulki kylkimyyryä pari kuukautta sitten pitkin korttelin pihoja, tuotiin se kotiimme, jossa ennestään on jo Albert, Allu-cat kuten lapsenlaps Iita sanoo, 18 v., jolla on diabetes ja joka tarvitse erityisruokavalion, liikuntaa ja piikkejä.
Ollos tervetullut minun puolestani, Sinä Puhelias Ihminen!
TACK. Voisin olla kissa (raavin ja olen terävä pehmeyden taustalla) mutta olenkin koira: nukun matolla
VastaaPoistaja odotan isäntääni. En tiedä jäänkö
koiraksi mutta en kissaksi myöskään halua. Olisiko jokin muu ehdolla?
Ks. hassu video:
http://www.youtube.com/watch?v=HmNk3w-UO64
jonka laitoin RR:lle kun hän mietti kookkaan Riveran ja temperamenttisen Kahlon tunteista.
Sehän on vanha tuo idea, että jos olisit eläin niin mikä eläin olisit.
VastaaPoistaVähän samanlainen on myös tyylivärioppi: lempiväri. Sitten väreille annetaan konnotaatioita.
Eläimiä ei tietenkään saa liikaa andropomorfoida, ne ovat eri lajia kuin me. Vaikka mekin ollaan kyllä eläimiä.
Sotkuinen vyyhti, tuo eläinten ja ihmisten suhde.
Oletko lukenut Herreran opuksen Frida Kahlosta? Siinä tulee käsitellyksi Diego Riveran elämä seinämaalausten, talonkokoisten, tekijänä. Muutama niistä tilattiin myös Amerikkaan, mutta en tiedä ovatko ne vielä jäljellä.
Tapahtui Rooseveltin New Deal-yhteiskuntasopimuksen aikaan, jota varmaan nykyään pidettäisiin sopimattoman sosialistisena.
Olen nähnyt filmin Kahlosta, en lukenut. Hänen taide on kiinnostava ja myös hänen sinnikkyytensä ja kestävyytensä kun miettii, että hän
VastaaPoistaoli vakavasti sairas.
Käsittääkseni se leffa oli tehty Herreran kirja lähteenä.
VastaaPoistaLuulisin että Kahlon sinnikkyys johtui nimenomaan sairaudesta. Se minusta tarinassa on parasta, että vaikka pari elikin pitkään erossa, niin pysyivät silti työtovereina.
Kumpikin taisi olla aika moniavioinen ja sen lisäksi kumpikin kärsi mustasukkaisuudesta, mikä kuulostaa tosihankalalta yhdistelmältä.
Missä ovat Irakin ja Afganistanin sotien vastaiset laulut?
VastaaPoistaVastaus on, että niitä ei ole - kuten ei ollut toisen maailmansodankaan vastaisia lauluja.
Vaikka me eurooppalaiset pidämmekin Irakin ja Afganistanin sotia merkkinä jenkki-imperialismista, amerikkalaiset itse kokevat ne, varsinkin Afganistanin, oikeutetuiksi sodiksi.
Muistanemme, miten kävi 11.9. 2001. Me kaikki varmaan muistamme, missä olimme kun tornit luhistuivat. Se oli USA:lle isku vastoin kasvoja, avoin sodanjulistus, kuin Pearl Harbour 7.12. 1941. Ne iskut eivät jättäneet USA:lle mitään pelivaraa. USA:n oli pakko kostaa ja iskeä, koska muutoin USA olisi menettänyt täysin uskottavuutensa ja suurvalta-asemansa. Me voimme sanoa siihen mitä haluamme, mutta suurpolitiikka vain toimii näin. Se on kuin julmetun iso pikkulasten hiekkalaatikko, ja suurpolitiikka muistuttaa pikkulasten ihmissuhteita ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintatapoja. Suurpolitiikka on anarkia, ja siellä toimitaan kuten anarkiassa kuuluukin, ei kuten järjestäytyneessä yhteiskunnassa.
Isoroku Yamamoton sanojen mukaisesti al-Qaida "herätti nukkuvan jättiläisen", joka ei lepy ennenkuin al-Qaida on tuhottu. Vaikka siinä menisi miljoona siviiliä sitten sivussa. USA on sodassa, ja suurin osa amerikkalaisista katsoo sodan oikeutetuksi, varsinkin Afganistanin sodan. Irakin sota on hiinä ja hiinä - se siedetään, koska siellä on yhtenä osapuolena al-Qaida (jota sivumennen sanoen kaikki sotijaosapuolet vihaavat ja pitävät vihollisenaan).
Ero Vietnamiin on selkeä. Vietnamissa USA:lla oli asevelvollisarmeija, ja USA tuki läpikorruptoitunutta sotilasdiktatuuria (joskin vihollinen oli kaksinverroin pahempi kommunistidiktatuuri). Irakissa ja Afganistanissa USA:lla on ammattiarmeija, joka on koottu palkkaa nauttivista vapaaehtoisista. Ja samoin USA:lla on vastassaan selkeä ideologinen vihollinen, joka sen sodan aloitti.
