Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.

Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 

Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Kuvassa ovat vas. Akseli (Jukka Peltola) ja Elina (Elina Luukkonen). Kuvaaja Jyrki Tervo.

Tilanne tuli äkkiä. Ystävättäreni avec estyi esityksestä ja sain ilmaisen lipun Vaasan kaupunginteatterin ennakkonäytökseen. Se kesti peräti 4½ tuntia, väliaikoineen 5. Eikä kyseessä ollut enempää tai vähempää kuin Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla dramatisointi näyttämölle.

Oli kyllä jo aika. Olen toisaalla puhunut Väinö Linnasta, siitä miten nuoret näkevät hänen kirjansa. Nuorten kirja on tekijöidensä ja aikakautensa näköinen. Samaa ikäkohorttia on myös tämän näytelmän sovittaja ja ohjaaja Juha Luukkonen, samoin hänen vaimonsa ja näytelmän Elinan roolia esittävä Elina Luukkonen.

Tämä ei ole kritiikki.Haluan miettiä tätä ehkä enemmän tätä taustaa vasten. Finnsanityn blogin postaus on pitkä ja perusteellinen. En tiedä mitä hän on käyttänyt tässä taustanaan, mutta sisällöstä päätellen – ja hän myös taannoin esitti järkeenkäyviä ajatuksia koulusurmaajista – hän on tutustunut aiheeseen perusteellisesti. Blogit eivät ole tieteellisiä opinnäytteitä, joten niissä ei tarvitse mainita lähteitä.

Minä käveleskelin hitaasti ystävättäreni kanssa Valkolinnan ohi ja mietin miksi rötiskö on edelleen pystyssä. Vain senkö vuoksi että Mannerheim ohjaili jääkärien liikennettä asemalta kohti rintamaa keväällä 1918? Kun ollaan Suomen valkoisessa pääkaupungissa, niin ehkä täällä edelleen on vanhoillaan pysyviä ihmisiä.

En ole käynyt teatterissa aikoihin. Minulla on kuulokoje, olin soittanut etukäteen teatterille ja kysynyt onko heillä induktio-silmukka. Heillä oli. Mutta ainoastaan suurella Romeo-näyttämöllä. Edellisen kerran olen käynyt pienessä Julia-salissa, jossa induktiosilmukkaa ei ollut. Silloin esitettiin Arto Mellerin rakkausrunoista koottu näyttämöllis-runollinen esitys, joka olisi mielestäni ansainnut Suomen kiertueen. Sitä ei taidettu esittää muutamaa kertaa enempää.

Mutta huonon äänentoiston vuoksi esityksestä jäi paloja puuttumaan.

Arto Melleri oli itse mukana ja käsittääkseni hänen kiitospuheensa oli viimeisimpiä ellei viimeisin hänen elinaikanaan.

Mellerin tunsin, koska asuin Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, josta hän oli kotoisin ja kävi useasti kylässä. Schlaageriseppeleen (Otava 1978) neljännen osaston nimiruno loppuu näin:

Kerran sain 50 markkaa
Järviseudun Sanomilta
Runosta ’Itäkylän Ns:n kahvilassa’.

Muistin hänen kirjoittaneen ”Soi Itäkylän nuorisoseuran kahvilassa blues”. Melleri päätyi Lappajärveltä Helsinkiin, mutta moni muu Seinäjoelle, Kokkolaan tai Vaasaan, töihin, opiskelemaan, naimisiin.

Vaasan suomenkieliset, joita on yli 75% asukkaista, ovat siis niin kutsutusti maakunnasta. Takavuosina tarvittiin työvoimaa. Mutta Suomen syntyyn ja sisällissotaan vaikutti eniten pohjalainen talonpoikaisto, joista suurin osa oli pienviljelijöitä. Sotaa valkoisten puolella johtanut Mannerheim ei olisi voinut edes aloittaa sotaa ilman pohjalaisia talonpoikia.

Toinen isoisäni joutui Mannerheimin vakuuttelujen uhriksi. Hän meni Seinäjoelle kun Mannerheim kutsui. Kysyin häneltä, että miten se oikein kävi, koska olin lukenut viitisen vuotta aiemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Isoisä kertoi että Mannerheim piti puheen: on lähdettävä riisumaan venäläistä sotaväkeä aseista. Suomi saisi itsenäisyyden.

Hän joutui ensimmäiseen taisteluun Virroilla, jossa oli kiven takaa kuulunut: ”Älä ammu, se olen minä!”. Poika oli lapsuudenkodin naapuri. Isoisä sanoi sitten, että kun oli puumerkkinsä pannut Mannerheimin paperiin, oli mentävä eteenpäin, mutta hätisteli ystävänsä pois.

Teatterin vaikutus on suuri, kun siellä käy harvoin. Tämä sai minut miettimään tätä kaupunkia, sen historiaa, koko Suomea. Näyttämökuva oli niin pelkistetty ja näyttelijöiden liikkeet tyyliteltyjä, että siinä oli tehoa.

Piti kaivaa esiin Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia ja muistuttaa itselleen perheen ja suvun merkitystä kansakunnan vaiheisiin. Johtajan seuraaminen on erityisen otollista patriarkaalisessa kulttuurissa, varsinkin ehdottomassa patriarkaatissa, jossa isän määräysvaltaa ei kukaan kyseenalaista.

En ole väittämässä että Mannerheim rinnastuisi Hitleriin. Mutta minusta oli kammottavaa kuulla, että sisällissota oli alkanut valheella. Valhehan ei voi mitenkään muodostaa kestävää pohjaa tulevalle valtiolle.

Kaupunginteatterin esitys loppui näyttelijöiden yhdessä laulamaan Punaorvon valaan.

Edit.5.12. Valkolinna on siis suojeluskuntatalo, jonka on, kuten kommentissa Anita Konkka sanoo, suunnitellut Viljo Rewell vuonna 1938. Talo on suojelukohde alkuperäiseltä osaltaan aikansa funkkis-talona. Talon tulevaa käyttöä ei vielä tiedä. Olisiko ehkä mahdollista saada alakerran isoista tiloista kuvataiteilijoille halpoja työhuoneita? Sellaisia ei kaupungissa juuri ole.

Mannerheimiin Valkolinna ehkä liittyy suojeluskuntatoiminnan kautta. Olisi mielenkiintoista tietää oliko Vaasassa jääkärirykmentin pääpaikka myös 1930-luvulla. Vaasasta on poistunut rantapyssy ja kasarmialuekin on kaupungin omistama, niin että eipä tässä juuri olla kovin sotilaallisia enää.