Kuvien matkassa

Carl Theodor Dreyer (1889-1968) halusi tehdä elokuvia, koska hän koki ne taiteilijaminälleen parhaimmaksi välineeksi. Tanskassa syntyneelle oli kuitenkin vaikea löytää kustantajaa tälle halulle. Ensimmäiset elokuvansa hän teki siellä, mutta sitten avautui Ranska vuonna 1928.

Olen kuljettanut Dreyerin Pyhää Johannaa (1928) lukuisissa elokuvakerhoissa Etelä-Pohjanmaan maaseudulla Lada-nimisellä epäautolla, joka on ainut toimiva olosuhteissa, kun sunnuntaina illansuussa ei ole vielä varmuutta siitä onko tiet aurattu ajettavaan kuntoon. Ladalla saattoi ottaa vauhtia ja ajaa pienempien kinosten yli. Yhtä hyvin saattoi tietenkin päätyä ojaan, jota ei kinoksilta näkynyt. Tai saattoi törmätä vastaantulevaan autoon jota ei tuiskulta erottanut.

Ehkä olin onnekas. Lada kumminkin kulki kuin siperialainen traktori, tärisi ja jyrisi ja särki ja jomotti niskassa työkuukaudet. Nyt sen muistot ovat istuneet niskaan pysyvästi.

Mutta katsokaa noita Pyhän Johannan silmiä! Katsokaa!

Näin elokuvan 20 vuoden jälkeen viime lauantaina enkä pääse tunnelmasta irti. Sitä säestää mieleen piintynyt hypnoottinen musiikki, omat Pemmi and the Pandas olivat säveltäneet ja esittivät livenä leffaan oman musiikin! On vielä aitoja elokuvan ystäviä!

Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa. Sen suomalainen (?) televisioversio käytti musiikkina Bachia. Minulla soivat tässä taustalla parastaikaa Bachin sellokonsertot, sellistinä loistava Pablo Casals.

Pyhä Johanna on edelleen mestariteos. Se on tänä vuonna 80-vuotias mestariteos. Muun muassa tästä teoksesta alkoi Euroopan taide-elokuvan kulta-aika, joka ainakin osin, tosin mahtavan Hollywoodin pahassa puristuksessa, jatkuu edelleen.

P. Johanna on syvästi yhteiskunta- ja teologiskriittinen teos, jonka sekä Ranskan katolinen kirkko että natsimiehittäjät kielsivät. Elokuvassa näkyy ideologinen ja poliittinen mahti irstaimmillaan: se tahtoi tappaa pyhimyksen pois päiviltä, koska kansa rupesi näkemään vallanpitäjät uudessa valossa.

Elokuva sopi erinomaisesti vaaliviikon alkuun.



Tänään oli Times Literary Supplementissa kuvataiteilija Julian Bellin arviointi Tate Modernin Mark Rothkon töistä, joita on saatu yhteen tilaan peräti 15 kappaletta. Arvio on luettavissa täältä.

Mark Rothko sai järjestetyksi oman huoneen vanhaan Tate Galleryyn vuonna 1970, vähän ennen kuolemaansa. Hän suunnitteli itse huoneen seinien värityksen ja valaistuksen.

Olen ollut siinä huoneessa. Töitä oli yhdeksän. Ne maalaukset on nähtävissä nyt auki olevassa suuressa näyttelyssä. Niiden joukossa ei ollut niitä, jotka Rothko suunnitteli Seagramsin lounashuoneen seinille New Yorkissa. Rothko mietiskeli tilauksen poliittista puolta ja junaili sopimukseen pakoreitin. Valtavat seinämaalaukset, joita taiteilija teki vuonna 1958-59 kaikkiaan 30 (!) ja vain 11 kuukauden aikana, eivät ikinä päätyneet kehnosta maustaan tunnettujen (amerikkalaisten) kapitalistien nautittaviksi.

Hyvin harva lounastaja olisi ikinä käsittänyt mitä näki. Seagrams ei menettänyt mitään, kalliiden lounaiden nauttijat eivät luultavasti edes kuulleet sopimuksesta.

Edes oikeudenkäyntiä ei tullut. Työt päätyivät mikä mihinkin, nyt Lontoossa nähtävistä viisi on Japanista, yksi Washington D.C.:stä.

