Kuva taidenäyttelyn avajaisista Anno Dazumal
Olen miettinyt paljon työtä jota olen tehnyt muun työn tai opiskelun ohella jo yli 40 vuotta, kritiikkiä. Olen kirjoittanut useimmiten kirjoista, mutta myös teatterista, elokuvista, vapaasta sivistystyöstä, arkkitehtuurista.
Anita Konkka nosti esille kirjallisuuskritiikin heikon tolan, aiheen hän puolestaan oli saanut englantilaisesta Guardian-lehdestä. Nettilehdessä povataan kirjallisuuskritiikille kuolemaa. Se kuulostaa ihan yhtä kamalalta kuin romaanin jo ainakin sata vuotta povattu kuolema – jaa ehkä ei ihan niin kauan mutta ainakin sen ajan kun olen itse kirjoista kirjoittanut.
Guardianissa on aavisteltu, että kirjallisuuskritiikki muuttaa muotoaan ja asettuu Blogistaniin. Siellä toimiikin jo useita saitteja, joissa harjoitetaan kirjavinkkausta. Blogistan muodostaa erilaisia vertaisverkkoja ja virtuaaliystävän kautta saa todennäköisesti päteviä vinkkejä, jotka sopivat vertaisverkolle.
Se ei ole sama asia kuin kritiikki.
Kriitikolle on asetettava vaatimuksia: koulutus, kokemus, jonkinlaiset suhteet kulttuurin kenttään. Mutta se on vain takaamassa jonkinasteista ammattitaitoa. Kriitikko on väärällä asialla, jos esittelee omaa maailmaansa, kun kyse on juuri julkaistusta uudesta kirjasta.
Sillä jos kriitikko mittaa kritisoitavaa kirjaa esimerkiksi vasten omaa maailmankuvaansa, niin siitä se soppa syntyy. Kyllä kriitikon pitää pystyä olemaan teoksen sisällä ja sieltä arvioimaan sitä suhteessa muuhun samantyyppiseen kirjallisuuteen.
Kriitikko ei ole kirjallisuudentutkija, vaikka siitä ei ole toki haittaakaan, päinvastoin. Hän ei voi asettua tuomariksi. Hänen asemansa parhaimmillaan on mielestäni olla sillanrakentaja teoksen ja lukijan/kokijan välillä.
Missä kritiikkiä voi opiskella? Ei missään.
Itse olin sikäli onnekas, että pääsin opiskelemaan muinaiseen Draamastudioon Tampereen yliopistoon ja siellä tutkija/kriitikkolinjalle. Opettajat olivat kirjoittamisen, kritiikin, dramaturgian, journalismin ja ylipäänsä kulttuurin kentän asiantuntijoita. Näitä erityiskursseja oli noin 20 viikkotuntia kolmen vuoden ajan ja sen ohessa vaatimuksena oli humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja sen draamalinja.
Sitten Helsingin teatterikoulu rupesi kutsumaan itseään korkeakouluksi. Se koulu ei sietänyt muita kouluja rinnallaan ja Tampereen Draamastudio hävisi.
Rahoitin opintoni lehtijutuilla, joista suurin osa oli kritiikkejä. Enää opiskelua tuskin voi kritiikeillä rahoittaa, mutta nyt onkin opintotuet ja –lainat ja asumistuet. Siihen aikaan lehdissä oli jopa runoja ja novelleja. Esseet olivat myös lehtien suosima laji, siis aivan tavallisen maakuntalehden, ei erikoisaikakauslehden. Esseitä oli tavallisten sanomalehtien kulttuurisivuilla vielä 1980-luvulla yleisesti.
Sanomalehdistö on vähentänyt kaikkia kritiikinlajeja. Viimeksi aiheesta älähtivät kuvataiteilijat. Kun heidän näyttelyitään arvostellaan, niin se vie paljon tilaa, koska mukana täytyy olla kuviakin. Jokaisella lukijalla on oma visuaalinen maailmansa ja lehden kuva voi saada lukijan menemään galleriaan tai museoon.
Minulla on sellainen tunne että blogien kirjavinkit ovat hyvin suosittuja. Minusta se on hyvin hedelmällinen tilanne kirjallisuuskeskusteluille. Mutta myös muista taiteista pitäisi voida keskustella.
Blogien yhteyteen voi panna valokuvia. Tässä yhteydessä varmaan pitäisi taas huutaa professori Jukka Kemppistä apuun, mutta olen tosissani miettinyt sellaista, että jospa joku taidenäyttelyissä kävijä saisi kirjoittaa kokemuksistaan blogiinsa ja panna esille ilman kustannuksia jonkun teoksen kuvan.
Sama pätisi teatteriin.
Kuvaajalla on oikeus valokuvaansa, mutta entä jos joku on ottanut kuvan taideteoksesta? Tai teatteriesityksestä? Sehän käy nykyään jopa puhelimeen liitetyllä digikameralla.
