Bloomsday. Ajattelen Antonin Artaudia

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Tässä on ystävieni YouTube-postaus Bloomsdayn kunniaksi. He ovat amerikanirlantilaisia.

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Meillä ei ole paljon elokuvia kirjailijoista. Heistä muistan ainoastaan Mannin perheen sarjan, joka oli mielestäni erittäin hyvä. Mutta perheessä olivat kaikki jollain tavalla tekemisissä kulttuurin kanssa. Sen lisäksi löytyi draamaa enemmän kuin kotitarpeesta aina lähtien tyrannimaisesta isästä, Thomas Mannista.

Tai sitten olen ajatellut että ehkä triesteläiset nyt, kun vapaakaupunki ja vapaavaltio ovat ollutta ja mennyttä ja Mussollini myös, tekisi elokuvan/elokuvia kaupunkinsa kulttuurista, joka on ollut kulttuurisesti rikas. Vauras myös, voi olla että kulttuuri ei kukoista köyhissä oloissa, koska sitä ei voi syödä.

Ei ehkä ole tarpeen ruoskia itseämme joka käänteessä. Eurooppa on kolonisaation alulle panija ja sellaisena se pitää muistaa. Mutta jotain totta on myös siinä, kun YK:n entinen pääsihteeri, ghanalainen Kofi Annan sanoi puheessaan Afrikan maiden unionille, että afrikkalaisilla on nyt oma vastuu itsestään.

Oikeastaan Bloomsday tuli tähän ihan vain sattumalta. Olin lukemassa nettilehteä nimeltä The Believer (http://believermag.com ja sieltä Rick Moodyn artikkelia. Tämä ei ole uskovainen lehti, vaan sisältää esseitä, runoja, ajatuksia erilaisista lähteistä. Artikkeli sai ajatukset pörräämään muuten normaalin elämän sisällä. Oikeastaan kysymys on tutkimuksesta, mutta se on mielestäni hyvinkin ranskalaistyyppinen, joten olen suhteellisen varma että yksikään suomalainen yliopisto ei ottaisi sitä tosissaan.

Siis ei tiedettä.


Tämän jutun lukeminen sai aikaan assosiaatioiden vyöryn, joka johti moniaalle. Ensiksikin: en osaa ranskaa, joka on oikeasti puute, koska kirjallisuuden niin monet tärkeät teokset ovat ranskalaisten kirjoittamia, mielilukemistoani ovat esimerkiksi Simone de Beauvoir, Simone Weil, Julia Kristeva, Jean Cocteau, Antonin Artaud. Ynnä moni muu. Ranska on kulttuurin kieli ennen kaikkea.

Ennen lähtöäni Amerikkaan olin osallistunut pariinkin elokuvakerhoon ja löysin Carl Th. Dreyerin. Minusta hänen pääteoksensa on Diaes Irae, joka kuvaa noitaoikeudenkäyntiä ja noidan polttamista. Dreyer joutui tekemään tanskalaisuudestaan huolimatta työnsä Ranskassa, koska ei saanut muualta tukea ja rahoitusta.

Olin nähnyt myös hänen Jeanne d’Arc’insa pariinkin kertaan, se on kuvallisesti yksi hienoimpia elokuvataiteen helmiä. Siinä on yksi hyvä munkki, joka yrittää puolustaa vangittua Ranskan vapauttajaa, mutta ei onnistu siinä, koska pahat kirkonmiehet ovat jo murtaneet nuoren naisen. Hyvää munkkia näytteli kaunis mies, Antonin Artaud. Joku elokuvan ystävä käski minun muistaa nimen ja ostaa ehdottomasti kaiken mitä häneltä löytäisin, koska hän on Ranskan suurimpia kirjailijoita.

Ranskassa on sellainen ominaispiirre, ehkä suuren porvarillisen vallankumouksen vuoksi, että kirjoille, elokuville tai millekään kulttuurille ei ole sopivaa asettaa rajoja, koska ne hämärtävät sanoman. Siksi sama teos voi olla runoutta, teatteria, esseetä. Moni Blogistanissakin on valittanut ranskalaisten vaikeaselkoisuutta, viimeksi jossain taisi olla puhetta Alain Robbe-Grillet’n Labyrintistä.

Käsittääkseni kokemamme vaikeaselkoisuus johtuu juuri avoimista ovista ja sensuurin vastaisesta ilmapiiristä. Sitä en tiedä onko nykyinen rahan valta onnistunut saamaan senkin kulttuurin viimeinkin polvilleen, kuten se teki jossain määrin jo Suomessa (tarkoitan sanoa: kenties kaikki ei ole vielä menetetty).

Mutta Amerikassa ensimmäisiä löytöjäni oli City Lights’n vuonna 1965 julkaisema Artaud Anthology, jota on otettava kerrallaan vain pieni määrä. Kyseessä on antologia eri aikakausilta, monet tekstit ovat fragmentteja ja siksi ajoittainen Artaudin annostelu käy hyvin päinsä. Esimerkiksi hulluudesta:

And what is a genuine lunatic?

He’s a man who prefers to go mad, in the social sense of the word, rather than forfeit higher idea of human honor.

That’s how society strangled all those it wanted to get rid of, or wanted to protect itself from, and put them in asylums, because they refused to be accomplices to a kind of lofty will.

For a lunatic is a man that society does not wish to hear but wants to prevent from uttering certain unbearable truths.

Tässä Artaud puhuu Vincent van Goghista: van Gogh, The Man suicided by Society. Indroduction. Tekstiä on paljon ja se vaatii keskittymistä. Minusta ei ole ollenkaan pahitteeksi miettiä vaikkapa hulluuden historiaa, koska se on niin selvästi kulttuurisesti määritelty asia.