Joulua & Uutta Vuotta!/Seasons Greetings!

Etsin kirpparilta joululahjoja.

Luulen että tällaista ei saisi sanoa ääneen. Mutta jos ei ole rahaa mennä uusien tavaroiden kauppaan, niin pakkohan silloin on mennä kirpparille. Tai olla antamatta lahjoja. Paketoimatta, rapistelematta, juoksematta postiin viime hetkellä.

Luin juuri todella hienon kirjan, heräsin kolmelta yöllä lukemaan viimeisiä sivuja. Että saa sentään lukea! Kirja oli Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Se jäi aikoinaan minulta lukematta. Olen nyt tavattoman ahdistunut Paavo Haavikon kuolemasta, koska hänellä on ollut varmasti osuutensa kirjan toimittamisessa, vaimon postuumin teoksen. Siinä elämässä on täytynyt olla pitkä suru.

Kirja on hidas ja jotakuinkin täydellinen. Siinä on ympyrä, vaikka se muutenkin puhuu luokkayhteiskunnasta. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, koska Alma on piika ja Adele on emäntä, mutta Alma niistä on viisaampi. Vai onko sittenkin Adele? Mitä merkitsee esimerkiksi tavaton herkkyys?

Ne oheisihmiset, sukuun tulleet, langot ja kälyt ja kylän väki ovat kuin eläviä. Itse asiassa kirja on yhden suvun kudos, oikeastaan yhden kirkonkylän, tosin yksi otos on Alman vanha kotitalo, sivujuonne, mutta hyvin tärkeä. Olen niin onnellinen siitä että minulla sentään on kirjoja, kun ajattelen sitä kuin paljon maailmassa on ihmisiä jotka eivät osaa edes lukea.

Toisaalta ehkä lukutaidottomat oppivat sitten kertomaan tarinoita leirinuotioilla, paljon mahdollista. Meidän aikamme tarinat ovat kirjojen sisällä, kansien, ja kantta avaamatta ei tiedä lainkaan mitä sisällä on.

Vartion kirja oli kirpparilla. Muistan Paavo Haavikon kirjoittaneen miten hänen vaimonsa kuoli, eikä lääkärikään keksinyt mihin kuoli. Oli vain ollut varhain keväällä uimassa, ja sitten tuli kuume ja tappoi.

Nyt kun Haavikkokin on kuollut, niin on entistä vaikeampi olo, koska on mennyt kaksi hienoa kirjailijaa. En tietenkään olisi kumpaakaan kirjailijaa koskaan tavannut. Ei minulla olisi ollut edes kysymyksiä.

Onneksi jäivät kirjat. Ja kirjailija-ihmiset, hekin ovat olemassa niin kauan kuin joku heidät muistaa. Mutta niin on kaikkien ihmisten laita.

Pitäisi lukea jotain kirjaa josta pitäisi kirjoittaa. Juuri sen takia onkin hyvä lukea jotain kaukaa taapäin ajassa, jolloin mielessä voisi syntyä ehkä jonkinlainen spiraali. Voisi oppia ymmärtämään miten kertominen kehittyy edelleen ja on kehittynyt kaiken aikaa.

Nyt kun joulu lähestyy, ja pitää vielä pimeääkin päivätolkulla, tuntuu kovasti hienolta, äärimmäisen etuoikeutetulta, nousta ylös suden hetkenä kello 3.20, kun mistään ei kuulu ääntä minkäänlaista ja päässä pyörii juuri lopetettu kirja.

Voi avata hipihiljaa kannettavan kannen ja ruveta näpyttelemään ja toivoa että en herätä nukkuvaa ihmis- ja kissaperhettäni. Harson takaa näkyy taivasta. Kuvat ovat siltä päivältä kun satoi räntää ja lunta vaakasuoraan kohti silmiä ja kameraa.

Ajattelen lintuja. Niille on ripustettu pihalle talipallot. Huomasin muutama päivä sitten että ne tajuavat sateen mentyä pakkasen tulevan ja tulevat räpistelemään parvekkeelle. Minusta näyttää siltä että niin sinitiaiset, hömötiaiset kuin talitiaisetkin ovat viimevuotisia laihempia.

Mutta niitä on enemmän. Minun pitäisi löytää kanssaihminen toiselta pihalta, joka voisi ripustaa palloja sinne. Kyllä nämä tirskuttajat on saatava talven läpi vaikka mikä olisi.

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Kuvassa ovat vas. Akseli (Jukka Peltola) ja Elina (Elina Luukkonen). Kuvaaja Jyrki Tervo.

Tilanne tuli äkkiä. Ystävättäreni avec estyi esityksestä ja sain ilmaisen lipun Vaasan kaupunginteatterin ennakkonäytökseen. Se kesti peräti 4½ tuntia, väliaikoineen 5. Eikä kyseessä ollut enempää tai vähempää kuin Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla dramatisointi näyttämölle.

Oli kyllä jo aika. Olen toisaalla puhunut Väinö Linnasta, siitä miten nuoret näkevät hänen kirjansa. Nuorten kirja on tekijöidensä ja aikakautensa näköinen. Samaa ikäkohorttia on myös tämän näytelmän sovittaja ja ohjaaja Juha Luukkonen, samoin hänen vaimonsa ja näytelmän Elinan roolia esittävä Elina Luukkonen.