Täällä kyllä on olemassa joitakin taidesivustoja, mutta ne ovat yleensä jonkun yksittäisen kuvataiteilijan. Meiltä puuttuu kokoava kulttuurisivusto, jossa voisi olla kuvitus mukana.
Tilanne on muuttumassa hankalammaksi, kun uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan. Minulle on tullut se käsitys, että blogin kirjoittaja on silloin vastuussa jopa kommenteista (eli hänellä pitäisi olla sulku ja tarkistaa kenet päästää läpi ja kenet ei).
Se kyllä tarkoittaisi jonkinasteista vertaisverkon loppumista. Sananvapaus kutistuisi oleellisesti.
Viimeisessä Guardianin puheenvuorossa kysyttiin: A penny of your thought? Blogien kirjoittajat tekevät työtään ilmaiseksi, kaikkien huviksi ja hyödyksi. Ei ole tarkoitus että sillä joku eläisi.
Jokaisella kirjoittavalla ihmisellä jää töistään ajatuksia yli, eikä niitä kannattaisi raahata roskikseen. Niistä voisi jalostaa kuvin varustetun reportaasin, esseen tai kolumnin. Sen voisi sitten omalla vastuullaan julkaista Blogistanissa. Joskus se voisi olla jopa kritiikkiä, jolle, kuten sanoin, on kyllä asetettava selviä omia ammatillisia vaatimuksia.
Tämä ei tarkoita etteikö kritiikki voisi olla iloista, sellaista on joskus jopa tiede.
Teillä näyttä jo ennestäänkin olevan briljantteja, mutta Timbuktusta satelee lisää.
VastaaPoistaNo kiitos Klaani!
VastaaPoistaTaitaa olla käynnissä briljanttisade.
Täällä teettelee ukkosta ja Lidia on levoton. Allu-cat sen sijaan viisveisaa, kissavanhus.
En tiedä miten kuvataiteilijat suhtautuvat, mutta luulisi että ilahtuisivat jos joku heidän häyttelyssään käynyt panisi kuvan jostainkin näyttelyn teoksesta blogiinsa ja kertoisi miksi juuri se kuva teki vaikutuksen.
VastaaPoistaSuomen taidemuseoissa ei saa kuvata, mutta Euroopan taidemuseoissa saa kuvata ilman salamaa ja jalustaa. Olen vähän ihmetellyt mistä kuvauskielto johtuu - ja kuvannut salaa taideteoksia. Se on jännää, kun pitää pelätä koko ajan että salivahti ryntää paikalle.
Anita, tein vuosia sitten juttusarjaa sanomalehteen, esseitä kuvien kanssa, Firenzestä ja siellä oli silloin Donatellon muistonäyttely, Donatello e suoi, ja kyllä minä jouduin ottamaan kuvan salaa. Piti ottaa ilman salamaa, mutta onneksi museossa oli tarpeeksi valoa.
VastaaPoistaVartija kuuli kameran klikkauksen ja ryntäsi paikalle. Sanoin että Non capisco, ja hymyilin. Se oli sillä selvä, eikä vartija ruvennut raastamaan filmiä kamerasta.
Minulle jäi sellainen käsitys, että olisi pitänyt OSTAA museon kuvia tai dioja. Pressikortti ei auttanut yhtikäs mitään, vaikka teksti oli englanniksi ja ranskaksi.
Taiteilija saattaisi kuvan näyttämisestä pitääkin, mutta entä galleria saati museo?
uxemburgin museoissa saa kuvata vapaasti ( siis ilman salamaa ja jalustaa) myös Pompidou-keskuksessa Pariisissa saa kuvata, ja minun käsittääkseni myös Kumussa,, modernin taiteen museossa Tallinnassa. Yosin en ole vielä käynyt siellä. Se on seuraava kohteeni.
VastaaPoistaTuo ilman salamaa on käsitettävä juttu, mutta miksi ei saa olla jalustaa? Että se kolahtaisi johonkin taideteokseen?
VastaaPoistaLuulis nyt kumminkin että kuvaaja osaa valita pienen ja helposti liikuteltavan jalustan. Ja osaa tulla paikalle kun väkeä on vähiten.
Tylsintä kuvaus on sen vuoksi, että aina ihmiset haluavat kuljeksia 15 sentin päässä maalauksista. Eihän työtä edes niin läheltä näe!
Se ei ole kiellettyä. Joskus mietin että mitähän vanha maalipinta pitää sen halkeillelle pinnalle hyökyvälle valkosipuli/viski-höyryseoksesta.
Vaasastakin on taidematka Kumuun, mutta siihen ei taida löytyä rahaa...
Kuulemma se on hyvä nykytaidemuseoksi.