Japanissa on jostain syystä iso joukko rahaihmisiä, jotka ovat kerta kaikkiaan hullaantuneet länsimaiseen taiteeseen. He rakastavat sitä aivan ilmeisesti enemmän kuin koko Euroopan mitassa löytyisi ihmisiä, jotka rakastavat esimerkiksi japanilaista Hokusaita.



Hokusai? Se tyyppi jonka puupiirroskäärepapereita päätyi jonkun kauppareissun yhteydessä Pariisiin?

Japanilaisten länsimaisen modernismin rakkautensa on kuuluisaa ja Lännen modernin taiteen huutokaupoissa heitä on kuulemma aina. Muistatte varmaan tapauksen japanilaisen omistamasta Vincent van Goghin Auringonkukista? Euroopalta ne livahtivat Japaniin, ja siitä sydämistyneinä täällä ruvettiin väittämään että juuri japanilaisten Auringonkukat on väärennös.

Ei siitä tullut tolkkua. Eikä edes oikeudenkäyntiä.

Eräs japanilaisten rakastama on tämä outo maalari, liettuanjuutalaisen perheen siirtolaislapsi, joka päätyi Amerikkaan 13-vuotiaana, Mark Rothko.

Julian Bell puhuu hämäriä sanoja värien mystiikasta ja uskonnollisista väristyksistä. Hänen mielestään maalaukset myös vaativat katsojia, suorastaan vaanivat heitä. Katseen kohde iskeytyy mieleen lujaa, ensimmäiset maalaukset Rothkon huoneessa tuntuvat maanjäristyksiltä. Bellin hampaat rupesivat kalisemaan.

Ah, mikä minuun meni siellä huoneessa, joka jopa ajatuksissa tekee saman ruman tempun uudestaan? Rupesin itkemään kuin vesiputous.

Minusta näissä maalauksissa ollaan kohdun sisällä, siinä onnellisessa vaiheessa, jossa syntymä ei ole vielä pitkään, pitkään aikaan. Jolloin ei tiedä vielä toivovansa, ettei syntymää tapahtuisi koskaan.

Rikollisia ja uhreja

Kun lähden kaupungille, kuljen pitkää reittiä. Tämä vangittu vesi on Vetokannaksen avo-ojan vaahtoa ja menee suoraan meren lahteen. Ei ollut edes filmirullan koteloa mukana, olisin ottanut näytteen ja pannut sen eteenpäin.

Johanna Sinisalon uusin kirja Linnunaivot käsittelee paljon ympäristökysymyksiä. Jonkun kirjan henkilön sanoin: jätteet ovat aina jonkun muun ongelma. Sellaiseen yksinkertaiseen kysymykseen, että voisinko tehdä tälle ojalle jotain, on vastauksena, että jos teen, toinen oja syntyy silmänräpäyksessä jonnekin muualle.

Sillä tavoin ongelmaa siirretään eikä se koskaan osu omalle kohdalle, oman firman kohdalle, oman kaupunginosan kohdalle. Se ei ole koskaan MINUN ongelmani. Minun olisi pitänyt mennä takaisin samana päivänä ja ottaa se vesinäyte.

Tutkiskelin puhelinluetteloa, mutta en löytänyt paikkaa jonne sen olisin kiikuttanut. Keväällä näin siinä lähellä kuolleita kaloja. Mätänivät jo.

En mennyt takaisin. Miksi missään ei kerrota minne voi ilmoittaa ympäristörikoksista? Jos ilmoittaisin, olisiko seuraus tuo, mitä epäilin: tulisi uusi avo-oja?

Lidia-parka. Hän herätti huomioni säntäämällä aikaisin iltapäivällä edes takaisin keittiön ikkunasta ovelle ja tuijotti välillä minua, kunnes älysin katsoa luhtikäytävälle. Sitä pitkin vilisti eestaas pikkuinen kissanpentu.

Lidia oli pari viikkoa sitten eläinlääkärillä saamassa rokotteen, kuukausi sterilisaation jälkeen. Rokotetta ei voi antaa heti antibioottikuurin jälkeen. Eläinlääkäri katsoi kissan hampaita ja totesi että ei Lidia ole vuoden tai vähän alle, vaan parivuotias vähintään.

Hänellä siis on saattanut olla pennut. Löysimme hänet harhailemasta korttelin pihalta. Kukaan ei kuitenkaan ilmoituksistamme huolimatta kaivannut häntä ja Palosaaren kissatalo on ääriään myöten täynnä. Niin meillä on nyt kaksi kissaa.

