Nyt kun kirjoittamisesta on tullut sillä tavoin salonkikelpoista, että sitä opetetaan jopa suomalaisissa yliopistoissa, niin voi katsella vanhoja suomenkielisiä kirjoittajien työt- opuksia.
Olin jo aloittanut Väinö Kirstinän Polttorovioiden valot-opuksen uusintalukemista. Claes Andersson on kirjoittanut aiheesta useamassakin opuksessaan ja käyttää kirjoittamishetken kaikenvoittavasta tilasta nimitystä flow.
Koska uusia kirjoja ei paljon enää tule käsiini, menin kirjastoon. Löysin Margaret Atwoodin kirjan Negotiating with the Dead: A Writer on Writing. Käsittääkseni opusta ei ole suomennettu. Kirja on kirjoitettu Atwoodin Cambridge-yliopistolle kirjoittamien luentojen pohjalle, luentosarjan nimi on The Empson Lectures. Luentoja on kuusi. Sattuneesta syystä, eli matkustamisesta Eurooppaan, johtui sitten se, että Atwood joutui improvisoimaan, kun ei löytänytkään Espanjan kirjakaupoista kaikkia omia teoksiaan, joita on paljon.
Alkupuheessaan Atwood kirjoittaa miten hän valitsi luentojensa aiheet. Pääteema on se tavallinen: mikä on kirjoittamisen motiivi. Kysymys osoittautui vaikeaksi, kun hän pääsi viimein purkamaan sitä kirjan muotoon. Atwood ei kirjoita kirjailijanelämänkertaa, vaan nojautuu kirjailijoihin kautta aikojen, sen vuoksi jokaisen luvun alussa olevat sitaatit ovat tärkeitä, samoin tekstin sisälle sijoitetut sitaatit.
Oikeastaan niitä seuraamalla saisi kirjoitetuksi ainakin länsimaisen kirjallisuuden historian. En tiedä mikä on kirjallisuudenhistorian nykytilanne, koska en ole yliopistossa, mutta en muista nähneeni kokonaisesitystä pitkään aikaan, sellaista joka olisi tarkoitettu kelle tahansa lukijalle. Tämä luentosarja on suhteellisen helppo lähestyttävä siksi, että Cambridgen yliopiston luentosarja on tarkoitettu myös kelle tahansa kuulijalle, ei ainoastaan opiskelijoille, tutkijoille ja muille kirjailijoille.
Sattumalta kirjailija Italo Calvinon leski Esther Calvino kokosi myös kirjan muotoon Amerikan luennot (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1996), jotka oli määrä pitää Cambridgessä, Harvardin yliopistossa lukuvuonna 1985-86, mutta Italo Calvino ehti kuolla ennen matkaansa. Luentosarjan nimenä oli Charles Eliot Norton Poetry Lectures.
Calvinon kirja on erittäin tärkeä kenelle tahansa kirjallisuutta lukevalle, se on systemaattinen ja paikoin hyvin abstraktia ajattelua sisältävä teos, joka pakottaa palaamaan kirjaan takaisin. Vaikka luentosarjan nimessä on runous, sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea kirjallisuutta.
Atwood kirjoittaa hyvin eri tavalla. Hän antaa kenties itselleen luvan assosioida enemmän kuin Calvino antaa. Mutta tässä on muistettava se, että Calvino ei itse kirjoittanut kirjaa painokuntoon.
Atwoodin kirjan löysi myös kirjailija Anita Konkka, joka huomasi kirjan kaksos-ajatukseen. Siinä käy niin, että jos ihmisestä tulee kirjoittaja, hän tavallaan halkeaa kahtia. Hän ei voi olla pelkkä henki joka kulkee luovien vetten päällä, koska hän tarvitsee ruokaa. Mutta se toinen, joka ei hanki rahaa, on kerta kaikkiaan toinen. Ihmisiä kaksoset ovat kumpikin.
Tämä ei tarkoita sitä, että inspiraatio ja luomisen tuli tekisivät hänestä yliluonnollisen, ainoastaan vain että ne tekevät hänestä sellaisen toisen, massasta poikkeavan, joka poikkeaa jopa lukijoista, vaikka he ovat lähellä. Sanoista jotain aivan uutta, ennennäkemätöntä ja lukematonta kehittäminen on aika epätavallista. Taiteilijat, kirjailijat ja muut luovat ihmiset ovat harvinaisia, jopa uhanalaisia otuksia.
