Äitienpäivänä raivokkaan siivouksen lomassa

Kuva: Kaksi erimallista miestä kesässä kerran

Kuuntelin Radioateljeesta Mika Waltarin teksteihin perustuvan radiofonisen teoksen, joka oli ennemminkin kuunnelma. Ellei oteta lukuun lujaa soivaa, käsittääkseni Chicagon koulukunnan noin 1920-lukulaista jazzia.

Ensin arvelin että ei jaksa, jos vaikka Waltari on herjennyt tunnelmoimaan äitiydellä, sen verran imelältä ovat tuntuneet monet tämän päivän radiojutut. Edelleen, vaikka enää eivät taida ainoastaan yli kymmenen lasta synnyttäneet olla niitä ansiomerkkiäitejä.

Sitten katsoin että esityksen nimenä oli Ei ole mitään surtavaa. Sanoi mies. Ohjelman oli koonnut Waltarin teksteistä Tiia Louste ja sama nainen oli ohjannut esityksen. Se oli kerta kaikkiaan hykerryttävä.

En tunnistanut alkuperäistekstejä, mutta kertoja oli kirjailijamies, mukana muun muassa hänen alati ymmärtäväinen ja lempeä vaimonsa. Onhan siinä kaunis asetelma, mutta Waltari olikin ottanut asiakseen piikitellä itseään.

Hän sattui nimittäin kuulumaan sellaiseen outoon miessukukuntaan joka vähän väliä hukkaa sydämensä. Se vain häviää.

Ilman sydäntä miehen on ontto olla, mutta sitten kun hän sydämensä taas löytää (ensiksi se oli vaimon tallettamana kaapissa, sitten se löytyi ymmärtäväisen naisystävän luota tyynyn alta, kunnes se päätyi takaisin kodin kaappiin), se onkin varsinainen kiusankappale ja sitä paitsi hukassa naarmuuntunut ja arpeutunut sydänparka, joka sitten sykkii ja räytyy aikansa miehen rinnassa, kunnes joko häviää tai vaimo kysyy ystävällisesti, että mitenkäs on sydämen laita.

Mies katsoo vaimoaan kuin piesty koira ja sanoo että surkeasti ovat asiat ja antaa sydämen vaimolleen takaisin, säilytettäväksi.

Tulin oikein hyvälle tuulelle. Mika Waltarihan on käyttänyt kaameita kliseisiä naishahmoja suurissa historiallisissa romaaneissaan, ne ovat järkiään kuvankauniita (paitsi joitakuita noita-akkoja) ja äkäpusseja, eikä kukaan mies niille pärjää, paitsi ihan lopussa. Tarinoiden lopussa naiset, jotka ovat ihmisistä kavalimpia, jäävät päätä lyhyemmiksi, koska haaremijuonittelut ovat menneet liian pitkälle.

Tässä asetelma on pantu päälaelleen: mies onkin se seikkailija joka hukkaa sydämensä jatkuvasti. Kirjailija tarvitsee sydäntään kirjoittamiseen, muuten ei tule mitään. Mutta kirjoittamiseen onkin maalla sijaitseva ystävällinen vaimon kotitalo, jossa sydän ei ole vaarassa palaa karrelle.

Muistan nuorena, kun Waltarin kirjoja ahmin, lukeneeni jostain tarinan kirjailijan perheen ihmettelevän mitä miehen työhuoneessa yläkerrassa tapahtuu, kun koira louskutti ylöskatsoen siihen malliin, että vieraita on talossa.

Tarinan mukaan vieraat olivat romaanien ja tarinoiden henkiä, jotka ottivat ullakolla vallan ja kirjailijan ei tarvinnut kuin kirjoittaa ylös se mitä hahmot kertoivat tehneensä.

Olin tyytyväinen siitä, että tässä nyt ei ollut äitimyyttiä ylistävää tarinaa. Olipa vain jatsia savuisissa kapakoissa kuunteleva kirjailija, joka kotiintullessaan oli vielä ehkä hiukan iloinen, mutta sitten aamulla olo olikin ontto. Moraalinen ja fyysinen krapula oli rinnassa tuntuva tyhjä tila.

Nykyproosasta sydäntä löytyy liian harvoin. Ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen. He eivät lähetä sydämiä toisilleen postipaketeissa. He eivät tule ajatelleeksi koko elimen olemassaoloa, kunnes on liian myöhäistä.

Sydämellinen onkin aika hyvä sana. Sellaista saisi olla paljon enemmän.