Afganistanin sodassa Taliban on sekä ideologinen vihollinen että sotilaallinen vihollinen. USA:lle Taliban on kuin Natsi-Saksa toisessa maailmansodassa - pahuuden ydin, joka pitää kitkeä pois. Eikä vertaus natseihin ole lainkaan huono; natsit itse aloittivat sodan USA:ta vastaan USS Reuben Jamesin upotuksella, aivan kuin tuo surullinen 911. Afganistanin sota voi siksi päättyä vain yhdellä tavalla - Talibanin täydelliseen tuhoamiseen.
Irakin sota on surkuhupaisen onneton. Irakista on tullut USA:lle Jugoslavia, missä cetnikit, titolaiset ja ustashat tappelevat toisiaan vastaan minkä ehtivät ja aina sivussa kuolee joku amerikkalainenkin. Al-Qaidalle puolestaan Irakista on tullut Vietnam - al-Qaida ei voi vetäytyä menettämättä kasvojaan, ja sota jauhaa sen korppujauhoksi, sillä se ei kykene muuhun kuin itsemurhaiskuihin, jotka syövät sen jäsenkuntaa. Aika siis pelaa amerikkalaisten pussiin. USA istuu Irakissa kuin jalkasilsa eikä lähde sieltä kulumallakaan.
Mutta entä sen jälkeen, kun al-Qaida on murrettu lopullisesti? On luultavaa, että USA pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, tekee rauhan nationalistien (entisten baath-puolueen kannattajien) kanssa, häipyy vähin äänin ja jättää etniset ryhmittymät tappelemaan keskenään.
Ustasha meillä on jo tässä hedelmäsalaatissa tiedossa, ja se ovat kurdit. Kurdit tykkäävät kovasti amerikkalaisista, koska USA on shiiojen ja sunnien tasapuolinen vihollinen. Sääli väin, että Turkki ei tykkää kurdeista. Ja koko soppa alkoi siitä, kun mullahit päristivät partaa liian kovaa maailman suurimmalle sotilasmahdille.
Kaikenkaikkiaan eurooppalaisesta näkökulmasta hyvin surkea juttu.
Jep. Tuossa analyysissasi osut todennäköisesti aika lähelle sitä mitä todella tapahtuu.
VastaaPoistaTuo sinun "ustashashi" eli kurdit on sillisalaatissa sillä tavoin tärkeä osa myös meille eurooppalaisille, että kurdeja on Iranissa, Turkissa ja entisissä Neuvostoliiton osavaltioissa myös (ei ole juuri nyt karttaa käsissä, mutta olen puhunut monien Lähi-Idän pakolaisten kanssa ja monet heistä puhuvat mm. kurdin kieltä joka on muistaakseni lähellä oliko se nyt sitten parsin vai urdun kieltä, olen unohtanut).
Kurdeille luvattiin Kurdistan 1920-luvulla. Se oli aikaa jolloin britit olivat sekä Palestiinassa että Bagdadissa. Britit hommasivat Palestiinaan matkustusoikeuden juutalaisille - mutta maa ei ollutkaan tyhjä.
Eihän tämä sota amerikkalaisia niin paljon koskekaan kuin eurooppalaisia ja EU:ia. Suomalaisiltakin menivät hyvät kaupat ja bisnikset, jotka kukoistivat baath-puolueen aikaan.
Amerikkalaiset eivät ehkä ole huomanneet rahataloutensa hunningolle menon ja tolkuttoman kalliin kahden rintaman sodan välistä yhteyttä. Maan talous toimii ja on toiminut oikeastaan toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen sotateollisuuden ehdoin.
Sehän EI ole pitemmän päälle tuottavaa teollisuutta. Jenkit rahtaavat ammuksia ja ohjuksia Irakiin, räjäyttävät niitä milloin kenenkin niskaan ja puh! - sitä ei enää ole.
Olet oikeassa tietenkin siinä, että suurvaltapolitiikka on sitä eikä Euroopan hyttysen ininä sitä miksikään muuta.
JOS USAlla olisi ollut joku maltillisempi johtaja, JOS sotateollisuus ei olisi niin saumattomasti niveltynyt politiikkaan, niin olisihan al-Quaidasta selvitty puhumalla.
Amerikkalaiset voisivat halutessaan järjestää rauhan Palestiinan alueelle. Mutta kun asekauppa käy niin hyvin...
Oletan että sodan kourissa olevat ihmiset, naiset, lapset, nuoret miehet tahtoisivat rauhaa eikä suurin osa noista etnisistä toimijoista todennäköisesti tajua mitä kannattaa.
Kurdit istuvat öljyn ja öljyjohtojen päällä. Siitä on kyse myös Venäjän kaaoksessa.
Minä mietin yhä useammin miten Suomen käy. Maa on jo miltei myyty. Ihmisiä täällä valitettavasti edelleen on ja yrittää asua. Ansaita elantoaan. Mutta millä?