Siksi on pakko jakautua kahdeksi. Sen voisi kuvitella olevan paitsi väkivaltaista ja tuskallista, niin myös mielikuvitusta ruokkivaa. Sellaisenaan paras mahdollinen humaanisuuden ja parhaimmilleen tähtäämisen maksiimi, mutta myös enemmän, koska kirjat jäävät elämään vaikka kirjailija kuolisi. Kirja muuttuu lukijassaan toiseksi, se itsessään jakautuu osiinsa. Se on artefakti, jota ei ole olemassa sinänsä, sellaisenaan. Totta kai, hyllyssä, fyysisenä esineenä se kerää pölyä ja pyytää päästä lukijan tomuttamaksi.
Toinen kirjan juonne on provinsiaalisuuden pohtiminen. Atwood on elänyt II maailmansodan lapsuuden perheessä joka muutti jatkuvasti. Mutta hän asui paljon suojaisemmin kuin Suomessa on asuttu, ei Kanadaa pommitettu, sen lisäksi hän sai veljensä kanssa asustella milloin missäkin biologitutkijaisänsä ja äitinsä kanssa. Mielikuvitus oli yksinäisille lapsille tärkeätä.
Kun sisarukset kertoivat toisilleen tarinoita, ne olivat peräisin tieteistarinoista tehdyistä sarjakuvista. Sellaisia ei juuri Suomessa julkaistu 1940-50-luvuilla. Vanhemmilla ei täällä ollut aikaa, energiaa, koulutusta eikä muitakaan kykyjä yrittää ruokkia lasten henkistä kasvua edes 1950-luvulla. Silloin elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa.
Atwood kirjoittaa ensimmäisessä luvussa ajautumisestaan kirjailijaksi. Että millä sitten eläisi. Kanadassa ja USA:ssa on paljon ihmisiä jonottamassa pelkkiin opettajan virkoihin. Voisi ajatella että englanninkielisen kirjallisuuden alueella fiktio myisi niin, että sitä ostetaan. Mutta kulttuuri on niin läpeensä kaupallistunut, että Atwood kertoo vasta kirjallisen agentin saatuaan pystyneensä paneutumaan työhönsä. Siis kirjoittamiseen.
Yksi siteeratuista kirjailijoista on Primo Levi, joka todistaa biologin tietämyksellään maitolasin juomisen muuttuvan pisteeksi. Todistelu on kirjassa Jaksollinen järjestelmä. Kysymys on vain siitä, että materia on olemassa tietyllä tasollaan ja sitä on mahdollista seurata ja katsoa mihin se päätyy, tässä tapauksessa tähän:. Pisteeseen.
Olin itse tekemisissä aktiivisimmin alkutuotannon, tässä tapauksessa siis lehmien, kanssa asuessani 2-4-vuotiaana Sukevan maatilavankilassa. Maitoa tuottivat näiden kyyttöjen esi-isät ja äidit.
(Kuvan keskusvankilan kyyttöjen uudesta kodista Seppälän maatalousoppilaitoksessa on ottanut Valto Ensio Heikkinen, kyytöt pääsevät kesälaitumille)
Atwoodin kirja vertautuu Italo Calvinon muistioon. Tälle vuosituhannelle tarvitaan kiteytyksiä ja sellaisessa muodossa että siitä riittää pureksittavaa. Näissä kirjoissa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kykenivät pääsemään esille, puskemaan läpi sen muurin joka erottaa yksityisajattelijat, omituiset nerot ja ne jotka saavat sanomansa painettuina kirjoina ihmisten ulottuville.
Atwood muistuttaa että kirjat voivat palaa. Ilmeisesti vanha, hellenistinen Alexandrian kirjasto poltettiin tahallaan. Kolmas valtakunta poltti kirjarovioita ja sitten juutalaisia. Mutta Kanadan (tai vaikka Suomen!) provinsiaalisuus ei ole ollenkaan paha lähtökohta, heitä on siellä muitakin, esimerkiksi Alice Munro ja Michael Ondaatje. Ondaatje on pohtinut kaksos-ajatusta enemmänkin kirjassa nimeltä Divisadero. Atwoodin ehkä paras romaani, Oryx ja Crake otti käyttövoimansa biologismaterialististisesta elämänasenteesta, vanhempien antamana (tahattomana?) potkuna, johon liittyi taustalla ollut 30-luvun lama.
Kovasti erilaisia potkuja vanhemmat antavat. Mutta ihmiset tulevat itsekseen niin monimutkaisia polkuja, että niistä selvän saaminen ei onnistu. Primo Levi oli biologi ja Auschwitz-Birkenaun entinen vanki! On hyvä että kirjailijoitakin tulee monia eri polkuja, elämä rikastuu.