Sanomalehtikritiikin ongelmaksi on tullut se, että juttujen pituus on rajattu 2000-3000 merkkiin eikä sellaisessa tilassa tiivistystaitoinenkaan kirjoittaja oikein ehdi tehdä edes asianmukaista selostusta käsittelemästään kirjasta, tapahtumasta jne. Sanomalehtikirjailijoiden ammattikunta näyttää menneen mailleen, ehkä osa blogeista korvaa tätä puutetta.
VastaaPoistaKritiikki on mielestäni esittelyä, taidekokemuksen kuvausta ja esiteltävän asian vahvuuksien ja heikkouksien arvioimista. Jälkimmäisistä voidaan sanoa, että se on makukysymys, mutta kyllä vertailemalla voidaan päästä jonkinlaiseen objektiivisuuteen. Itse ainakin uskon, että ilmaisuvoima kasvaa taidon päälle taiteessa ja taidon tunnistamiseen voidaan kouluttaa, esimerkiksi Draamastudiossa.
Tekijänoikeus taitaa olla sillä tavoin huvittava, että jos otan kuvan taidenäyttelyssä olleesta kuvasta, minulle syntyy tekijänoikeus tuohon valokuvaan ja voin sen kyllä julkaista. Muilta osinhan ainakin nykyinen tekijänoikeuslaki pitää kuvia ym. lainauksia sitaatteina, joita saa ympätä tieteelliseen tai asiaa esittelevään kirjoitukseen.
No Petri, nyt meillä on SARVin ja Kulttuurirahaston voimin hoidettu Kritiikkiportti (www.kritiikkiportti.fi), jossa voi suorittaa vertailevaa tutkimusta.
VastaaPoistaLehdillä on hieman eri merkkipituudet.
Objektiivisuudesta olen aivan samaa mieltä. Kun oppii lukemaan/näkemään toisten teosten läpi, kirjoja niin kuin kuviakin, niin tunnistaa genret ja voi suhteellisen hyvin luottaa siihen että tämä kuuluu siihen ja tämä taas tuohon.
Hyvän ja huonon kirjan erottaa toisistaan lukemalla tolkuttomia määriä. Aivan yksinkertaisesti.
Sitten kyllä on oltava koulutus. Mutta en tiedä saako sitä enää mistään enkä usko että OPM on suosiollinen sen aloittamisen suhteen, koska työllä ei kertakaikkiaan elä, niin kuin eli vielä 60-70-luvuilla.
Sanomalehtimieskirjailijat ja senttarit ovat mennyttä. Lehdet alkavat muistuttaa toisiaan niin ettei enää tunnista missä päin Suomea on.
Kyllä kritiikkiä mielestäni tarvittaisiin. Ilman sitä kirjat joutuvat lukijoidensa käteen sattumanvaraisesti.
Ehkä todella blogit voivat asiaa korjata. Kritiikkiportti ei sitä tee, koska se vain toistaa lehtien kritiikit, eikä salli keskustelua kritiikeistä.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kritiikkiä tarvitaan. Kuten toteatkin tuossa, että ilman mitään kritiikkiä esim. kirjat joutuvat käsiin sattumanvaraisesti. Toisaalta eihän siinä sattumanvaraisuudessakaan mitään pahaa ole, mutta pahempi sattuma, jos hyvä teos menee kokonaan ohi siksi, että ei ole koskaan kuullutkaan siitä. Sama pätee taiteen kohdalla.
VastaaPoistaKulttuurisivut, kun ne ovat hyvin toimitettu, ovat yleensä lehden parasta antia. Tämän oman alueen lehden tilaamista olen monen monta kertaa harkinnut lopettavani, sillä se ei kovin laaja-alaisesti katsele mitään asioita. Tilaan Aamulehteä. Syynä mm. juuri se että siinä on erinomaisesti toimitetut kulttuurisivut eikä sen lehden uutisoinnissa ole pahemmin muutakaan valittamista.
Tässä voisi lukeva yleisö auttaa lehden toimitusta ja/tai omistajia.
VastaaPoistaEttä ei tilata lehtiä jossa on huono kulttuuritoimitus, tai sille ei anneta tilaa.
Minäkin luulen että esimerkiksi erilaisten mielipiteiden esilletuonti on lehdessä lisäämässä lukijakuntaa, ei vähentämässä. Useimmiten ei tietenkään ole tilaa julkaista esimerkiksi kahta kritiikkiä, mutta mielipidepalstoilla sentään joskus julkaistaan jotain kulttuuriakin koskevaa.
Olen itsekseni joskus mietiskellyt että aiheesta olisi syytä tehdä tutkimus. Muistan sellaisen tehdyn joskus parikymmentä vuotta sitten, silloin kulttuurisivujen lukijoita oli noin 11-12%, mikä ei ole ollenkaan huonosti, kun ajattelee esimerkiksi maakuntalehtiä, joiden peitto on lähemmäs 100% edelleen.
