Kolmipäisen jumalan päivänä

Juon päivän toista teekupillista. Ison kissan kanssa oltiin pitkällä kävelylenkillä.

Albert joutui tyhmän ihmisensä eli minun vuokseni insuliinishokkiin pari viikkoa sitten. Se meni ohi sillä että sain vihdoin viimeinen eläinlääkärin kiinni ja se käski antaa lusikallisen hunajaa veteen sekoitettuna.

Luulin että kissa kuolee just. Mutta ei, sillä meni vasta toinen elämä. Ensimmäinen meni kun se menetti veljensä neljä vuotta sitten ja sairastui diabetekseen. Aivan samat oireet kuin ihmiselläkin, paitsi että ne täytyy tuntea. Tyhmän ihmisen pitää osata kissan ruumiinkieltä.

Sitten se rupesi syömään kuin ruoka olisi joutunut kortille. Niin sanottiin kun olin pieni, joku nälkäkurki söi kuin hädässä. Nälkäkurjet yleensä syövät, näkeehän sen nimestäkin. Harva kortteja enää muistaakaan, minä muistan. Kävin hakemassa kortilla sokeria ja vehnäjauhoja ja kahvia joskus 5-6-vuotiaana. Olin joutilas kauppaan kun pikkusisko oli sairas ja pikkuveli vauva. Isä teki kahta työtä niin kuin koko elämänsä. Kuoli sitten infarktiin 50-vuotiaana.

Kauppareissut olivat erittäin hyvä juttu minun osaltani. Saatoin viivytellä ja ansaita vähän omaa rahaa.

Asuttiin nimittäin Vaasantalossa Seinäjoella, aivan torin laidalla, ja siellä tapahtui vaikka mitä. Minulla oli narukassi, joka oli helppo panna takin tai villatakin taskuun. Aamulla heräsin siihen että Mannerheimi vilkuili minua syrjäkarein, että eikö Suomen tytär jo nouse ylös. Sittemmin Mannerheimi on viety siitä Vaasantalon edestä pois.

Setäni oli Eteläpohjanmaa –lehden toimittaja, kun patsas vietiin jonnekin muualle, ja se karjaisi kuvaajalle että mene nyt äkkiä ottamaan kuva siitä lahtarista ennen kuin se viedään. Samassa ovesta astui, ei kuvaaja, vaan joku armeijan ja suojeluskunnan pomo, jonka nimi oli Laurila. En yhtään tiedä kuka se on, vaikka nimen olen kuullut esitettynä monella tavalla, siunaten ja kiroten. Isän pikkuveli esitti vain toimittajahuumoria. Se kuoli infarktiin 51-vuotiaana.

Ansiosysteemini oli siis norkoilu. Talossa oli Alkon myymälä, ja maalta hevoskärryillä tulleet torikauppiaat ostivat kaupasta Koskenkorvansa ja joivat ne meidän talon takapihalla. Lapsia oli kielletty menemästä vieraiden setien lähelle.

Joten norkoilin siinä nurkalla. Joskus uskaltauduin juttelemaan, kun saatoin arvioida, ettei äiti voi nähdä minua juuri siitä kulmasta siivousparvekkeelta. Ne olivat aivan tavallisia maalaisukkoja, ei mitään outoa eikä omituista. Minua oli varoitettu namusedistä, mutta nämä eivät niitä olleet.

Jos ukkoja oli enemmän, sain enemmän pulloja. Sitten kiikutin ne Alkoon ja sain markkoja. Nalle-karkit maksoivat markan kappale, apteekista sai salmiakkeja melkein yhtä halvalla.

Tämä oli aika lailla yksityisbisnestäni. Vaikka talossa asui paljon lapsia, jouduin yleensä ulos ennen heitä enkä kertonut näistä mitään.

Toinen oli tietysti kirjapaino talon kellarissa, josta minua ei saanut mikään pysymään poissa. Oli aivan lumoavaa nähdä niitä mustasormisia miehiä latomassa kirjasimia riveihin ja sitten painamaan ne. Kerran niillä oli aikaa ja ne painoivat minun nimeni.

Mutta myös muutama näistä mustasormisista sedistä saattoi joskus syksyllä antaa minulle tehtäväksi hakea pussillinen omenia torilta, ja sain yleensä aika ruhtinaallisen määrän rahaa siitä hyvästä. Setä ei ollut vielä toimittajana lehdessä, joten minkäänlaista nepotismia tämä ei ollut.

Sitten torilta sai tietysti joskus porkkanan, joskus omenan, joskus pari naurista tai punajuurta. Olin sellainen rimppakinttu, että myyjätädit pitivät nälkäkurkena. En minä kyllä paljon syönytkään. Muistan että jo silloin en juuri syönyt mitään. Kylässä kyllä, Sanni-isotädin tai isoäidin Mamman luona, joka asui Nurmossa. Mammalla oli pari lehmää ja kanoja. Mutta äiti ei antanut minun olla Mamman luona öitä, koska se tarvitsi minua kotona. Kun en kerta ollut koulussa vielä. Mamma kuoli infarktiin 74-vuotiaana.

Kävin kaupassa, siivosin mitä osasin, tiskasin niin että keikuin jakkaran päällä, mutta ennen kaikkea vahdin pikkusiskoa ulkona. Sisko saattoi kuupata milloin tahansa ja silloin piti juosta hakemaan äiti ja jäädä kotiin vauvan kanssa.

No, Allu-cat, kuten poijanlikka Ida sanoo, ei syö enää kuin nälkäkurki. Se syö minkä katsoo sopivan arvokkuudelleen eli vaatii lujaa ja sitkeästi Shebaa, joka on kallis kissanmuona, ja minähän tietysti ostan. Kirjoitan edelleen lapun itselleni kauppaa varten, kuten tein jo pikkulikkana, ja usein siinä lukee ensimmäiseksi, vain parin muun ostettavan lisäksi, että kissanmuona.

Jostain syystä liput liehuvat taas. Allu ei säikähtänyt edes lipun köyden hakkaamista tankoa vasten, vaan painalsi menemään kuin nuori kolli. Ja teki pitkän reissun. Haisteli puskat ja tarkasti reviirinsä, jota ei jaksanut tehdä kun söi kuin se kurki.

Ai joo, liput ovat tietysti vaalien vuoksi. Niin sen täytyy olla, koska kalenterissa ei lue mitään tämän päivän osalla, paitsi Pyh. Kolm. päivä. Niin kuin intialaiset sanovat, kun kristityt ihmettelevät hindujen jumalien määrää, että onhan teilläkin se kolmipäinen jumala.