Entä Suomi? Suomi on riippuvainen kustantajien halukkuudesta suomentaa kirjallisuutta. Ilman suomennettua maailmankirjallisuutta meillä ei oltaisi yhteydessä ilmiöihin ja tapahtumiin, jotka kuitenkin heiluttavat jokaista ihmistä niin täällä kuin sielläkin.
Lamat, maanjäristykset, ilmastonmuutos. Sitten on vielä ihmisten oma yksityiselämä, josta riittää kelle tahansa kertomista vaikka loppuelämä.
Käänsin tuon "Negotiationin" omaan käyttööni, eli uskoakseni olen siis lukenut sen ainakin kertaalleen. Tosin kirjoittajan tuntien voisi olla hyvä lukea vielä oma suomennokseni uudelleen.
VastaaPoistaAjatus tuosta kaksoisuudesta on aluksi hankala, mutta kun sitä pohtii pitemmälti, se alkaa tuntua suorastaan selviöltä.
Minä en ole minkäänlainen kirjoittaja, mutta siltikin tajuan, että se joka kirjoittaa vaivaista blogia on isolta osalta eri tyyppi, kuin se joka käy työssä. Kirjoittaminen on myös jonkinlaista antautumista, sanoille ja tekstille, - ja siitä nousee tuo "toinen". Tuo käsi, jonka "periytyvyydelläkin" Atwood huvittelee. Käsi nousee ex-kirjailijan arkusta ja kiinnittyy perillisen käteen, pakottaa tämän kirjoittamaan.
En tiedä oletko lukenut hänen jossain määrin elämänkerrallista ainesta sisältäviä teoksiaan, kuten Kissansilmä tai Kivettyneet leikit. Niiden kautta oivaltaa paremmin, mitä tarkoittaa maailmasta eristyneisyydellä niissä kasvuolissa, hyönteistutkijan tyttärenä.
Calvinon kokoelma käväisi käsissäni taannoin, mutta silloin väärään aikaan, enkä jaksanut keskittyä. Se ero näillä on, myös siinä suhteessa kenelle puhutaan, vaikka olisivatkin avoimia luentoja. Ei Calvino luullakseni huomauta siitä, että kun on vaeltanut 400 km bussilla runokirjalasti auton takana ja pitänyt runojen lukutilaisuuden, niin ainoita kysymykset ovat: "miksi pidät hiuksiasi tuolla tavalla?" - vaikka tilaisuus sinänsä on menestys, koska pienellä paikkakunnalla on jo kaikki muu kulttuuritarjonta koettu.
Tämä itseironia, kirpeys ja osuvuus minua hänessä viehättää. Mutta ei, vaikka listaavat, ei hänestä koskaan tule nobelistia.
Nyt ovat kyyttöjen kuvat päässeet ansaitsemaansa paikkaan, kiitos Ripsa.
VastaaPoistaMinua harmittaa valtavasti (on aina harmittanut), etten kykenen lukemaan mitään kirjallisuutta muulla, kuin omalla äidinkielelläni. Suomennoksiin on siis vain luotettava.
Joskus kuitenkin suomennokset ovat olleet niin kehnoja, että vaikka olen tiennyt alkuperäisestä sen olevan maailman parasta kirjallisuutta, en ole kyennyt suomennettua teosta lukemaan.
Primo Levin "Tällainenko on ihminen" ja "Jos nyt niin milloin?" olen lukenut vaikka nyt en muista niistä paljoa. Hyllyssäni voi olla jompi kumpi näistä.
Italo Calvinon "Tämä vaikea elämä" ainakin kuului samaan aikaan luettavieni joukkoon kun käsiäni polttivat Vonnegut, Alberto Moravia, Timo K. Mukka, Stanislav Jerzy Lec, Hemingway, Milan Kundera.., ja kun itse yritin kirjoittamalla selvitä elämään takaisin ensimmäisen vaimoni sairastuttua mieleltään, ja jota traumaa muiden lisäksi edelleen poden ja koetan vyyhdetä selvemmäksi.., kirjoittamalla. Puheoikeus entisistä vaikeuksistani minulta on jo mennyt.
Ripsa: "Mutta ihmiset tulevat itsekseen niin monimutkaisia polkuja, että niistä selvän saaminen ei onnistu. Primo Levi oli biologi ja Auschwitz-Birkenaun entinen vanki! On hyvä että kirjailijoitakin tulee monia eri polkuja, elämä rikastuu."
Minä en ole opiskellut oikeastaan kuin elämää; kantapääni ovat kovasti kipeät vaikka olen keskitysleirikokemuksia vaille jäänytkin.
Kirjoittaminen on minua, vaikka en koskaan mitään näkyvää aikaan saisikaan.
Joku sitten postuumisti kääntää arkistoni nurin ja laittaa sanat paikoilleen. Mutta väliäkös sillä. Kiirettä ei ole.