Silti blogit eivät minusta lyö painettua sanaa korville. Ne ovat erilainen media. Monella tavalla erilainen.
Kritiikin yksi problematiikka on se, että sitä kyllä juhlapuheissa peräänkuulutetaan, mutta käytännössä, kun joku uskaltaa olla jonkun valtahenkilön kanssa asioista eri mieltä, sitä ei katsota käytännössä kuitenkaan hyvällä. Ei, vaikka ilman aitoa ja laaja-alaista kritiikkiä mikään asia ei kehity eikä paradoksaalisesti toisaalta pysy edes hengissä. Yleensä fiksu kritisoija on oikeasti huolissaan nykytilasta ja etsii parannuskeinoja tilanteen korjaamiseksi.
VastaaPoistaMieleeni on jäänyt erityisen hyvin eräs tekemäni kritiikki. Tein kerran yhden konsulttityön erääseen suurehkoon yritykseen, jossa yksi toiminto oli vähän erikoinen. Työ kesti lähes puoli vuotta ja se maksoi mansikoita. Tulin siihen tulokseen, että toiminto on ollut alusta saakka hoidettu vähän niin ja näin. Tosin kirjoitin sen erittäin kauniisti, mutta kuitenkin niin, että tilaaja ymmärsi, että toiminnolle kannattaisi oikeasti tehdä jotakin.
Tilaajan edustaja suuttui ja sanoi, että tuletko sinä tyttö tänne kertomaan, että me olemme tehneet 20 vuotta tämän asian väärin...
Tekemällä toisella tavalla he olisivat säästäneet hurjasti ja lisäksi heidän tulonsa olisivat todennäköisesti nousseet tuon toiminnon osalta jopa 35-45% (varovainen arvioni).
Vasta lähes 10 vuotta myöhemmin tuo asia kyettiin uudistamaan, kun tämä vastuuhenkilö jäi eläkkeelle. Siinä oli yritykselle todella kallis mies...
Hyvä Neulekirppu! Laajensit keskustelun aluetta. Kritiikkiähän todella esiintyy kaikkialla missä ihmiset tekevät työtä yhdessä, paikoissa missä on yhdistyksiä, yrityksiä, Martta-liitto voi neuvoa, mutta neuvonnan kohde saattaa ottaa ja suuttua.
VastaaPoistaKuvaamasi tapahtumasarja kertoo valtasuhteista. Niistä on kaikessa kritiikissä kyse.
Olen asunut miltei puolet elämästäni maalla, jossa valtasuhteet näkyvät paljaalla silmällä, niitä ei tarvitse mennä etsiskelemään kabineteista.
Tuollaisia kalliita ihmisiä on ollut näkyvissäni useampiakin.
Ihminen ei vain ole kauhean rationaaalinen otus. Sillä saattaa oma minä nousta yhteisen hyvän edelle niin että hurina käy.
Minä eikä varmaan moni muukaan ole vielä keksinyt että mitä tälle ominaisuudelle voi tehdä. Ensimmäiseksi tulee mieleen kasvatus, mutta entä jos ihminen on jo sillä tavalla vaurioitunut, kaltoin kasvatettu, että se kokee olevansa esimerkiksi kaikkivoipa?
Sanotaan että sairas, liiallinen narsismi on lisääntynyt. Jos niin on, niin sitten yhä useammat ihmisyhteisöt voivat huonosti.
Sinun esimerkissäsi kävi huonosti. Mutta JOS meillä olisi keskustelevampi kulttuuri, niin ihmiset voisivat oppia ajattelemaan ja argumentoimaan.
Mutta ennen kaikkea voisi tulla tilanne jossa osataan katsoa ihmisten maksimaalista hyvää.
Puhunkohan minä nyt itsekkyydestä?
Huomaa, että meikeläinen on lomalla ;D, kun on aikaa vaahdota aamusta iltaan.
VastaaPoistaJuttublogiani olen päivittänyt tänään aika kriittisesti jo kolme kertaa.
Jep. totta, että nämä kalliit miehet ja naiset ovat yleensä johtavassa asemassa ja heidän hyvä veli-verkostonsa on niin vahva, että siellä ei järjen ääntä paljon tarvitse kuunnella. Riittää, että seura on sopivaa.
Moni asia voisi olla maailmassa paljon paremmin, kun asioita oikeasti katsottaisiin eri näkökulmilta eikä pidettäisi itsekkäästi kiinni siitä miten itse ajattelee.
Siinä on todennäköisesti kysymys mainitsemastasi narsismista. Narsismia esiinty varmasti kaikkialla. Kun se sitten ottaa vallan, on leikki kaukana.
