Kuolemaa en ole nähnyt koskaan. Isoäidin näin kuolleena, mutta ei hän näyttänyt itseltään. Ja hän oli vanha, jolloin ihmiset kuolevat muutenkin. Hän kuoli nukkuessaan.
En ole koskaan tehnyt eroa ihmisten ja muiden kuolevaisten välillä, se johtuu siitä, että eläimiä on aina ollut ympärillä ja olen tahtonut pitää yhteyden lajien yli. Maapallolla ei voi olla yhtä herralajia. Nyt kun sellainen on, on käymässä huonosti.
On siis luonnollista että meillä on kaupungissakin eläimiä. Meillä on aina ollut kissoja. Vanhin kissamme Allu (20 v. huhtikuussa) kuoli eilen. Nyt olen hyvin vakuuttunut siitä, että ihmisen pitäisi nähdä kuolema, tietää miten kuolinkamppailu etenee, tuntea avuttomuutensa, kun mitään lääkäriapua ei ole.
Allu sai maanantaina klo 14.46 halvauksen. Kerron nyt koko tarinan, joten jos ihmiset haluavat kääntää katseensa pois, lopettakoon lukemisen tähän.
Kuulin ääntä musiikkihuoneesta. Allu oli istunut siellä ja kuunnellut radion konserttia. Allu oli oopperakissa erityisesti, mutta rakasti myös muuta klassista musiikkia. Maanantaina se oli kamarimusiikkia. Näin että hän istui lampaantaljalla tyytyväisenä kun musiikki alkoi virrata kello 14 kaiuttimista. Hän selvästi hymyili.
Kuulin äänen musiikkihuoneesta 14.46. En tiennyt mikä se oli, mutta arvelin, että koska Allulla oli ollut vaikeuksia takajalkojensa kanssa pari päivää, hän oli ehkä pudottanut jotain tuolilta tai pikkupöydältä.
Musiikki soi vielä, kun Allu katsoi minua säikähtäneenä ja naukui apua pyytäen. Hänen takajalkansa olivat romahtaneet ja hän oli laskenut alleen. Ei onneksi lampaantaljan päälle. Nostin hänet hartioiden kohdalta ylös. Hän pääsi kävelemään. Mutta käveli hyvin hitaasti. Hän pääsi ruokakupilleen ja naukui taas apua pyytäen. Annoin hänelle tuoretta ruokaa ja vettä. Mutta hän ei syönyt. Sen sijaan hän meni olohuoneeseen ja asettui television eteen.
Jalat romahtivat uudestaan. Hän oli tajuissaan ja asetin hänet mukavaan asentoon sanomalehtien päälle noin kello 15.10. Menin yläkertaan ja kuuntelin kulttuuritunnin (yhä huonommaksi ja pintapuolisemmaksi muuttuvaa) ohjelmaa, yläkerran radio on yhdistetty induktiosilmukkaan, joten kuulen mitä ihmiset sanovat.
Kävin alhaalla hakemassa teetä, kissa näytti nukkuvan. Kulttuuritunti oli lopuillaan kun menin katsomaan kissaa ja näin että hän makasi liikkumatta, silmät auki. Hän hengitti kyllä. Silitin häntä, ei mitään reaktiota. Tajusin että nyt oli iskenyt aivoinfarkti.
Juoksin sulkemaan radion ja aloitin puhelinrumban. Kaupungin eläinlääkäri oli sairaslomalla. Sairaslomalla olevalle yhdelle ja ainoalle eläinlääkärille ei kaupunki myönnä sijaista. Sehän on normaalia, niin tehdään myös ihmisten terveyskeskuksissa. Haluan vain muistuttaa että täällä asuu noin 60 000 ihmistä, ja pihtaaminen terveyden/sairaudenhoidosta koskee eniten vähävaraisiin sairaisiin.
Päivystävä oli noin 150 kilometrin päässä ja hänellä oli pitkä jono potilaita odottamassa. Hän antoi jonkun yksityiseläinlääkärin nimen. Puhuin puhelinvastaajaan. Sitten soitin apteekkiin ja kysyin mikä on annosmäärä meillä olevaan kipulääkkeeseen, jos tulee tarve. Soitin yksityiselle eläinklinikalle, josta annettiin osoite eläinsuojeluihmiselle, klinikalla ei ollut kuin yksi lääkäri joka tarvittiin siellä. Puhuin taas puhelinvastaajaan.
Olin yksin, Lidia pyöri ympärillä, nuoli Allun korvia. Minä puhuin Allulle koko ajan, makasin sen vieressä. Silitin kumpaakin kissaa.