"Kirjailijalla ei ole kiirettä valmistua..." (Erno Paasilinna)
Jos et ole sattumalta lukenut blogikirjoitustani siitä, kuinka käsikirjoitusteni on kustantajilla käynyt, niin vilkaise jos viitsit täältä: http://kivaniemi07.blogspot.com/2009/09/vaarin-siitetyt.html
Tämä kohta blogikirjoituksessasi "lohdutti" myös:
"Atwoodin kirjan löysi myös kirjailija Anita Konkka, joka huomasi kirjan kaksos-ajatukseen. Siinä käy niin, että jos ihmisestä tulee kirjoittaja, hän tavallaan halkeaa kahtia. Hän ei voi olla pelkkä henki joka kulkee luovien vetten päällä, koska hän tarvitsee ruokaa. Mutta se toinen, joka ei hanki rahaa, on kerta kaikkiaan toinen. Ihmisiä kaksoset ovat kumpikin.
Tämä ei tarkoita sitä, että inspiraatio ja luomisen tuli tekisivät hänestä yliluonnollisen, ainoastaan vain että ne tekevät hänestä sellaisen toisen, massasta poikkeavan, joka poikkeaa jopa lukijoista, vaikka he ovat lähellä. Sanoista jotain aivan uutta, ennennäkemätöntä ja lukematonta kehittäminen on aika epätavallista. Taiteilijat, kirjailijat ja muut luovat ihmiset ovat harvinaisia, jopa uhanalaisia otuksia.
Siksi on pakko jakautua kahdeksi. Sen voisi kuvitella olevan paitsi väkivaltaista ja tuskallista, niin myös mielikuvitusta ruokkivaa. Sellaisenaan paras mahdollinen humaanisuuden ja parhaimmilleen tähtäämisen maksiimi, mutta myös enemmän, koska kirjat jäävät elämään vaikka kirjailija kuolisi. Kirja muuttuu lukijassaan toiseksi, se itsessään jakautuu osiinsa. Se on artefakti, jota ei ole olemassa sinänsä, sellaisenaan. Totta kai, hyllyssä, fyysisenä esineenä se kerää pölyä ja pyytää päästä lukijan tomuttamaksi."
"...siis on pakko jakautua kahdeksi..." Sitähän tämä on, Päivällä en ole kuin isä ja aviomies, jäsenensä särkenyt entinen kirvesmies, tapaturmaeläkeläinen, mutta öisin, kun kaikki ne, joista arkihuoleni koostuvat, nukkuvat, minä muutun toiseksi kuin sarjakuvasankarit jotka pukeutuvat naamioon ja lähtevät pelastamaan maailmaa rosvojen kynsistä....
Hannah, siis olet suomentanut tuon Atwoodin? On mahtanut olla urakka. Siis ei muuta kuin kirjoittamaan suomennosta uusiksi ja lähettämään kustantajille!
VastaaPoistaAtwood kirjoitti opuksen vasta 2002, kun hän oli kirjoittanut jo ties kuinka paljon runokokoelmia, esseitä, novellikokoelmia ja romaaneja. Hänellä on huima tuotanto.
Sen lisäksi hän myy hyvin. En tiedä olisiko siinä este siihen, että hän ei ole Nobel-palkintoa saanut. Kyllä hän mielestäni on ainakin yhtä hyvä kuin Doris Lessing, joka palkinnon hiljattain sai.
Nauratti kun sanoit että Calvino ei ole ainakaan kokenut tuota kirjailijavierailu-rumbaa, joka päätyy kysymykseen hiusten muotoilusta. Miehillä on ulkonäön suhteen niin paljon helpompaa!
Mutta minä pidin Atwoodin kirjassa eniten siitä, että hän puhuu siitä toisesta minästä. Olkoon sitten vaikka kuinka romanttinen ajatus, mutta kyllä se todelta tuntuu, vaikka en kirjailija olekaan.
Valto Ensio, heti kun törmäsin tuohon hiiliatomin kulkemiseen maitolasista pisteeseen asti, tajusin että siihen kuuluvat vanhat ystäväni kyytöt. Lapsena tapaamistani kyytöistä moni oli oikea persoonallisuus ja väitän että ne olivat tyhmistä märehtijöistä kaukana! Kävin niiden kanssa monta keskustelua.
Sinulta on mennyt kroppa rikki niin kuin monilta kovan työn tekijöiltä. Siksi juuri on tärkeätä että otat sen vielä käytössä pysyneen, eli pääsi käyttöön, vaikka vain osa-aikaisesti.