Paras tunnustus, mitä kriittisestä mielenlaadustani olen saanut, on entisen pomoni tokaisu, että sinä se sitten oot aina niin kriittinen, mutta oot siinä suhteessa kumma tyyppi, että et ikinä pidä niistä mielipiteistäsi kuitenkaan kiinni kynsin hampain, vaan kuuntelet aina järkipuhetta.
Vastasin siihen että mun tarkoituksenani ei ole kritisoida siksi, että haluaisin arvostella huvikseni, vaan siksi, että haluan tämän firman pystyvän palkanmaksuun ainakin vielä seuraavat 20 vuotta.
Yhä useampi pomo osaa nykyään jo kuunnella alaistaan. Yhä useampi kouliintuu tekemään työtä yhdessä.
VastaaPoistaSilti vaikuttaa siltä, että pätkätöiden syömässä suomalaisessa työelämässä on paljon pahoinvointia.
Muistan kun lama tuli työpaikkojen ilmapiiri muuttui äkkiä. Johtajille ja rahahanojen kahvassa oleville tuli selväksi, että ketään ei tarvitse kestää jos naama ei miellytä, koska tulossa on heti kymmenen tuon yhden vastahakoisen asemasta.
Siinä hävisi monilta johtajilta se punainen lanka, että miksi tässä ylipäänsä tehdään työtä. Ja unohtui se, että kun työntekijä kokee olonsa turvalliseksi, hän kykenee tekemään työtä täyspainoisesti. Ei tarvitse jatkuvasti katsoa olkansa yli.
Ilmeisesti olet kyennyt keskustelevaan kritiikkiin, jos pomosi antoi sinulle tunnustuksen!
Niin ja meiltähän hävisi ensimmäisten työpaikkojen joukossa kokonainen yksi lehti, Uusi Suomi. Onhan se nyt nettilehtenä, mutta jotenkin se ei ole sama asia, kuin se rapiseva esine kirjaston lukusalissa.
Jep. Pomo oli upea tyyppi. Hän on jo eläkkeellä, mutta pidämme yhä yhteyttä. Keskustelemme ja olemme usein eri mieltä monesta asiasta, mutta uskon meidän molempien aina virkistyvän kun tuuletamme ajatuksiamme. Ainakin tapaamisille löytyy aina aikaa puolin ja toisin.
VastaaPoistaAjatteles miten harvinaista se on!
VastaaPoistaTyöväki on työväkeä ja pomot pomoja ja vapaa-aika vietetään taatusti eri paikoissa.
Kuulostaa kivalta että hän tahtoo olla tekemisissä kanssasi vaikka on eläkkeellä. Työpaikkojen ihmissuhteet eivät ole koskaan "vain" työsuhteita, vaan ihmissuhteita tärkeimmästä päästä: ihminen viettää sentään vähintään 1/3 elämästään töissä.
Ja jos töissä ihmissuhteet ovat kunnossa, ne ovat todennäköisesti OK myös kotona.
Kävin tässä välillä ratsastamassa ja vastaanottamassa opettajan kritiikkiä. Tuo ratsastus on muuten sellainen laji, jotta jos ei kykene ottamaan palautetta vastaan, homma kannattaa lopettaa alkuunsa.
VastaaPoistaNiin ei kai pomon ja alaisen ystävyys ole kovin tavanomaista. Tämä esimes (nainen) on ollut elämäni paras pomo. Voin vilpittömästi sanoa, että en olisi nykyisessä hommassani, jos hän ei olisi kannustanut ja antanut vastuuta. Olen oppinut häneltä todella paljon. Siinä oli ihminen, joka antoi kritiikkiä, mutta myös paljon positiivista palautetta. Kuunteli perusteluja ratkaisujen taustalla ja oli myös itse valmis kääntämään suuntaa, jos kuka tahansa alaisista oli keksinyt paremman tavan toimia tai ratkaista kulloinkin akuutti asia.
Ratsastatko sinä kilpaa? Siis vähän niin kuin työksesi?
VastaaPoistaPitävätkö hevoset ratsastamisesta?
Hevonen on niin iso eläin, että voisin kuvitella siinä olevan jo kyseessä ihan oikean suhteen, siis henkilökohtaisen. Hevosta tuskin voi täysin alistaa? Tai ainakaan se ei alistamalla juokse kilpaa, niin oletan.
En ole ikinä ollut ratsastustalleilla, mutta taisin kertoa sinulle isoäitini työhevosesta, jolla en saanut ratsastaa. Huli saattoi joskus olla äksy ja luulen että sitä ei kaikin ajoin kohdeltu hyvin.
Mutta sen sijaan 3-4-vuotiaana asuin Sukevan keskusvankilassa, joka on maatilavankila (paitsi nyt taitavat vankiraukoilta olla työt loppu, mikä on minusta hölmö päätös, sehän olisi ollut terapeuttista työtä!), ja siellä oli valtavasti hevosia, lehmiä, kanoja, kissoja ja koiria.
