Hyvien ihmisten juhla

John Steinbeckin samannimisessä kirjassa hyvyys syntyy vetelehtijöiden ja prostituoitujen ystävyydestä, jolla he kykenevät väistämään ympäristön vihamielisyyden. Naisten talo ei ole hieno punaisten lyhtyjen talo, vaan sellainen, jossa elää kaikesta köyhyydestä huolimatta ilo.

Kirjan lukemisesta on pitkä aika, kyllä siinä tarinakin on, Steinbeck on nimenomaisesti tarinankertoja. Mutta juuri tästä kirjasta on lähtöisin hyvien ihmisten juhlan käsite, jolla ei tarkoiteta yhteiskunnan merkkihenkilöiden juhlia, vaan marginaalissa elävien yhteisyyttä.

Joku tuttava joskus laskeskeli että tässä pienessä kaupungissa on aika paljon taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä. He vain harvemmin tapaavat ja kohtaavat. Jokaisella on hoidettavana omat työnsä ja kuten aina, työstä saatava palkka riittää elämiseen juuri ja juuri – mutta vielä useammin ei riitä, vaan koulutettu kuvantekijä joutuu tekemään jotain muuta saadakseen vapaa-aikanaan (?) sitten tehdä sitä mihin on koulutettu.

Varmasti suuri osa heistä – meistä – ainakin ajoittain pelkää että entä jos tästä vielä putoaa. Sosiaalisia turvaverkkoja ei juuri enää ole.

Ainut turva on pitäytyä omiin töihin ja niin, että ne muodostavat oman maailman. Tekstit ja kuvat eivät tietenkään synny tyhjiössä, ihminen ottaa aina vaikutteita myös ulkopuolelta, mutta rahan maailmasta ei vauhtia oikein voi ottaa. Ei siellä ole tarttumapintaa. 

Nyt on rauhallinen lauantai juhlan jälkeen. Oltiin juhlimassa Sinin ja Jimmyn näyttelyn avajaisia. Kaamoksen keskelle juuri oikeanlainen tapahtuma.

Sini kertoi että ihmisiä taisi olla yli 120 joka tapauksessa. 3-vuotias Natte pyöri suvereenisti ihmisten jaloissa, joku kävi kysymässä kun poika istahti minun viereeni onko tämä yksi lapsenlapsistani. Natte meni jo vanhempiensa luo, kiirettä piti pikkumiehellä.

Vaasassa vaikuttaa Uudenkaarlepyyn taidekoulun läheisyys. Paikalla oli todennäköisesti enemmistö nuoria, mikä teki minut hyvin iloiseksi. Vaasan taidehalli ei ole suuren suuri, se sijaitsee kaupungintalon yhdessä nurkkauksessa ja takahuoneessa on vielä Ibis-valokuvagalleria.

Mutta koska kaupunki ei ole houkutellut taidekoulua tänne tai antanut halpoja ja käytännöllisiä ateljeetaloja täällä jo asuvien kuvataiteilijoiden käyttöön, niin ei taide kovin hyvin näy katukuvassa. En edes tiedä mitä n.k. tavallinen vaasalainen on edes kuvataiteesta mieltä.

Kuuntelin toissapäivänä Radio Ylen 1:n Kultakuumeesta Jorma Hynnisen mietteitä suomalaisen laulun tilasta. Hän sanoi että peruskoulun taide-ja taitoaineiden leikkaukset ovat syypäät siihen että esimerkiksi laulaminen on miltei loppunut. Ei sitä enää missään kuule, spontaania laulamista.

Se käsitys minulle on tullut, että useimmissa peruskouluissa musiikki ja kuvataide ovat valinnaisia: jos valitset musiikin et saa kuvataidetta ja päinvastoin. Hynninen muistutti siitä, että luovat aineet ovat tarpeellisia kaikille ihmisille, ne kasvattavat personallisuutta ja sitä myötä mahdollisuuksia tulevaisuudessa tehdä mitä tahansa työtä ehkä hieman paremmin kuin ennen.

Mielikuvituksen kehittäminen on tapa saada työpaikoille paljon kaivattua innovaatiota, joka on lähinnä mantra-sana ilman sisältöä nyt.

Hynninen sanoi että oli aikoja jolloin laulua saattoi kuulla työmailla. Ihmiset laulaa hoilottivat heinäpelloilla. Hänen mielestään lapsille on nyt opetettu passiivinen musiikin kuuntelu, jolloin he eivät opi itse tekemään musiikkia. Hän myös kuulutti persoonallisuuksia opettajiksi, sillä heidän avullaan kiinnostus syntyy ja kasvaa.

Olen sitä mieltä että vanhassa oppikoulussa taideaineiden tila oli paljon parempi. Meillä oli oppikoulun alaluokilla jopa kaunokirjoitusta, joka kaiken tuskallisen ähellyksen lomassa kasvatti käden ja aivojen koordinaatiota, kirjaimista alkoi tulla luettavia.

Peruskoulun alaluokkien opettajien koulutuksessa musiikki, kuvataiteet tai teatteri alkavat olla niin minimissään, ettei asiansa osaava opettaja saa oppia opettajankoulutuslaitoksesta eli entisistä seminaareista. Jos opettaja sattuu olemaan kulttuuriin hurahtanut, hän ehkä ehtii hankkia itselleen lisäkoulutusta. Ongelma voi olla siinä että mistä, millä ajalla ja rahalla.

Minusta tästä aiheesta ei voi puhua kylliksi. Jo vuosia taideaineiden opettajat ovat puhuneet julkisesti että kouluissa tunnettava yleinen pahoinvointi olisi voitettavissa yksinkertaisesti lisäämällä taideaineiden tuntimääriä. Vetoomukset ovat kaikuneet poliitikkojen ja virkamiesten kuuroille korville.

Meillä ei sitä paitsi enää opetusministeriö vastaa koulujen oppisisällöistä, kunnilla on niistä päävastuu. Niinpä nämä hankalanharvinaiset aineet on lakaistu käytännössä nurkkaan miltei kaikkialla.

Joku näytti kommentoineen Aalto-yliopiston hidasta marssia tummissa puvuissa pitkin Helsinkiä että ketä nyt haudataan. Ei ollenkaan huono kysymys.

Tottakai joku myös kysyy mikä on tärkeintä, lastentarhojen taidepainotteinen opetus vai opettajien koulutuksen muuttaminen, entä sitten vanhempien kasvatus? Voisivatko neuvolat kehittää kasvatusneuvontaa siihen suuntaan, että vanhemmat osaisivat kannustaa lapsiaan laulamiseen, piirtämiseen, näyttelemiseen? Eiköhän kaiken pidä tapahtua samaan aikaan ja nopeasti sittenkin!

Eilen olin iloinen nuorten aikuisten runsaudesta taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelyn nimi oli Proteggimi, epäilen että se tarkoittaa ”Suojelkaamme”. Taide alkaa kaikissa muodoissaan olla häviävä luonnonvara. 

Tässä maassa on jo vuosikymmenet noudatettu yksisilmäistä ja lyhytnäköistä politiikkaa, yksi kappale Nokia-nimistä yritystä on saatu aikaiseksi ja siihen se jäi. Se on ohi nyt.

Käveltiin kotia kohti hyvässä seurassa, Färdingin Lefan poika oli ilmestynyt Helsingistä asti isänsä kotikaupunkiin ja näyttelyyn sen tien. Korjailee isänsä lapsuudenkotia hiljakseen, kesäisin saaressa olevaa mökkiä. Poika on muusikko ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta yliopistossa.