Täytyy käydä katsomassa mitä sinun käsikirjoituksillesi on tapahtunut. Tässä maassa kirjoitetaan tuhottoman paljon, ja siitä johtuu että enää varmaan vain joku promille julkaistaan.
Vaikuttaa siltä, kun seuraa tuota kustantamoiden kipuilua, että ainakaan suuret kustantamot eivät enää julkaise kuin varmoja tapauksia. Pienet taas uhkaavat kuihtua koska niiden kirjoja ei ole rahaa mainostaa ja koska sanomalehtien kritiikit (puhun nyt omassa asiassani!) ovat vähentyneet.
Olet kyllä oikeassa tuossa, että suomennos jos on huono, niin ei sitä jaksa lukea. Se taas voi johtua samasta kaupallisuuden vaatimuksesta: tekstille annetaan aikamäärä, eikä käsitetä sitä, että suomentaminen on sekin vaikeaa työtä, eikä suju vasemmalla kädellä. Kirjalla voi myös olla aivan väärä suomentaja, sellainen jolle luontuisi aivan toisentyyppinen kirjallisuus.
Hannah tuolla mollasi blogiaan, että semmoinen vaivainen. Meillä bloggareilla olisi syytä välillä röyhistää rintaa ja ilmoittaa muillekin että kyllä täällä tehdään päällä töitä, vaikka ei kirjoja ole kustannettukaan!
Eli teille kummallekin kiitos blogistanne!
Valto Ensio, vielä sinulle. Luin tuon tekstipätkän ja olen varma siitä että kirja siitä vielä tulee.
VastaaPoistaSe että tuo kirje Otavalta oli noinkin pitkä, tarkoittaa sitä että olivat kyllä puhuneet sen julkaisemisesta. Se ei ollut pelkkä kielto. Semmoista olen kuullut joiltakin tutuilta kirjailijoilta.
Että ei auta, sinun on yritettävä nukkua ehkä hieman vähemmän! Kaamea vaatimus varsinkin kaamoksen aikaan.
Hannah ja Valto Ensio!
VastaaPoistaKommenttinne vaativat edelleen lisäkommentointia, kun kompastelin vastausten kirjoittamisessa itse, unohdin joitakin tärkeitä asioita.
Hannah kysyi olenko lukenut Kissansilmän, Cat's Eye, sen olen, mutta Kivettyneitä leikkejä ehkä en, mutta minulla on ollut käsissäni joku Atwood, jossa kerrottiin elämästä maatilalla ja kaikenlaisia hurjia kommelluksia joka liittyi nuoreen avioliittoon ja nuoren vaimon yrityksiin selviytyä kunnialla maatalon emännän hommista. En muista enää mikä sen kirjan nimi oli englanniksi, mutta olen joskus sanonut että Vaasan kirjastossa on hyvä englanninkielisen kirjallisuuden osasto.
Kissansilmässä on ilmiselvä kaksostarina, lapsuudenystävä Cordelia ja kirjailijan alter ego Elaine ovat lapsenelämän "kaksosia", siis parhaita ystäviä, joissa kummassakin on samoja ominaisuuksia. Cordelia päätyi mielisairaalaan ja Elaine kuvataiteilijaksi.
Valto Ensio, piti sinulle vielä erikseen tuosta aikapulasta sanoa - sama tietysti koskee myös Hannahin aikapulaa - että Väinö Kirstinä sanoi aikoinaan ajasta, että jos sitä ei tunnu olevan niin kello tekee sitä lisää. Samoin hän ilmoitti, että jos kirjoittamiseen ei riitä aikaa, se on otettava niiltä joille se kuuluu.
Viimeksi mainittu kohta kuuluu juuri nyt minulle: isäntä on töissä ja keittiö ynnä alakerta muutenkin on räjähtäneessä tilassa ja minun on tehtävä asialle jotain.
Ihan kohta, joo.
Mutta tuossa blogitekstissä mainituista teoksista Divisadero on siis suomennettu ja juuri tuolla nimellä, koska sitä on mahdoton suomentaa. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin erotetut mutta kuitenkin koko elämän läpi yhteenkuuluvat ihmiset.
Ondaatje puhui myös lapsuudesta, joka on miltei kaikilla kirjailijoilla ollut tulevan elämän ratkaisevinta aikaa.
Lukekaa myös mitä Anita Konkka sanoo kaksosuudesta. Hän käsittelee sitä jossain määrin eri tavalla kuin minä.
Tuo aikapula on jotakin sellaista, mikä johtuu useimmin siitä, että asialla on valmistumisen suhteen takaraja. Minulla ei tuon suomentamisen suhteen ollut, joten siinähän se meni. Enpä silti tiedä, viitsinkö ryhtyä mihinkään kauppaamisiin. Hyvä, ajatuksia herättävä kirja se on, ja herättelee lukijaa ymmärtämään kirjailijan työtä.