Olin eläinten ystävä. Äiti oli pyörtyä, kun näki minun kuljeksivat hevosten mahojen alta. Sanoin sille että ne tuntevat minut. Ja oikeassa olinkin, vaikka äiti sillä siunaamalla kielsi "urheilun" minulta ja pani sillä tavoin menemään talleille salaa.
Sitten kävi niin että lähestyi kerran varsaa takaapäin ja se potkaisi. Rupesin siitä lähtien ottamaan hevosiin etäisyyttä, paitsi että vankilan sedät edelleen kyllä kuljettivat minua hevosten selässä, kun oli varmaa että äiti ei ollut lähettyvillä.
Vangit olivat viisaampia kuin äiti, joka ei sen vertaa maatalon tyttärenä käsittänyt, että hevosten kanssa oleminen teki hyvää sekä minulle että hevosille.
Oletko pudonnut koskaan hevosen selästä? Entä onko joku hevonen puraissut sinua? Oletko ollut niiden tuttava aina?
Huomaat että kysymykset ovat ladattuja aivan rehellisellä kateudella! Olisi ollut niin mukavaa jos olisi saanut olla Sukevalla vaikka loppuelämän! Mutta isän opettajanpesti loppui ja sitten piti muuttaa pois.
Olen pudonnut hevosen selästä useasti. Oli liialla ratsastuksella pilattu näykkivä työhevonen, joka kesken ravin saattoi pysähtyä kuin seinään. Ei koskaan polkenut, vaikka mahan alle kierähdin. En ole koskaan ratsastanut satulalla. Joutui 24-vuotiaana Karjakunnan autoon.
VastaaPoistaJaa sinäkin, Kalevi!
VastaaPoistaSe taisi olla tyhmä kysymys. Jos ratsastaa niin vääjäämättä putoaa ainakin joskus, tottakai.
Mutta miten työhevosella voi ratsastaa liikaa? Tarkoitatko että ratsastamisessa hevosella rasittuu selkä, kun taas vetäessä lavat ja rinta?
Minä muistan usein nähneeni isoäidinkin luona, että joku päiväläinen meni ratsastaen uimaan Hulin kanssa. Minua ei saanut ottaa mukaan, niin kuin vangit ottivat Sukevalla.
Hevonen oli väsynyt päivän töistä ja se piti uimisesta.
Kalevi, et sitten pelännyt sitä hevosta kun se näykki? Olet tainnut olla lapsi ja hevonen on tiennyt että olet lapsi, niin kuin ne tietävät.
Mulla on vieläkin jossain kyljessä pureman jälki. Hevonen myös potki, joten ihan lapsia ei päästetty sitä hoitamaan. Siis hevosen luonne oli saatu pilattua, kun sitä oli pidetty ratsuna. Vain talvinen työpäivä mottimetsässä rauhoitti sen näykkimishalun.
VastaaPoistaKritiikki voi olla myös iloista, kuten Niitsen Iloinen tiede.
Minä en tiedä hevosista paljoa. Ihailen niitä, mutta tällä hetkellä kyllä kaukaa, vaikka Neulekirpun hevoskuvat saavat Sukevan muistot mieleen.
VastaaPoistaEli hevonen on pitänyt työnteosta. Ratsastamisesta ei. Siinähän voi olla kysymyksessa sekä luonne että sitten kropan käyttö. Suomenhevonen on voimakas varsinkin niiden tukkikuormien vetämisessä mettästä.
Mitä tulee kritiikin ilosuuteen, niin useimmiten sen huvittavuus näyttää olevan näykkimistä.
Semmoista iloa, jossa kritiikki kulkisi yhtäjalkaa teoksen kanssa on vähemmän.
Kokonaisesitystä teoksesta kuin teoksesta on vaikea saada kyllä julkaistuksi tilan puutteen vuoksi sanomalehdissä.
Mielestäni lukijat ansaitsisivat kunnolliset kritiikit.
On jo taidettu käsitellä, millainen on kunnon kritiikki. Ennen ahmin kritiikkejä, nyt silmäilen.
VastaaPoistaSitten vain enää pitää miettiä onko joka paikassa annettu periksi kapitalistisille joukkotiedotusvälineille ja antaudutaan nyt sitten vain virran viemiksi.
VastaaPoistaOnko vaihtoehtoja? Yritykset ja yhtiöt ovat valtion erityisessä suojelussa, niin että joku Julkisen Sanan Neuvostokin on menettänyt merkityksensä, koska siellä istuvat toimittajat itte.
Tämmöinen free on se uhanalaisin otus, seuraavaksi uhanalaisin on sitten kuvataiteilija, jos ajattelee ihmisten toimeentuloa.
Jaa täällä Hotanen on pitämässä ratsastustuntia ja hevostalouskoulua ;D
VastaaPoistaImeisesti teillä on ollut lihansyöjähevonen, jollainen on yleensä hakkaavilla hevosmiehillä. Hevosella pitää olla pomo, mutta hakatusta ja huonosti pidetystä hevostesta tulee usein kovis.
