Tieteiden ja ajattelun avio/avoliitoista

Kuvassa aivan ilmeinen sala-asuinen Alan Sokal hiihtelemässä muina miehinä Vaasan katuja


Here my aim is to carry these deep analyses one step farther, by taking
account of recent developments in quantum gravity: the emerging branch of
physics in which Heisenberg's quantum mechanics and Einstein's general
relativity are at once synthesized and superseded. In quantum gravity, as
we shall see, the space-time manifold ceases to exist as an objective
physical reality; geometry becomes relational and contextual; and the
foundational conceptual categories of prior science -- among them,
existence itself -- become problematized and relativized. This conceptual
revolution, I will argue, has profound implications for the content of a
future postmodern and liberatory science.


Seuraa muutama ilmeisesti aivan oikea sitaatti, jossa Werner Heisenberg ja Nils Bohr käyvät keskustelua fysiikan keskeisistä kysymyksistä. Sokal yhdistää ystävysten (?) (Antoiko Heisenberg Bohrille tietoja Natsi-Saksan atomipommisuunnitelmista vai ei? Pysyikö Bohr puolestaan vaiti että voisi jäädä Tanskaan? Puhuiko Heisenberg sodan jälkeen totta siitä että ei oikeasti tiennyt Natsi-Saksan suunnitelmista mitään, vaikka voisi kuvitella että kun raskasvesi-projekti Norjassa oli meneillään ja sitten se menetettiin parin hiihtävän norjalaisen sabotöörin vuoksi, Natsi-Saksan johtava fyysikko ei ollut asiasta kuullut?) irralliset kommentit lähtölaukaukseksi postmodernismin käyttökelpoisuuden todisteeksi luonnontieteellisfilosofisen, aivan upiuuden maailmankatsomuksen luomikseksi.

A half-century later, the expression ``quantum leap'' has so entered our
everyday vocabulary that we are likely to use it without any consciousness
of its origins in physical theory.

Kvanttihyppyjen tämänhetkisestä relevanssista minulla ei ole aavistustakaan. On mahdollista että ne ovat olemassa, käyttökelpoisia ja joka toiselle fyysikolle ja/tai tieteenfilosofille löytyy omanlaisensa hyppykeppi. Mutta tämä on totta kai pelkkää spekulaatiota, varsinkin minunlaiselleni umpihumanistille.

Sen sijaan olen varma siitä, että alkuun mainittu vapauttavan tieteen idea on sytyttänyt palavan halun useammankin luonnontieteilijän aivoissa päästä osalliseksi tämäntyyppisestä valaistumisesta (anteeksi epätieteellinen termi) mutta taatusti toive päästä osalliseksi tieteellisesta flow-efektistä lyö laudalta jokapäiväisen puurtamisen laboratorioissa ja tutkijakollegiumeissa.

Sitten, 15. A4-sivulla päästään jo loppulauseeseen, kun ensin oli käsitelty matematiikan patriarkaalinen vinoutuma ja toivottiin sen kehittyvän demokratian suuntaan:

Finally, chaos theory -- which provides our deepest insights into the
ubiquitous yet mysterious phenomenon of nonlinearity -- will be central to
all future mathematics. And yet, these images of the future mathematics
must remain but the haziest glimmer: for, alongside these three young
branches in the tree of science, there will arise new trunks and branches
-- entire new theoretical frameworks -- of which we, with our present
ideological blinders, cannot yet even conceive.

Tiedeyhteisö seisoo siis mysteereiden edessä. Seuraa artikkelin bibliografia jota on artikkelin loput sivut 50 sivuun saakka.

Kyse on Alan D. Sokalin Social Texts- nimiseen aikakauslehteen vuosina 1994-95 kirjoittama ja vuonna 1996 julkaisema artikkeli, jonka tiedeyhteisö nielaisi ilman mahanpuruja. Tai jos röyhtäilyjä kuului, ne kuuluivat niin kaukana sivuhuoneissa, ettei niitä otettu huomioon.

Artikkelin nimi oli Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity.

Tiedeyhteisön olisi kenties pitänyt herätä kun aivan artikkelin alkuun oli selostettu Alan D. Sokalin akateemisia saavutuksia:

Biographical Information: The author is a Professor of Physics at
New York University. He has lectured widely in Europe and Latin
America, including at the Università di Roma ``La Sapienza'' and,
during the Sandinista government, at the Universidad Nacional
Autónoma de Nicaragua. He is co-author with Roberto Fernández and
Jürg Fröhlich of Random Walks, Critical Phenomena, and Triviality
in Quantum Field Theory (Springer, 1992).

Noihin aikoihin olin juuri saanut 40 vuoden yliopistossa kirjoilla olemisen jälkeen juuri maisterin paperit ulos ja hihittelin Sokalin saavutuksia. Olin itse asiassa itsekseni köhinyt ja irvistellyt läpi viimeiset seminaarit ja kuunnellut nuorison vakavamielisiä pohdiskeluja siitä ja tästä diskurssista ja kysellyt mitä he tarkoittavat erinäisillä käsitteillä.

Hyvä, selväksi tuli, mutta entä mitä he tarkoittivat nimenomaan tässä yhteydessä? Sain paljon vastauksia.

No, Sokalin kuva oli vaihteeksi Hesarissa noin viikko sitten, hän pelasi Helsingissä biljardia. Sisäsivuilla oli kuva myös Randista, taikurista, joka on skeptikkojen kiertävä opas ihmeiden ja varsinkin uskontojen salattuihin maailmoihin. Sokal ja Randi ovat voittamattomia veikkoja – ja parasta vielä, kunnon amerikkalaisia. Ja hauskoja.

En missään nimessä väitä, etteikö aivan oikeita ajattelevia aivoja ole väännetty postmodernin raameihin. En ole heittämässä mahdollisia lapsia pesuveden mukana viemäriin.

Mutta Sokalin kaivaminen tietokoneen uumenista vei jonkin verran aikaa, siinä välissä luin J.P. Roosin kritiikin nimeltä ”Siitä mistä ei haluta puhuttavan, ei kannata puhua”, artikkeli on kirjoitettu pitkäksi vastaväitteeksi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaan Evoluutio ja ihmisluonto.

En ole lukenut kirjaa, joten en puutu itse asiaan paitsi yhteen: evoluution ja ihmisluonnon, luonnontieteen ja ihmistieteiden väliseen tilanteeseen. Voi olla että se on kiehunut kaiken aikaa, mutta J.P. Roos ottaa tässä esiin joitakin syitä, miksi käsitteet ovat aika vaikeita yhdistää ja miksi mm. evoluutiopsykologia kuulostaa hankalalta aiheelta ja miksi siitä on suhteellisen mahdotonta kerätä empiriaa. (Kritiikki on luettavissa Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 3/2009)

Vaikuttaa selvältä että asiaa on mietittävä. Luen parastaikaa August Strindbergin kirjaa Ulkosaaristossa (1890), jossa tiedettä käsitellään kaunokirjallisin ottein ja luodaan ajankuvaa Norrlannin ulkosaaristosta, jossa sielläkin luokkayhteiskunta kukoistaa, samoin naisten ikuinen tyhmyys. Yhteiskuntaa pitäisi Strindbergin mielestä pikaisesti ruveta panemaan uuteen uskoon.

Norrlantilaisissa on huolestuttavan paljon suomalaista perimää.