VastaaPoistaMuistaakseni maataloa ei Atwood ole kuvannut kuin teoksessa "Alias Grace", nimeltään Grace. Eikä päähenkilö ole emäntä vaan piika, joskin emännättömässä talossa. Siinä hän tutkailee mielen järkkymistä/mielisairautta, jonka pohjalla ovat kovat elinolot ja kova lapsuus. Sekä hypnoosin käyttöä hoitokeinona & oikeusistuimen "totuusseerumina". Se on vähän kolkko kirja.
Se vielä aikapulasta, että onhan se toisinaan blogin suhteen aika toivoton. Sillä onhan sitä tosiaan lisää kellossa ja kalenterissa, mutta tavallisimmin niistä tunneista ei tienaa ruokaansa. Ja edelleen, väkinäisiä ja surkeita juttuja, joita ei edes itse jaksa lukea, ei ole syytä kirjoittaa minnekään.
Ei Hannah, en puhunut tuosta Alias Grace-kirjasta, joka on aika lailla goottitarina ja vissiin ainut laatuaan Atwoodilla. Se oli joku muu kirja, eikä minulla ole sitä omassa hyllyssä.
VastaaPoistaAikapula on blogin suhteen toivoton sitä varten, että blogi on julkaisuna aika uusi laatuaan ja toivottomuutta lisää se, että se on täysin vapaa!
Maaatila-kirja kertoo ihan konkreettisesti nuoren vaimon puuskutuksesta, kun hän yrittää saada esimerkiksi hevosen valjaisiin, eikä ole ikinä tehnyt sitä ennen. Se on hauska ja valoisa kirja, kunhan tästä ehdin kirjastoon niin ettin sen.
Ihan totta. Jos asetetaan rajoituksia ja aikamääriä, niin tulosta voi syntyäkin. Paitsi tietenkin että perusidean on oltava olemassa. Useimmiten se onkin, ihan käsien ulottuvilla, mutta sitä ei ehkä huomaa. Liian lähellä, kenties.
Minä olen pitänyt sinun minimalistisesta tyylistäsi. Menet asiaan, kuvat ovat pieniä ja sanovat kaiken.
Sellainen on hyvä lukea. Esimerkiksi tuo miniatyyritaiteen esittely. Blogisteilla on usein toinen jalka visuaalisuuden puolella, mikä on hyvä, koska siitä tulee lisää ajattelemista, kun miettii nyt, esimerkiksi Pamukin kohdalla, islamin outoa kuvakieltoa, jota ei kuitenkaan läheskään aina ole noudatettu.
Tuosta käännöshommastasi. On aivan mahdollista että kukaan ei ole avannut esimerkiksi Sammakon ovea ja esitellyt kirjaa ja käännöstä. Kyllä kirja ansaitsisi päästä myös Valto Ension lukulistalle! Suomessa on paljon ihmisiä jotka eivät osaa englantia.
Olisiko mahdollista että miettisit nyt vielä asiaa?
Aika ei kulu, me kulumme ajassa.
VastaaPoistaTuota kaksoisajatusta kaksoisajattelin.
Ketä tahansa lukemaansa kirjailijaa kun ajattelee henkilönä, sellaisena kuin mitä hänestä tiedetään yleisestikin, niin siltä se vaikuttaa, ettei heistä juuri kukaan ole ulospäin se, mitä he ovat tuotannossaan.
Jos kirjailijoiden elämänkertoja ei lukisi (tai niitä ei olisi) eikä takaliepeitä koristaisi heidän kuvansa, ei heitä kukaan tunnistusrivistä voisi erottaa.
Sofi Oksanen ei löydy "Puhdistuksen" sivuilta eikä Milan Kundera "Naurettavien rakkauksien kirjasta". Kurt Vonnegutin jotenkin löytää "Teurastamo 5:n" saranoiltaan lonksuvalta ovelta, mutta vain huutamassa "Hui hai!"
Mitenkä olikaan (vähintään) kaksi Timo K. Mukkaa ja Pentti Haanpäätä. Erno Paasilinnakin, joka esitti kovaa kirjoissaan, paljastui kertakaikkiaan aivan toiseksi niin omassa elämänkerrassaan kuin ystävänsä Antti Tuurin luonnehtimana "Lähikuvassa".
...minuakin toinen minäni tuossa kirjoittavaa minääni kylkeen töykkii, että onko noissa kirjoittamissasi riveissä nytkään mitään järkeä... siis kontrolli on paikalla mitättömimmänkin tekstintekemisen aikana...