Uskallan siis väittää että ratsastaminen ei pilaa hevosen luonnetta, vaan huono kohtelu.
Hevosen selästä olen pudonnut niin monta kertaa, että en tiedä lukumäärää.
Nonnih, Kalevi! Vastaapas nyt Neulekirpun väitteeseen!
VastaaPoistaEttä kumpika teistä on ratsastanut enemmän?
Minähän en ole paljon ratsastanut. Enimmäkseen olen syönyt hevosia. Po hevonen oli pahoinpidelty. Näin, kun sitä huitaistiin koko käsivarren voimalla päähän näykkimisen takia.
VastaaPoistaHevosparka! Aina luontokappaleille halutaan näyttää niiden paikka.
VastaaPoistaEllen nyt väärin muista niin Animal Farm-teoksessa George Orwell panee hevoset kapinoimaan sikoja vastaan.
Tapahtuu siis sen jälkeen kun ihmiset on heitetty ulos. Siat määräsivät että kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Niin, mä Hotanen arvasin. Kun hevosta hakataan, se ryhtyy näykkimään. Sillä see yrittää toisaalta pelotella ja toisaalta ehtiä ensiksi, sillä jos se aina saa kuonoon, niin mitä väliä, jos itsekin vähän hyppii seinille.
VastaaPoistaMä olen hankkinut näitä hakattuja hevosia puoli-ilmaiseksi, kun niiden kanssa ei ole kukaan pärjännyt. Ne saa kuitenkin aika helposti toimimaan oikein ja sitten ihan kivat rahat kun ne myy.
Esim. yksi koomisimmista jutuista on, kun hevonen ei mene koppiin, sitä hakataan, että se menisi. Eli toivotaan, että saataisiin koni koppiin, mutta samalla estetään sen meneminen sinne hakkaamalla.
Siinä vahvistetaan samalla sitä konin pelkoa, että koppi on todella paha paikka. Tulee takamus kipeeksi, kun seisoo kopin suuaukon edessä. Mitäpä sitä sellaiseen paikkaan menemään. En minäkään menisi.
Sama, jos sä pelkäisit pimeetä ja joku sammuttaisi valot, vaikka olisit aina tottunut nukkumaan valot päällä ja sitten kun sä menisit laittaan valot, niin saisit turpiin. Pelkäisit silti edellen pimeää ja rupeasit pelkäämään selkäsaunaakin. Et todennäköisesti pystyisi nukkumaan.
Kaiken ao. on, että hevonen luottaa siihen ihmiseen, joka sen kanssa toimiin ja kun se luottaa, se myös kunnioittaa ja antaa ihmisen olla pomo ja sitä on helppo käsitellä.
Hulluinta tässä on se, että kun itse on lyömättömällä linjalla, niin joku ääliö tulee nappaamaan sun konias.
Mulla oli viikon hoitaja tällä uusimmalla ja se oli vipannut sitä kuonoon syystä tai toisesta. (Kun taidot loppuvat alkaa raippa viuhua on sanonut mm. Kyra Kyrklund.) Viikossa hevonen oppi, että se yritti näykkästä kun joku menee karsinaan. No mulla meni pari viikkoa, että sain sen taas totutettua siihen, että sitä ei kukaan lyö.
Mutta hevonen muistaa. Se ei ole tyhmä. Kun tämä samainen tyttölapsi ilmestyy talliin se laittaa korvat luimuun ja on sen näköinen, että täältä pesee ja vähän huuhteleekin.
Valitettavan monille ihmisille kurilla on yksi ainoa merkitys. Se on pahoinpitely ja muu kaltoinkohtelu.
Ja mietin edelleen että kumpi tuli ensin, sanoma että joku jumala on asettanut ihmisen luomakunnan herraksi, vai että ensin ihminen on ruvennut luomakunnan herraksi ja sitten ottanut ittensä näkösen ankaran jumalan.
VastaaPoistaMutta hemmetin oikeassa olet, Kirppu.
Niin kai se jumala laittoi ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on ollut jumalaton ja tuhonnut kaiken leivän ja läskin. Kohta itsensä siinä ohimennen.
VastaaPoistaOnhan tämä jumalatonta menoa.
VastaaPoistaAjattelin itse sitä, kun keväällä olivat ne eläinsuojelijoiden videot sikaloista ja ex-sikalanomistaja, tämä Anttila-niminen emäntä-rouva, sanoi että hänen sikalassaan ei ollut tapahtunut mitään laitonta.
Että tuo lausuntohan tarkoitti että rääkkäys on laillistettua. Käsittääkseni poliisi oli tutkinut tuon Anttilan tilan videon.