Oli tulla kolmas. Avasin oven, pentu tuli sisään muina kissoina.

Lidia ryntäsi tervehtimään pentua. Kyllä se tietää mikä on pentu. Pentu nimittäin sähisi ja kiljui oikein tarmokkaasti, mutta Lidia vain nuuhki ja nuoli sen otsaa.

Arvelimme että sähikäinen on juuri päässyt karkuun jostain. Niin oli. Kumarruin kaiteen yli katsomaan paria moottoripyöräilijää ja kysyin kissasta. Naapurustosta ryntäsi nuori, joka ei asu siellä, ja selitteli.

Emme olisi halunneet antaa kissaa siihen asuntoon. Sieltä kuuluu hirveä meteli, siellä on iso koira eikä sitä tiedä edes kenen siellä kuuluisi asua. Mutta ei ainakaan tämä ihminen, siis virallisesti.

Pidin puhuttelun, johon hän vain että meni perille. Eli ei mennyt perille. Jäin miettimään missä tuollaisia nuoria kasvaa. Olen huomannut viime aikoina kaksi erilaista selitystä. Joko hän ei ole saanut rakkautta ja hyväksyntää lapsena ja nuorena tai sitten hän on saanut kaiken mitä ikinä voi toivoa.

Ojensimme kuitenkin pennun varoituksin, että jos sitä näkyy ja jos kuulemme pennun kiljuvan niin sitten tulevat eläinsuojeluihmiset. Kissa ei ole lelu. Se ei varsinkaan ole kesälelu.

Olisiko mahdollista toivoa että vanhemmat ja koulu opettaisivat elämistä rinnakkain eläinten kanssa? Voisiko yhteiskuntaopin tunnilla tulla tutuksi eläintensuojelulaki? Voisiko kaupunki valistaa lemmikkieläinten suhteen? Vai pitäisikö niiden pitäminen yksinkertaisesti kieltää muualla kuin maalla?

Mutta maalta meillä on paljon kokemusta kissavihaajista. Vaikka siellä kissat ovat oikeita hyötyeläimiä, pitävät hiiret, rotat ja myyrät pois tieltä.



Lidia on edelleen huolissaan ja kulkee eestaas asunnossa ja nuuskii pikkuisen tassunjälkiä. On sillä täytynyt olla pennut. Allu ei ole korvaansa lotkauttanut, kollinrontti.

Edit. 15.10.
William Blake: The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright/
In the foerests of the night,/
What immortla hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?//

In what distant deeps or skies/
Burnt the fire of thine eyes?/
On that wings dare he aspire?/
What the hand dare sieze the fire?//

And what shoulder,& what art,/
Could twist the sinews of thy heart?/
And when thy heart began to beat,
What dread hand?& what dread feet?//

What the hammer?what the chain?
In what furnace was thy brain?
what the anvil?what dread grasp/
Dare its deadly terrors clasp?//

When the stars threw down their spears,/
And water'd heaven with their tears,/
Did he smile his work to see?/
Did he who made the Lamb make thee?//

Tyger! Tyger! burning bright/
In the forests of the night,/
What immortal hand or eye,/
Dare frame thy fearful symmetry.//
(Songs of Experience)

Lisäyksenä vielä että Booker-palkinnon sai kirja nimeltä The White Tiger, kirjoittanut Arawind Adiga. Guardianin kirjallisuuskriitikko on ihmeissään.

Päivityksiä

Olin unohtanut kotisivut. Kun on blogi, niin ei tule ajatelleeksi että joku kotisivu-linkillekin vielä eksyy. Varmaan eniten uteliaisuudesta, koska linkin nimenä on koti. Että näkyisikö tämän kirjoittajan kotia siellä.

Lukija joutuu siinä suhteessa ehkä pettymään. Siellä on etupäässä kirjallisuuskritiikkiä, jota kirjoitan tällä hetkellä työkseni Keskipohjanmaa-lehteen, ynnä vanhoja kolumneja, joita en ole deletoinut aivan sen takia, että ne kertovat jotain kirjoittamisajoistaan. Jonkinmoista paikallishistoriaa.