Ehkä näin on kaikkien kohdalla; jokaisella täytyy olla arki- ja sunnuntainaamio ja tässä "ulospäin kaikki hyvin" -maailmassa muutamia varanaamareita komeronhyllyllä...
Valto Ensio, kaikilla meillä on kontrolliminä. Johan sen Ukko Freud sanoi, siis se Super Ego, muistaakseni Yliminäksi suomennettu (vähän huono nimi, koska ei kai noita persoonallisuuden kerroksia ole tarkoitus kuitenkaan panna paremmuusjärjestykseen!) joka sijaitsee alitajunnan ja päivätajunnan välissä.
VastaaPoistaNoiden naamioiden vaihtelu on sosiaalisessa elämässä aika lailla pakollista. Mutta luulen että Atwood niputti yhteen sosiaaliset minät (kaksonen nro 1) ja luovan minän (kaksonen nro 2). Joka tapauksessa luova ihmisparka on helisemässä noiden minuuksien keskellä!
Toisaalta hänellä on suuri etu. Eivät kaksoset elä toisistaan tietämättä. Jos sinä kerrot iltasatuja lapsille, niin tulet käyttäneeksi tarinankertojaa siinä samalla. Lasten kanssa puhuminen on muutenkin palkitsevaa, koska yleensä sieltä tulla paukahtaa vastauksia jotka totisesti panevat aikuisen pasmat sekaisin ja sitä myöten asiat hieman uuteen järjestykseen.
Joku kirjailija joskus sanoi että tekstiin on varastettava kaikki lähipiirin ihmiset ja ominaisuudet. Sitähän jokaisen kirjailijan perhe ja suku pelkäävät. Saati sitten työtoverit. Mutta fiktio on fiktiota, eikä yhtään toista ihmistä voi viedä sellaisenaan kirjaan, ihminen on enemmän kuin miltä näyttää. Miltei aina.
Kun ihminen viestii jollekin, jos se on tosissaan, niin siinä viestii kaikki: eleet, ilmeet, koko kroppa, eikä vain puhuva pää. Se tekee itse asiassa kaikki oliot mielenkiintoisiksi.
Meillä on kissoja, jotka puhuvat. Niillä on kissojen kieli, mutta kyllä ne selvästi tahtovat tehdä tietyksi mitä mieltä ne ovat asioiden tilasta. Meillä oli aikoinaan mehiläisiä, jotka tanssivat lentäen pesän suulla tiedon siitä, missä sitä mettä olisi. Minulla oli appi jolla oli erityissuhde lintuihin. Hän sai vangitun kotkan eläintarhassa rauhoittumaan, otti sen häkistä ja meni iso lintu olkapäällään eläinlääkärin luo. Eläintarhan vartija ei ollut työssä onnistunut.
Tämä bloggaaminen on yhden tason viestintää, jota kukin blogisti yrittää kielen keinoin saada saavuttamaan ihmisiä. Suomen kieli taipuu paljoon, se on rikas, mutta silti se ei aivan korvaa sanoja eleiden ja ilmeiden kanssa.
Ripsa
VastaaPoistaHyvä aihe!
Uskon minäkin, että taiteisiin, vaikkapa vain harrastuksena ideoitaan näkyviksi työstävät immeiset ovat monipersoonaisempia kuin vähemmän mielikuvitusta omaavat.
Näyttelijäkin sukeltaa roolihenkilönsä nahkan alle, mutta ei sentään kokonaan ja lopullisesti koe muodonmuutosta tässä prosessissa.
(Toki kehitystä voi persoonassa tapahtua hetkittäisissäkin metamorphooseissa)
Minä olen kokenut kirjoittamisen enemmänkin tietoisuuden tilan muutoksena, kuin koko persoonan jakautumisena kahdeksi. Kirjoittaakseen esim. runoja minun on päästävä erityisille, tietylle mielen tasoille, pois proosallisesta päivärutiini- mielentilasta.
Toki voin kirjoittaa kahvikupin sisäisestä olemuksesta vaikka heti, mutta tietyn tunnelman, sävyt tekstiin saa menemällä tietoisuuden pinnan alle.
Just, Noora, ja tuota tietoisuuden tilan muuttumista Claes Andersson kutsuu nimellä flow. Esimerkiksi ajantaju siinä muuttuu.
VastaaPoistaAndersson on psykiatrikin, joten kai hän osaa aika hyvin kuvat mitä siinä tapahtuu. En ole lukenut hänen viimeisintä kirjaansa, mutta aika paljon hän tulee puhuneeksi luovasta tilasta kirjoissaan, jopa runoissaan. Sitä paitsi Andersson osaa puhua hirveän hyvin, osaa nauraa itselleen ja maailmalle myös.