Soitin lopulta tutulle ihmislääkärille, joka selitti mitä on tapahtumassa. Hän puhui palliatiivisesta hoidosta. Kysyin mistä tiedän onko kissalla kipuja. Hän sanoi että tunnethan sinä kissasi, mutta yleensä kivun ilme on hampaiden paljastaminen tai murina, mutta ei korina. Ääni jota ihminen ei yleensä päästä. Puhuminen helpotti. Mies oli tullut kotiin ja meitä oli kaksi päivystämässä kissan ääressä ja Lidia tietysti myös.
Kello oli kuusi illalla, kumpikaan ihminen ei ollut syönyt mitään. Kissa oli syvästi tajuton. Syötiin mitä oli kaapissa, Lidia oli parvekkeella. Ihmislääkärin mukaan tajuttomuus voi kestää kauan. Että todennäköisesti enää aivorunko oli pelissä mukana. Siihen viittasi se, että nielemisrefleksi oli vielä olemassa ja potilas hengitti. Ihmisen ja eläimen kuolemisessa ei juuri ole eroa.
Joskus kymmenen aikoihin illalla silitin Allun otsaa ja hän siristi silmiään. Puhuin hänelle, muistutin suurista kalansaaliista, jotka hän ja hänen viisi vuotta sitten kadonnut veljensä Rudi saivat miltei joka päivä kun kävin ruuhella hakemassa särkiä ja ahvenia ja joskus isonkin hauen. Lupasin että mennään hänen kanssaan käymään mökillä ensi kesänä ja hän saa haistella haisuja, jotka tuntee.
Vähän sen jälkeen, kun televisio oli jo kiinni, istuin yläkerran portailla ja katselin Allua. Yhtäkkiä hän ojentautui pitkäksi ja avasi suunsa aivan appoauki, ikenet ja hyvin huonot hampaat sahasivat outoa liikettä, silmät rävähtivät auki, täydet mustuaiset, ei lainkaan väriä. Kurkusta kuului murinaa, en ole ikinä kuullut sellaista ääntä.
Meillä oli kiputulehduslääkettä. Saatiin se suuhun, mutta nielemisrefleksiä ei tullut. Olen varma että Allulla oli kova kipu. Puhelin soi, joku eläinlääkäri soitti, sanoin että kissa kuolee aivan pian.
Ei kuollut. Hän vaipui takaisin syvään tajuttomuuteen. Suusta alkoi valua vettä, piti panna pyyhkeitä posken alle. Pää oli aivan holtiton. Tassut alkoivat olla kylmät, peitimme kissan pyyhkeillä. Hän oli laskenut kohtauksen aikana uudelleen alleen, uudet sanomalehdet ja peräpään puhdistus. Mutta nyt hengitys oli hädin tuskin huomattava.
Menimme nukkumaan noin puolenöin maissa, aivan voipuneina. Herätys tuli kello neljä yöllä, Allu huusi. Sitten alkoivat krampit. Ne muistuttivat epileptistä kohtausta, jollaisia olen nähnyt paljon. Paitsi että kohtaus ei loppunut. Se jatkui, jatkui ja jatkui. Kurkusta tuli samanlaista ääntä kuin ihmisen kurkusta tulee juuri ennen kohtausta. Koko ruumis sätki.
Annettiin tulehduskipulääkettä ja vettä. Nielemisrefleksi toimi! Mutta kun siitä ei ollut mitään hyötyä, kävin olemassa pitkälläni ehkä tunnin verran. Painoin kuulevan korvani tyynyä vasten etten kuulisi huutoa, Lidia tuli ja nuoli poskeani, nukahti viereen. Kello seitsemän nousin ylös, kramppaus jatkui. Katsoin netistä milloin yksityinen eläinklinikka aukeaa. Siihen oli kaksi tuntia.
Kissa oli kääntynyt ympäri, välillä sen suu oli auki ja kieli väpätti, läähätti krampin loputtua, ja sitten suu sulkeutui ja tuli uusi kramppi. Yritin löytää eläinsuojeluyhdistystä, mutta se ei vastannut. Tajusin että kissa olisi ehdottomasti tarvinnut morfiinia, mikäli kyse olisi n.k. palliatiivisesta hoidosta. On selvää ettei sellaista anneta kissalle, eihän sitä monesti anneta kuoleville ihmisellekään, koska hän voisi jäädä koukkuun.
Kello yhdeksän sain yksityisklinikan vastaamaan. Kului puoli tuntia, jona aikana ehdin syödä vähän, eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämä kodittomien eläinten suojakoti lupasi viedä Allun klinikalle autolla.
Suoriuduttiin matkaan nopeasti ja vähän kymmenen jälkeen jätettiin edelleen kramppaava kissa ovensuuhun Kristiinalle, joka tuntuu hyvältä ihmiseltä. Muistan edelleen miten nätisti hän puhui, nuori likka.
