Päiväkirjastani

Pori, 17.7.1966

Hämyisiä ajatuksia, peitettyjä ajatuksia ilman näytelmän oikeita, aitoja repliikkejä; kaupunki joka on ja joka ei ole, joka on syntymättömien liikahdus ja jälkeenjääneiden itku.

Pori, 19.7.1966

Meidän aikamme on loppu. Niin valui musiikki sisään ja ulos kuin kiihdytetty hengitys. Kokeminen sinänsä ei ole tärkeätä, ei ole itsetarkoitus, vaan se että sanoo kokemisensa ääneen ja sanoo sen lujaa. Kai minä olen maailman suurin valehtelija.

Pori, 17.7. 2009
Sari Näre: Ruma sota, ja nuorempi tutkija Jukka-Pekka Pietiäinen joka on kirjoittanut Salaiset liittolaiset- tutkimuksen jossa on tekstiä saksalaisten ja suomalaisten välisistä sotta-ajan suhteista, ja sitten vielä Lähi-idän kirjeenvaihtaja Leena Reikko.

Pallotellaan jatkosodan rumia puolia. Reikko ei löydä ehkä yhteneväisyyttä Lähi-idän sotiin. Juontaja (Oula Silvennoinen?) on liikaa äänessä ja tahtoo tietää onko tietokirjallisuudella merkitystä. En saa selvää nimistä.

Kirjastossa kaikuu. Jatkosodan sotilaat olivat hyvin nuoria. Kun sodasta tehdään jatkuvasti lisää elokuvia, niin kauneus ja kauheus yhdistyvät. Itsemurhaiskujen motiivi, päästä paratiisiin, onko se totta? Reikko puhuu islamin muutoksesta. Ajattelen Alamutin linnoitusta ja Hassan ibn Sabbah'ia. Ja huureja.

Kaikuu. Nuoren tutkijamiehen mukaan sisäministeriön Anthoni toivotti saksalaisten kanssa iltaa istuessaan samassa ravintolassa istuneen sosiaaliministerin keskitysleiriin. Kyseessä on anekdootti, mutta sodan jälkeen Anthoni pakeni maasta. Mitähän anekdootit loppujen lopuksi kertovat?

Näreen mielestä aikakauden rumuudesta voisi kertoo esimerkiksi vasemmiston sulkeminen turvasäilöön. Sananvapautta ei juuri ollut, koska oli sotasensuuri. Mieleni harhautuu miettimään miksi suomalaisten oli aidattava unkarilaiset leireille sodan aikana. Ja miksi siitä ei vieläkään puhuta?

Nuoren näköinen nainen yleisön joukosta kertoo isästään, joka joutui rintamalle sotilaspojaksi jo 13-vuotiaana. Traumat eivät ole ainoastaan yksityisiä. Jälkeenpäin kysyn häneltä isästään, ja hän sanoi että isä ei koskaan kyennyt näkemistään puhumaan lapsille ja vaimolleenkin vasta kauan naimisissa oltuaan. Yöt olivat painajaisia loppuun saakka.

Ei ole olemassa geeniä joka vaatii pitämään yllä pelkoa ja sotaa. Tämä liittyy jotenkin Lähi-Itään. Tarkemmin ajatellen se liittyy ihmiskuntaan.

Pori, 7.8.1966

Olen ollut ihmisten ihmemaassa.

17.7.2009

Matkalla kotiin. Pikavuoro ei pysähdy ja bussi heittelehtii. Olin katsomassa videota nimeltä Kind of Blue, jossa soitti muun muassa Coltrane. Taidemuseon kahvilassa kaikui. Musiikki konsertteina on minulta nyt lopullisesti ohi. Kaikuu tai ihmiset pitävät meteliä.

Ehkä radiosta tulee joskus jokin konsertti, ja kykenen saamaan jotain selvää siitä induktiosilmukan avulla. Musiikin menettäminen on kuuroutumisessa pahinta. Mutta ukkoseen vielä herään jos se tulee yöllä. Jos on sellainen yö jolloin nukun. Silloin kun ei ole painajaisia.

Jazz-katu oli oksettava. Ei meillä ollut vuonna 1966 festareita perustaessamme aavistustakaan siitä, minkälaiseen saalistukseen ihmiset kykenevät. Voi olla silti että joillakin oli. Pilveilee ja kohta tulee ukkonen.

Bussi on tyhjäkäynnillä Merikarvialla. Kuski käy baarissa sisällä. Radiossa ei puhuta nyt lamasta vaan taantumasta. Ajattelen Veli-Heikin muotokuvaa, jossa hän oli juuri sen näköinen kuin hän oli vuonna kuuskytkuus. Koulukaverin koti oli kaunis, seinät täynnä kuvia, tytärkin on valokuvaaja.

Tuntui pahalta kuulla että Veli-Heikki on ollut kuolleena jo kauan. Ja tämä kokonainen ihmisikä välissä kutistunut olemattomaksi. Ajan kutistuminen ja venyminen on muuten hyvä, koska ei tarvitse edes ojentaa kättään ja aivot jo muistavat.