Apokryfejä mietiskellessä

(Max Beckmann ja Jeesuksen ristiltä otto)


Edellisen postauksen loppuvaiheessa iski yhtäkkiä mieleen, että olen lukenut joskus Raamatun apokryyfikirjoja, vaikka niitä ei evankelisluterilaisen, siis tunnustuksellisen, uskonnonopetuksen Raamatussa ollutkaan.

Mutta en yhtään muista milloin ja missä. Niinpä piti tutkia, mitä merkillistä oikeastaan suomenkielisissä Raamatuissa on tapahtunut. Huomasin että Luther, siis Suomen valtiollisen uskonnon profeetta ja oppi-isä, vatsakas piruja pelkäävä protestantti, oli omaan teologiseen uskoonsa ne nuo apokryfit jättänyt. Outoa.

Katolisessa Raamatussa ne ovat ja esimerkiksi Holoferneen kuolemankauhuinen tappokuva on katolisen kirkkotaiteen ikonografiaa: samat kasvot ja irvistys maalasi sen sitten Caravaggio tai Gentilleschi.

Löysin Suomen Raamatunkäännöskomitean ehdotuksen apokryfien uudeksi suomennokseksi, se on internetissä .pdf-formaatissa formuloitunut ja säilöytynyt koipalloissa viitisen vuotta. Mutta esimerkiksi Juditin kirjan kieli on mielestäni loistavaa. Aivan samoin pidin virallisen Raamatun kielestä. Minusta on oikein ja kohtuullista että Raamattua lueksivat suomalaiset saavat kirjansa maukkaassa muodossa.

Päädyin kopioimaan tappokohtauksen kommentiksi. On omituista kommentoida itseään, mutta minä kyllä puhunkin itsekseni.

Täällä käsitellään Stanley Kubrickin elokuvaa Kellopeli appelsiini. Se osui, auts, koska satuin juuri lukemaan Iris Murdochin kirjan Henry and Cato. Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu.

Kellopeli appelsiini oli Anthony Burgessin kirjoittama kirja. Se suomennettiin jo vuonna 1991, suomentaja Moog Konttinen teki hienon työn, koska alkuperäisteksti on lievästi sanoen hankalaa, siinä sekoitetaan slaavilaisperäisiä sanoja Lontoon cockney-slangiin. Konttinen tarkisti suomennosta kun se julkaistiin uudestaan vuonna 2007.

Totta kai useimmat ovat nähneet elokuvan, minua kiinnosti kirja ja sen kirjoittaja, koska hän elokuvan aikoihin katui syvästi sekä romaanin kirjoittamista että sen filmausoikeuksien antamista. Syy ei ollut mitenkään Kubrickin työn väheksyminen, vaan se että hän pelkäsi elokuvan antavan huonoja roolimalleja brittinuorille.

Burgess oli katolinen, samoin oli alunperin Dublinista kotoisin oleva Iris Murdoch ja kumpikin on eräänlainen moraalifilosofi. Murdoch oli sitä virallisesti, filosofian professori. Mutta fiktion keinoin on mahdollista ehkä käsitellä laajemmin moraalifilosofiaa kuin olisi pienen yleisön filosofiankirjoissa.

Fiktiossa on mahdollista antaa kasvot ongelmille jotka ovat periaatteessa filosofisia.

Burgessin ja Murdochin kirjojen yhteinen nimittäjä on nuori väkivaltainen huligaani. Burgessin Alex ja Murdochin Beautiful Joe ovat häirikkönuoria, vinoon kasvaneita, kaltoin kohdeltuja. Alex pitää valtaa ja Beethovenia kauneutena, jollaista ei voi ylittää, Beautiful Joe etsii rakkautta, jonka hän löytää katolisen papin luota. Pappi on käännynnäinen eikä tajua itse pitkään aikaan suhteen homoseksuaalista ulottuvuutta, vaan ajattelee pelastavansa pojan.

Pappi ei edes näe Beautiful Joen väkivaltaisuutta, joka liittyy naisiin. Beautiful Joe rakastaa naisia vihaamalla heitä. Kirjassa on monimutkainen ja hienosyinen perheiden dynamiikan kuvaus, koska pappi Catollakin on ollut äiti - ja sitä paitsi erittäin elävä ja kaunis sisko Colette.

Murdochin kirjan aikaperspektiivi on pitkä ja sen tempo on hidas. On ilo lukea sellaista kirjaa. Mihinkään ei ole kiire, kieli on olemassa tarinaa eteenpäin viemänä kauniina ja täsmällisenä englantina. Brittienglanti sisältää myös tunnistettavat luokkaerot - eli senlaatuinen luokkaretki.

Kirjassa ei ollutkaan tärkeintä itse tarina, vaan henkilöihin liittyvät asiat. Henry, toinen nimihenkilö, on perheen, taiteen, kahden maan ja rakkauden kimppu. Rakastumisen ja seksuaalisen heräämisen ohella näkyy luontevasti rakkaus kuvataiteeseen ja erityisesti Max Beckmanniin, josta hän on kirjoittamassa kirjaa. Beckmann oli saksalainen ekspressionisti, joka joutui pakenemaan Hitleriä Yhdysvaltoihin ja hänellä on erittäin voimallinen vaikutus abstraktin ekspressionismin syntyyn sodan jälkeen.

Kirjaan tulee lisäksi kulttuuriantropologiaa Yhdysvaltain ja Englannin yliopistolaitoksen ja laajemmin sivistyneistön vertailussa. Atlantin valtamerestä on kasvanut noita kahta maata erottava meri. Henry ei voi saada opettajan paikkaa englantilaisessa yliopistossa, mutta Yhdysvalloissa kyllä. Hän ei ole amerikkalaisine todistuksineen Englantiin pätevä.

Ehkä tässä on kyseessä brittien stiff upper lip, en tiedä. Katalysaattori Beautiful Joe tulee kuitenkin muuttaneeksi perusteellisesti sekä Henryn että Caton elämän. Väkivalta on valtaa.

Burgessin Alec puolestaan tulee yhteiskunnan pelastamaksi, kunnes poliitikot keksivät että väkivallasta, raiskauksista ja Beethovenista juopunut nuori mies on mitä parhainta poliitikkoainesta. Tämä ei ole edes satiiria.

Sadismin mukana olo todennäköisesti johtuu yksinkertaisesti siitä että Burgess oli yläluokan kasvatti ja sellaisena tunsi brittikasvatuksen sadismin pedofilioineen päivineen. Siitä todella voi tulla toinen luonto. Murdoch taas, Dublinista kotoisin, pohtii moraalifilosofiassaan, Henryn ja Caton fiktiivisissä hahmoissa, myös katolisuutta, joka vaatii papeiltaan koko elämän.

Caton ajatus Beautiful Joen pelastamisesta on viattoman idealistisen käännynnäisen ajatus ja päätyy katastrofiin, totta kai. Pappien ehkä oletetaan olevan lunastajia jumalanpoika Jeesuksen lisäksi.


(Max Beckmannin sirkuskuva Henryn ja Caton kannessa)