Kirppu, onko niin että se tyttö joka oli lyönyt hevostasi, mahdollisesti pelkäsi isoa eläintä? Siis että ei saisi sitä hoidetuksi?
Leivästä ja läskistä viis, mutta jos hevonen tietäisi voimansa, ei ihminen mahtaisi sille mitään. Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa parempi, sanoivat siat ja alkoivat juopotella ja poltaa sikaria kuin ihmiset. Pollet nousivat kapinaan, mutta joutuivat Itikan autoon.
VastaaPoistaPyöräillessäni hirnun hevosille, ammun lehmille ja määin lampaille ja hyvin ne minua ymmärtävät.
Ehdottomasti kommunikaatio on lajienvälisessä olemisessa se tärkein asia.
VastaaPoistaLueksin juuri populääritietokirjaa itämaisesta ajattelusta ja siellä, Intiassa, Kiinassa, Nepalissa, Burmassa jne. kaikissa uskonnoissa kunnioitetaan kaikkea elävää, pienintäkin itikkaa (enkä siis tarkoita nyt lehemää).
Mietin miksi se ei ulotu ihmisiin, vaan esimerkiksi Intiassa on julma ja syrjivä kastijärjestelmä.
Lidia on kiimassa ja kun kiljun sille vastaan suunnilleen samalla frekvenssillä se kurahtaa tyytyväisesti. Vaikka minulla ei käsittääkseni ole mitään tekemistä kissojen rakkauselämän kanssa.
Ellei sitten silitys ole heidän mielestään äidinrakkautta.
Jaa vaikea sanoa Ripsa, mistä tuon tytön käytös johtui, sillä kysymys ei ollut pikkutyötstä, vaan paremminkin nuoresta naisesta, jolla on pitkä kokemus hevosista. Enemmänkin ajattelen, että oli kysymys valta-asenteesta.
VastaaPoistaMielenkiintoinen juttu tuo ajatuksesi kastijärjestelmästä. Wow. Innostavaa suorastaan!
Se muuten ei poikkea meidän ajattelustamme oikeastaan mitenkään. Eläinten oikeuksia puolustetaan, mutta kun lapsi joutuu esim. seksuaalisen väkivallan kohteeksi ei kukaan nouse heitä puolustamaan ja mesoamaan että tekijät pitäisi laittaa vastuuseen. Olen miettinyt, että miksi ei. Vaaditaanko eläinten oikeuksien kautta oikeutta itselle? Vai onko eläimeen kohdistuva väkivalta ja kaltoinkohtelu riittävän etäällä itsestä, että siihen voidaan puuttua ja olla äänekkäitä, kun sellaista tapahtuu? Vai ovatko tässäkin suhteessa itse väkivaltaisesti toimivat äänekkäimpiä? Lisäksi väkivaltaa tarjotaan useimmiten ratkaisumalliksi, kun ehdotetaan, miten väkivallan tekijöiden hommiin pitäisi puuttua.
Meidän oma kastijärjestelmämme on sitten niin lähellä ihoamme, että emme näe sitä. Työttömät, alkoholistit, uskovaiset, ateistit, rikkaat, köyhät, amattikastit jne.
MIELENKIINTOISTA!!!!
Onhan meillä varmaan ollut kastimme aina.
VastaaPoistaAjatteles entistä kilta-järjestelmää, joka ei ollut ammattiyhdistys, vaan johon kokoontuivat tiettyjen ammattien harjoittajat hoitamaan etujaan.
Meille järjestelmä tuli joskus Saksan kautta, ehkä 1600-1700-luvuille, eikä se ollut maan pienuuden vuoksi hirveän merkittävä.
Mutta esimerkiksi Firenzessä on killoilla oman kirkko, Orsan San Michele, joka kiiltelee kultaa ja hienoja taideteoksia, sekä veistoksia että maalauksia.
Ihminen taitaa olla laumaeläin ja laumoissahan on aina tiukka järjestys. Tiedät järjestelmän varmaan aika hyvin hevosia katsoessas.
Jos tämä hevostasi mätkinyt ei ollut tyttö, niin kyllä hänelle pitää osoittaa paikkansa. Eläinten oikeuksia puolustetaan sentään aika tavalla jo. Eläinten hoitaja ei ole eläinten tyranni.
Kaltoin kohdellut lapset alkavat olla jokapäiväinen uutinen. Minua kiinnostaisi tietää ovatko tapaukset lisääntyneet, vai onko jostain syystä niin että niistä nyt uskalletaan jo puhuakin oikeilla nimillä.
Pienempänsä, puolustuskyvyttömän, väkivaltaista kohtelua ei voi puolustaa millään.
Eläimillä on kaikilla oma luontonsa ja ne toimivat sen mukaan. Ihmisellä pitäisi olla järki päässä että näkisi mikä se luonto on. Jos järkeä ei ole, niin sitten se ihminen ei niitä hoida.