Valokuvien joukossa on ehkä eniten perhe- ja sukuhistoriaa. Vanhoja kuvia, uudempiakin, mutta vähemmän. Vanhoissa kuvissa kiehtovat aikakaudet, joita joko en ole itse kokenut tai olen ollut vasta lapsi niiden ottamisen aikana. Niissä näkyvät ihmiset ovat kuitenkin minulle tuttuja ja sillä tavoin he ovat edelleen elossa, kaikki.

Ylipäänsä: koti on siellä jossa on paikka missä kirjoittaa. Kuvassa kuukausi sitten materialisoitunut työpöytä unen talossani. Kirjoituspöytä on isoisän ja sittemmin muun suvun ahkerasti käyttämä kirjoitusalusta.

Että miten sitten kotisivut nyt yhtäkkiä muistuivat mieleen? Eräs Blogistanin kansalainen, Maalainen, yhtäkkiä varoittamatta antoi postauksessa linkin kotisivuilleni. Luulen että hän tahtoi huomauttaa etten ole juuri piitannut kotisivuista pitkään aikaan.

Syksy on kiireistä aikaa kirjojen lukijalle. Ajattelen kuuluvani lukijoiden toiseen piiriin, ensimmäiseen kuuluvat kustantajan lukijat ja kirjailijan ateljeekriitikot. Aivan kohta Ruotsin akatemia ilmoittaa kuka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Kyse on arvottamisesta huiman rahasumman kera. Olen erittäin kiitollinen siitä että en a) asu enää Ruotsissa, b) en olisi millään ilveellä edes päässyt Ruotsin akatemiaan vaikka asuisinkin.

Jaaha. Kirjallisuuden Nobel-palkinto on myönnetty Jean Marie Gustav Le Cléziolle. Aika usein on juuri näin: ei ole aavistustakaan siitä kuka tämä ranskalainen kirjailija on. En muista nähneeni hänen kirjojaan suomennettujen valikoimassa, mutta voin olla tietysti väärässä. Kohtahan senkin uutisista kuulee.

No hienoa että on sentään suomennettu! Mars, kirjastoon!

Että siis tämän kirjailijan tuotanto kaikesta maailmassa julkaistavasta olisi kaikkein parhainta. Hyi, kuten Rex Stout panee lihavan salapoliisinsa Nero Wolfen sanomaan paheksuvasti. Nobel-palkintosumma on 1,1 miljoonaa euroa. En tiedä mikä kruunun kurssi on, joten on kätevää että kruunut on muutettu jo euroiksi, vaikka luulen Ruotsin kuitenkin jättäytyneen euro-alueen ulkopuolelle.

Maalaisen postauksia olen lukenut kiinnostuneena varsinkin viime aikoina, kun hän kirjoittaa Ruotsista päin. Hän hoitaa isoisän tehtäviä ja töitä. Hyvä on että hoitaa, harva ehtii/jaksaa enää lähteä niinkin kauas kuin toiseen maahan lastenlasten vuoksi.

Suomalaistenkin perheet ovat hajonneet pitkin maailmaa ja sellaista kunnon perhettä, joka asuisi samassa pihapiirissä monen sukupolven voimin, ei juuri enää ole. En ole väittämässä että sukupolvien yhteiselämä on ollut auvoisaa, sopuisaa, rauhaisaa ja rakastavaa. Mutta itse muistan lapsuudesta isoäidin luona tavattoman hyvin turvallisuuden, jota lapsi sai luvan tuntea.

Kylässä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin yhdessä huolta.

Sittemmin, varmaan pikkukylissä asumisen seurauksena, asuttiin oman pikkuperheemme kanssa kommuuneissa Tukholmassa, Amerikassa ja Helsingissä. Semmoinen kokemus kommuuneista jäi, että lapset tuntuivat sosiaalistuvan valtavan nopeasti. Ja heillä oli kokonainen lauma palvelemassa, ruokkimassa, lukemassa satuja, istumassa hiekkalaatikon reunalla.

Aikuisten suhteenkaan asiat eivät olleet huonosti. Kun asuttiin yhdessä, ja jos syntyi erimielisyyksiä, niin ei niitä voinut kävellä pakoon. Ne oli selvitettävä.

On nyt pakko mainita että sain kuunnella taas pätkän Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksesta, sitä soitettiin samalla kun tänään 80-vuotiasta säveltäjää haastateltiin. Se on se konsertto jossa soivat laulujoutsenet ja kymmenet muutkin linnut kevättä rinnassaan.