Tämä ei ole kritiikki.Haluan miettiä tätä ehkä enemmän tätä taustaa vasten. Finnsanityn blogin postaus on pitkä ja perusteellinen. En tiedä mitä hän on käyttänyt tässä taustanaan, mutta sisällöstä päätellen – ja hän myös taannoin esitti järkeenkäyviä ajatuksia koulusurmaajista – hän on tutustunut aiheeseen perusteellisesti. Blogit eivät ole tieteellisiä opinnäytteitä, joten niissä ei tarvitse mainita lähteitä.

Minä käveleskelin hitaasti ystävättäreni kanssa Valkolinnan ohi ja mietin miksi rötiskö on edelleen pystyssä. Vain senkö vuoksi että Mannerheim ohjaili jääkärien liikennettä asemalta kohti rintamaa keväällä 1918? Kun ollaan Suomen valkoisessa pääkaupungissa, niin ehkä täällä edelleen on vanhoillaan pysyviä ihmisiä.

En ole käynyt teatterissa aikoihin. Minulla on kuulokoje, olin soittanut etukäteen teatterille ja kysynyt onko heillä induktio-silmukka. Heillä oli. Mutta ainoastaan suurella Romeo-näyttämöllä. Edellisen kerran olen käynyt pienessä Julia-salissa, jossa induktiosilmukkaa ei ollut. Silloin esitettiin Arto Mellerin rakkausrunoista koottu näyttämöllis-runollinen esitys, joka olisi mielestäni ansainnut Suomen kiertueen. Sitä ei taidettu esittää muutamaa kertaa enempää.

Mutta huonon äänentoiston vuoksi esityksestä jäi paloja puuttumaan.

Arto Melleri oli itse mukana ja käsittääkseni hänen kiitospuheensa oli viimeisimpiä ellei viimeisin hänen elinaikanaan.

Mellerin tunsin, koska asuin Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, josta hän oli kotoisin ja kävi useasti kylässä. Schlaageriseppeleen (Otava 1978) neljännen osaston nimiruno loppuu näin:

Kerran sain 50 markkaa
Järviseudun Sanomilta
Runosta ’Itäkylän Ns:n kahvilassa’.

Muistin hänen kirjoittaneen ”Soi Itäkylän nuorisoseuran kahvilassa blues”. Melleri päätyi Lappajärveltä Helsinkiin, mutta moni muu Seinäjoelle, Kokkolaan tai Vaasaan, töihin, opiskelemaan, naimisiin.

Vaasan suomenkieliset, joita on yli 75% asukkaista, ovat siis niin kutsutusti maakunnasta. Takavuosina tarvittiin työvoimaa. Mutta Suomen syntyyn ja sisällissotaan vaikutti eniten pohjalainen talonpoikaisto, joista suurin osa oli pienviljelijöitä. Sotaa valkoisten puolella johtanut Mannerheim ei olisi voinut edes aloittaa sotaa ilman pohjalaisia talonpoikia.

Toinen isoisäni joutui Mannerheimin vakuuttelujen uhriksi. Hän meni Seinäjoelle kun Mannerheim kutsui. Kysyin häneltä, että miten se oikein kävi, koska olin lukenut viitisen vuotta aiemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Isoisä kertoi että Mannerheim piti puheen: on lähdettävä riisumaan venäläistä sotaväkeä aseista. Suomi saisi itsenäisyyden.

Hän joutui ensimmäiseen taisteluun Virroilla, jossa oli kiven takaa kuulunut: ”Älä ammu, se olen minä!”. Poika oli lapsuudenkodin naapuri. Isoisä sanoi sitten, että kun oli puumerkkinsä pannut Mannerheimin paperiin, oli mentävä eteenpäin, mutta hätisteli ystävänsä pois.

Teatterin vaikutus on suuri, kun siellä käy harvoin. Tämä sai minut miettimään tätä kaupunkia, sen historiaa, koko Suomea. Näyttämökuva oli niin pelkistetty ja näyttelijöiden liikkeet tyyliteltyjä, että siinä oli tehoa.

Piti kaivaa esiin Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia ja muistuttaa itselleen perheen ja suvun merkitystä kansakunnan vaiheisiin. Johtajan seuraaminen on erityisen otollista patriarkaalisessa kulttuurissa, varsinkin ehdottomassa patriarkaatissa, jossa isän määräysvaltaa ei kukaan kyseenalaista.

En ole väittämässä että Mannerheim rinnastuisi Hitleriin. Mutta minusta oli kammottavaa kuulla, että sisällissota oli alkanut valheella. Valhehan ei voi mitenkään muodostaa kestävää pohjaa tulevalle valtiolle.

Kaupunginteatterin esitys loppui näyttelijöiden yhdessä laulamaan Punaorvon valaan.

Edit.5.12. Valkolinna on siis suojeluskuntatalo, jonka on, kuten kommentissa Anita Konkka sanoo, suunnitellut Viljo Rewell vuonna 1938. Talo on suojelukohde alkuperäiseltä osaltaan aikansa funkkis-talona. Talon tulevaa käyttöä ei vielä tiedä. Olisiko ehkä mahdollista saada alakerran isoista tiloista kuvataiteilijoille halpoja työhuoneita? Sellaisia ei kaupungissa juuri ole.

Mannerheimiin Valkolinna ehkä liittyy suojeluskuntatoiminnan kautta. Olisi mielenkiintoista tietää oliko Vaasassa jääkärirykmentin pääpaikka myös 1930-luvulla. Vaasasta on poistunut rantapyssy ja kasarmialuekin on kaupungin omistama, niin että eipä tässä juuri olla kovin sotilaallisia enää.