Amerikkalaisten matkassa

Minulla sattuu olemaan erityissuhde Amerikkaan. Useimmilla maailman ihmisillä on jonkinlainen käsitys maailman mahtavimmasta maasta, mutta minulla se on jo kolmen sukupolven mittainen koska meiltä on aina lähdetty Amerikkaan.

Gary Snyder kirjoittaa vanhasta huojuvasta Wobblysta Seattlen työväentalon ulkopuolella. Hän on suomalainen. Wobbly tarkoittaa IWW-liikkeeseen kuuluvaa ihmistä, jollainen oli esimerkiksi John Reed. Hänet on haudattu Kremlin muuriin eikä hän ollut suomalainen, vaikka menikin Venäjälle vallankumousta tekemään Suomen kautta vuonna 1917. Liikenne Suomenlahdella ja Turun ja Pietarin välisellä rautatiellä on mahtanut olla hirmuinen. Vaarallinenkin se oli.

Nämä tarinat, esimerkiksi International Workers of the World-liikkeestä tai 10 päivästä jotka järisyttivät maailmaa tai vaikka Hemingwayn novelleista saavat minut miettimään, mitä Bob Dylan on ajatellut laulaessaan että I pity the poor emigrant who trambles in the mud. On hänen täytynyt ajatella sitä miten kansakunta on muodostunut ja miten se edelleen kiehuu kuin helvetinkattila, eivät ihmiset vieläkään pysy paikoillaan.

Luin juuri Jayne Anne Phillipsin kirjan Kiuru ja Termiitti. Siinä kerrotaan köyhän etelän valkoisten elämästä ja yhteisöstä. Oikeastaan jo sitä ennen lukemani toisen hienon amerikkalaisen prosaistin, Toni Morrisonin, opus Armo oli tämänkertaisen ajattelutuokioni alkulähde, koska siinä esitettiin esi-helvetinkattila, jossa ei ollut vielä yhteiskunnan piirteitä lainkaan, olipahan vain ihmisiä siroteltuna siellä täällä. Ei teitä edes rannikolla, vain sinnetänne risteileviä intiaanipolkuja.

Morrison on nainen ja orjien jälkeläinen, Jayne Anne Phillips on nainen ja tuntee valkoisen köyhälistön. Kummankin kirjailijan teksteissä on sen laatuista voimaa ja dynamiikkaa, jollaista harvemmin vähäverisestä Euroopasta löytyy.

Tiedän että tämä on klisee, mutta voin vakuuttaa että se samalla kertaa ei sitä ole, koska vastakohtaisuudet maassa ovat edelleen niin hurjat, että Euroopasta saa hakea.

Phillips kertoo Korean sodan aikaan sijoittuvan tarinan. Olin unohtanut koko sodan. Hain kirjastosta lisää Phillipsiä ja löysin vuonna 1984 julkaistun laajan perhetarinan nimeltä Machine Dreams. Siinä tarina alkaa Toisesta maailmansodasta ja jatkuu unen- ja lainomaisesti kohti Korean sotaa.

Sekä Morrison että Phillips osaavat vaihtaa näkökulmia hyvin luonnollisesti miehen ja naisen välillä – varsinkin lapset he tuntevat hyvin - ja siksi heidän suku ja perhetarinansa ovat sekä liikkuvia että eläviä. Ihmiset tunnistaa jo puheesta. Kumpikin kirjailija kertoo köyhistä, suorastaan vähäosaisista, mutta myös sieltä eteenpäin ponnistavista ihmisistä, jotka tuntuvat rajattoman optimistisilta ja rohkeilta.

Sukupolvien tarinoita, joita täplittivät sodat ja lasten syntymät.

Korean sota? Muistan kun istuin Abel'sin kirjavarastossa liimaamassa yliopistojen kirjojen kansia, työpaikka oli kellarissa ja tarkoitettu niille joille ei kerta kaikkiaan voinut olla muuta käyttöä: juuri highschoolista päässeille pennuille ja meille siirtolaisille, jotka emme pomojen mielestä olleet tarpeeksi hyviä vaikka osasimme useampia kieliä kuin mitä he oppisivat ikinä.

Silloin oli käynnissä Vietnamin sota.

Suurin osa meistä oli naisia, tottakai, näppäriä käsistä ja ikuisen kärsivällistä väkeä. Edessä istui vetysuperoksidoitu tyttö, jonka kanssa ehdittiin syödä pari voileipää 15 minuutin lounastauolla. Hän oli edellisjouluna mennyt naimisiin. Kysyin mitä hänen miehensä teki. No, oli Koreassa sotilaana. Päivittelin hänelle että olin unohtanut koko sodan, hänkin sanoi sitä ihmetelleensä, mutta ilmeni että siellä koulutettiin sotilaita Vietnamiin. Siis Etelä-Koreassa.

Nuori aviovaimo lähetteli kirjeitä ja paketteja ja tuskaili kun vastaukset viipyivät viipymistään. Sitten oli parin päivän loma joulun tai hanukkah'n kunniaksi. Tytön kasvoihin ilmestyi uudenvuoden jälkeen uurteita ja silmissä oli selvästi kovempi katse, terävämpi.

Kysyin että mitäs. Tyttö oli vaihtanut hiusten värin punaruskeaksi ja heilautti poninhäntäänsä tarmokkaasti. Että ei tiedä, kohautti vielä olkapäitään alleviivatakseen sitä, että ei todella tiedä.

Parin viikon päästä hän sanoi miettineensä asioita ja ajatelleensa että ovat ajautuneet erilleen. Että ehkä tieto Vietnamiin siirtymisestä oli muuttanut aviomiestä, ei hän ollut enää se sama iloinen veikko.

Kyseli tietäisinkö työtä mistä saisi vähän enemmän rahaa. Sanoin tytölle että menisi nyt opiskelemaan kun on niin nuorikin vielä. Tyttö osoitti päätään, että ei siellä ole ihan tarpeeksi tilaa. Seuraavaksi päiväksi kokosin hänelle nipun esitteitä ja kuukauden päästä hän kertoi hakeneensa muutamalle kurssille.

Kului puoli vuotta ja tapasin hänet sodanvastaisessa mielenosoituksessa. Mutta en edes muista hänen nimeään enää.



(Kuvan amerikkalaisesta rämeestä otti Michael O'Brien)