Nyt linnut eivät metelöi niin paljon, mitä täällä kävi valtava tilhiparvi helisemässä pihan pihlajissa.

Minne talo katsoi

Asun meren rannalla. Golfvirta tuntuu täällä. Sen lisäksi olen lukenut tiedelehdestä, että se ei ole tukehtumassa arktisten jäämassojen sulavesiin, vaan on saavuttanut vesimassojen vyörymisen jälkeen tasapainon: Karibialta tulevat tänne lämpimät vedet pintaa pitkin ja kylmät painuvat etelässä pohjaan.

Ne ovat viileämpiä ja siksi painavampia. Järvissä kohta vedet vaihtavat suuntaa, ne kellahtavat ylösalaisin ja sitten jää muodostuu jo pinnalle. Lapissa niin varmaan on jo.

Olin maalla kun syksy saapui. Tai ehkä se oli siellä jo odottamassa, koska talo on täältä itään jonkin verran. Kuuraa oli maassa, ja talon ilme alkoi muuttua hitaasti umpimielisemmäksi kun se katsoi alas luomaan. Kerran pari se nikkasi silmää, kun hurjiksi kohonneiden puiden välistä osui viisto ilta-aurinko. Lännestä.

Se oli se ilta kun valkoselkätikka tuli naputtelemaan lähintä haapaa. Koivut olivat kirkkaankeltaiset, hohtivat pitkään yöhön. Luomassa oli paljon vettä, se kohisi kuin lapsena.

Katsoin kirjahyllyjä, jotka ovat täynnä isovanhempieni kirjoja. Katsoin vanhaa sivustavedettävää, jossa on keskellä ylimmäisenä pari auringonsädettä irti. Muista kuinka raaputin ne huolellisesti irti sisareni kanssa.

Jouduimme olemaan kangaspuuhuoneessa pitkään, koska meille oli tehty nielurisaleikkaus. Kerroin siskolle että ne eivät anna selkään nyt, ne eivät edes huomaa. Aikuiset. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias.

Mutta leikkaus syksyyn oli jyrkkä ja terävä. Aurinko paistoi mutta ei lämmittänyt. Lakeudella tuuli, että kun meni pyörällä joutui polkemaan niin lujaa kuin jaksoi. Pysähdyin ja otin kuvia. Niissä on horisontti, sukulaistaloja, sähkötolppia, Lapualta tuleva voimajohto. Tielle ei näe jokea, vain joen rantojen tummemman viivan, puita.

Aamulla oli kuuraa maassa useasti. Silti ruoho eli.



Ei ollut ikävä, mutta kylmä oli. Kyllä siellä unohtaisi ihmiset aika nopeasti, ellei ajattelisi että kirjasto on ihmisten tekemä. Kaikki ne kirjat joita en ole nähnyt viimeksi kuin aivan pienenä. Silloin kirjaimet muodostivat kuvioita, nahkaselkäisiä kirjoja pitkin oli mukava kuljettaa sormea, joka tavoitti kohoviivan, kultaisen.

Suhtaudun kirjoihin uteliaasti. Niissä on yleensä joku tarina, tieteellisissäkin opuksissa. En ajattele erityisemmin, kuka ne on kirjoittanut, luen nähdäkseni kiinnostavatko ne. Jos ne ovat huonoja, ne eivät kiinnosta.

Kaupungissa rupesi tapahtumaan kaikenlaista niin kuin aina syksyn tullen. Ensin kävivät performanssi-komeljanttarit, sitten alkoivat Elokuvan ystävien leffat. Nyt koivut ovat jo yhtä keltaiset täällä kuin 100 km itään.

Tässä kesän ja syksyn ero on ollut aina: syksyllä on kaupungissa kaikenlaista, näytetään elokuvia, kirjastossa voi olla joku tapahtuma, torikojut vähenevät, ihmiset istuvat kahviloissa. Kaduilla he kulkevat tavattoman nopeasti, määrätietoisesti. Kesän istuskelut penkeillä, vetisten veistoshahmojen keskellä, ovat ohi.

Syksy on työn aikaa.

Jos olisi pitkä kamera-ajo, niin tähän kohtaan tulisi leikkaus. Draama vaihtaa tempoa. Maisemassa on terävä leikkaus maalta kaupunkiin. Huone-elämään, kuten kirjailija Matti Mäkelä sanoo.