Sirkuksen lumo

Uuteen vuoteen kuuluu sirkus telkkarista, vaikka Circus Soleil. Tänä vuonna se jäi katsomatta ja aika omituisesti, vaikka kaiken järjen mukaan juuri se olisi pitänyt katsoa: lapsenlapset olivat kylässä. Ei tullut katsotuksi televisio-ohjelmaa kertaakaan sen puolentoista päivän kuluessa.

Aika oli kortilla, siis vanhempien, ruoka-aikojen, vaipanvaihtojen ja semmoisen kanssa, että jonkun huippuhetken nostaminen yleisen kaaoksen, naurun, itkun, tuolien kaatamisen, kiukunpurkausten, aikuisten jupinan ja totaalisen riemun välähdysten väliltä joku sellainen kuin telkkari jää varjoon – ja yleensä pysyy suljettuna.

Ensimmäinen muistoni sirkuksesta on ehkä kolmivuotiaana. Samana vuonna pääsin ensimmäistä kertaa myös oopperaan. Seuraavana vuonna matkustin yksikseni Sukevalta Alavudelle, mutta tietysti konduktöörisedät katsoivat perään.

Mutta sirkuksessa oli leijona ja se karjui. Muistan sanoneeni hitaasti kuin jotakin mantraa tai rukousta: kiltti kisu, kiltti kisu, kis kis.

Rakastin kissoja jo silloin. Sirkus oli todennäköisesti Sukevan suuressa keskusvankilassa kylässä. Vangit tekivät lujasti töitä, maata raivattiin suolta, suosta, eikä traktoreita ollut joka työporukalle. Kyllä he edes sirkukseen ansaitsivat päästä.

Vankilan sedät olivat itsestään selvästi myös minun setiäni ja he kuljettivat minua mukanaan. Pystyin menemään jo kaksivuotiaana miltei minne vain, koska tiesin että sekä sedät että varsinkin hevoset pitivät minusta.

Paljon myöhemmin tajusin, että vankila oli täpötäynnä ja että sieltä ei mitenkään päässyt pakenemaan koska se on korpivankila, ja sen että vangeilla oli ikävä kotiin ja heillä saattoi olla montakin lasta odottamassa.

Jostakin luin että 40-luvun loppu ja 50-luvun alku olivat väkivaltaista aikaa ja se johtui sodasta. Aivan nuoret miehet olivat joutuneet viisikin vuotta perättäin vain tappamaan. Vaikka sotakomiikka oli suosittua, niin oikeasti olosuhteilla on taatusti raaistava vaikutus.

Sen lisäksi olen kuullut että yskänlääke oli välttämätön etulinjassa, mikään ei saanut herättää vihollisen huomiota, ja se lääke oli heroiinipitoista siihen mittaan, että Suomessa oli rauhan tullessa myös ensimmäinen huumausaineaalto, joka levisi siviiliinkin.

Mutta se pieni tyttö oli täysin turvassa. Näin unta siitä leijonasta vuosikaudet, ja muistan vieläkin miltä se näytti.

Toinen kohokohta sirkuksessa oli trapetsi. Luin myöhemmin Oiva Paloheimon kirjoittaman Tirlittanin, jossa lapsitähti, Sirkus Meranon ihme, oppii keinumaan ja päästämään irti kuoleman uhalla. Kuolemasta tuli sitten puhettakin että mitä se on. Huomasin, että kukaan ei osaa tarkkaan sanoa miten sitä pitäisi kuvata. Kuulin körttihautajaisissa mummojen sanovan että oli kaunis kuolema. Sen jälkeen mummot alkoivat veisata uudelleen.

Sirkuksessa on jotain sellaista joka ei kuole. Sen kuvat, tapahtumat, liikkeet, värit, fanfaarit, sahajauhopöly ovat kaikki yhtä suurta ja ihmeellistä unta.

Blogistanissa on liikkeellä meemi. En osaa yleensä niihin liittyä, mutta nyt kävin katsomassa kuvia. Neljäs kuvakansio on nimeltään Ihmisiä ja neljäs kuva on tämä akrobaatti.

Tunnen tytön, mutta vain lapsena ja nuorena. Hänen nimensä on Heini ja 8-vuotiaana hänen normaalein asentonsa näytti olevan puussa roikkuminen pää alaspäin. Hän osasi myös kiemurrella ihmisiä pitkin kuin mikäkin liaani tai käärme. Sen lisäksi tyttö oli aivan uskomattoman absurdilla tavalla hauska jo lapsena.

Hän osasi päästää irti ja tarttua juuri oikeisiin asioihin aikuistenkin kanssa.

Sirkus Meranossa tai siinä leijonasirkuksessa ei vielä ollut näitä huiviakrobaatteja. Heidänkin liikkeissään on kysymys sekunneista, yhdestä kangassuikaleesta on päästettävä irti, pudotettava itsensä alas ja kyettävä ottamaan jalalla kiinni. Ja niin tyttö on taas pää alaspäin.

Mutta tässä kuvassa tyttö katsoo suoraan kameraan. Hän kiusaa katsojaa: etkö usko että uskallan päästää irti?