Minä itse olen kaiken tämän kaksosuuden ja muuttumisen keskellä miettinyt vielä kolmatta teemaa ja se on tuo vieraannuttaminen. Omienkin tekstien ääressä on kyettävä ottamaan etäisyyttä aina välillä.
Ei se tarkoita kontrollin kuristusotetta, vaan sitä yksinkertaisesti että kun fiktio on fiktiota, niin tuleeko siitä tai tästä tekstistä sitten käsitettävää - kaiikki eri tasot mukaan lukien.
Juu, kyllä sinun runoissasi tuntuu paneutuminen, vaikka runoja en osaa kovin hyvin arvioida!
Kahvikupista ja siinä pyörivästä kermaisesta maidosta alkaa yksi Jean-Luc Godardin leffa. En vain nyt muista mikä niistä se on. Jotenkin niin että se kahvikupin pyöriminen näyttää lähinnä aurinkokunnalta.
Siinä on kyllä hemmetin hyvä vertauskuva: kaikki pyörii avaruudessa ympäri kulloisenkin vetovoiman mukaan ja sitten linnunrata pyörii vielä hirmuisen mustan aukon ympärillä.
Sinne tämä pikkuplaneetta joskus vielä päätyy. Mutta sitä ennen aurinko on paisunut kuin se kuuluisa tärkeilevä sammakko ja nielaissut yhtenä aamuna maan aamupalakseen.
provinsiaalisuudessa on ihanaa etta ihmiset ON lahempama toisiaan ja lampimampia
VastaaPoistamitähän anderssonille kuuluu
Anonyymi, minä en tunne Anderssonia henk.kohtaisesti, mutta kuuntelin hänen jutteluaan ja runonluentaansa täällä Vaasan LittFestissä syksyllä.
VastaaPoistaHän hyvin sydämelliseen tapaan EI pysynyt asiassa, vaan rönsyili sinne tänne. Erittäin sympaattinen ihminen, josta voi hyvin uskoa, että kykenee tekemään kaikki noita asioita: kirjoittamaan, musisoimaan, analysoimaan ihmisiä.
Muistaakseni hän on suht. vakavasti pelannut myös jalkapalloa joskus nuorena.
Ripsa
VastaaPoistaTuon mainitsemasi (mm.aiheen) etäännyttämisen oppiminen on saattaa viedä joiltakin (mm. minulta) tosi kauan. Kehittyminen pois vaikkapa teini-iän "rakkauslyriikasta".
On toki myös niin, että yksilöllisestä, subjektiivisesta kokemuksesta voi versoa myös yleinen, yhteinen ja objektiivinen kokeminen.
Anderssonia minä olen sympatiseerannut kauan. Toivottavasti hän voi tälläkin hetkellä hyvin, sairauksista huolimatta.
Meille tietysti Draamastudiossa opetettiin tuota etäännyttämistekniikkaa siksi, että 60-luvun puolivälissä Brechtin tuotantoa tunnettiin jo aika hyvin ja kun opiskeltiin teatteria, niin Brecht tarjosi hyvän vastapainon Stanislavskin eläytymis-tekniikalle.
VastaaPoistaSe menee jotenkin niin että tää on oikeesti Noora mutta esittää tässä Leonooraa sille tapahtuu tän tarinan aikana tämmöstä ja lopputuloskin on jo selvä.
Siis niin kuin lapset puhuvat hiekkalaatikolla.
Juuri etäännyttämistekniikan avulla voi kirjoittaa aivan läheisistäkin asioista ja ihmisistä.
Tämän päivän Hesarin kulttuuriosastolla näytti olevan lyhyt arvio Joel Haahtelan kirjasta jonka päähenkilönä oli Raija Siekkinen ja hänen kirjansa "Häiriö maisemassa". Joel Haahtela on hieno kirjailija ja tämän arvostelun tiedon mukaan myös psykiatri. Kirjan nimi on Katoamispiste.
Olen paljon miettinyt 1970-luvun kirjallisuutta ja sitä että väitettiin sen pukeutuvan aina ja vain samaan kaapuun. Voi olla että moni vain haistaa kommunistit joka paikassa, eikä näe että ajassa oli oikeasti jotain yhteisöllistä ja ihmiset elivät vielä lähempänä toisiaan kuin nykyään kun kaikki ovat vain yksilöitä.
Noora, muistatko sen Anderssonin runon jonka nimi on Andersson? Siis tämän Anderssonin eri ominaisuuksia lueteltuina että "Andersson on---"?On sen julkaisemisesta jo kauan, mutta se oli tottavie hauska.