Sattui sitten niin että tuttu eläinlääkäri, joka oli antanut Allulle ja Rudille hoitoa niiden ollessa nuorempia, oli ottanut Allun käsiinsä, antanut nukutuspiikin ja sitten myrkkypiikin. Myrkkypiikin vaikutus on sellainen, että siinä sydän voi räjähtää, kirjaimellisesti.
Allu parvekkeella noin viikko sitten
On mahdollista että Allun kuolema oli tuskallinen. Ihan niin kuin kenen tahansa ihmisen. Mutta kuoleman tekeminen on pitkällinen työ kenelle tahansa. Se ei ole helppoa missään suhteessa. Vaikka suren Allua, joka on melkein viimeinen jäljellä entisestä elämästä maalla, niin minusta kokemus oli suuri: nähdä kuoleman tulo.
ripsa,
VastaaPoistaihminen on olemassa samasta syystä kuin muutkin eläinlajit. luonnonvalinta on tehnyt mahdolliseksi ihmisen synnyn ja lyhyen, joskin menstyksekkään uran.
ihmisen tulevaisuus biologisena lajina ei sen sijaan ole välttämättä yhtä valoisa. lajin pitkäikäisyys näyttäisi vaativan kokonaan toisenlaisia ominaisuuksia kuin mitä ihmisellä on, jos tarkastellaan vaikka sellaisia eläinkunnan nestoreita kuin torakat, sammakot tai kortekasvit.
kaikki aineelliset oliot 'tikittävät' eli käyvät läpi tilamuutoksia, toiset hitaammin, toiset nopeammin; toiset tasaisesti ja toiset epätasaisesti.
ikuisuus on läsnä hasselpähkinässä ja muissa maallisissa asioissa. allussa se on läsnä erityisesti ja ikuisesti. niin, ja kaarlessa.
rakastan sinua.
ps. myötäsuruiset terveiset leolle!
Kiitos Meri! Ajattelen maapallon tulevaisuutta noin ylipäänsä pessimistisenä.
VastaaPoistaIhmisellä ovat isot aivot ja niiden turvin hän on päässyt n.k. luonnon herraksi. Olen ihmetellyt aina, miksi ihminen käyttää aivojaan lähinnä kaikenmaailman vempaimien, koneiden ja sellaisten keksimiseen.
On tietysti helpotus että nyt on traktoreita, kun isoisän isäni piti, tosin kyläläisten avustamana raivat lapiolla maata suosta, että olisi millä elättää 10-lapsinen perhe.
Kaikista idioottimaisinta on että ne pellot ovat nyt golf-kenttänä. Pakistanilaisilla ei ole mitä syödä.
Niin, Enqvistin kirja on meillekin tärkeä. Ihminen, niin kuin Allu, on olemassa niin kauan kuin joku sen muistaa.
En kykene ymmärtämään päättäjien julmuutta eläimiä ja köyhimpiä ja kurjimpia ihmisiä kohtaan. Se on minusta täysin käsittämätöntä.
Kuolema olisi tuotava ihmisten katseiden eteen. Ehkä jotain liikahtaisi ja jotain prioriteeteissä muuttuisi.
ripsa,
VastaaPoistamieleeni nousevat fyysikko max bornin sanat: "minusta näyttää siltä, että luonnon yritys tuottaa maan päälle ajatteleva olento on epäonnistunut."
en kuitenkaan ole valmis ihan vielä pitämään ihmisen ajattelukykyä evoluution 'lankeemuksena'. enkä ryhdy edes tekniikan vihaajaksi, sillä ei ole olemassa mitään 'ihmisen ja luonnon ihannetilaa' , johon palaaminen tekniikasta luopumalla olisi ratkaisu ongelmiimme.
mutta suoritusyhteiskunnan haluaisin posauttaa tuusannuuskaksi. kun elämästä tulee pelkästään tekemisen asia, se muuttuu levottomaksi, puristavaksi ja uhkaavaksi. missään ei ole tilaa levätä ja näyttää oma pienuutensa.
raskain ajateltavissa oleva tuomio: loputon nykyisyys. siinä kenenkään ammattina ei voi olla ihminen. eikä varsinkaan herrojen kukkaroissa.
ihmisen kulttuuri on tuottanut parhaimpiin kuuluvina hedelminään ihmisen suojelemisen. mutta kuka enää on tälle työnäylle uskollinen? pari äiti teresaa ja muutama kutsumusammatissa oleva hoitoalan ihminen. revi siitä sitten.
kuolema on evoluution materiaalia. ihminen on ilmeisesti ainoa elolinen luontokappale, jolla on käsitys omasta persoonallisesta kuolemastaan.
uskon että ihmisen tulemista ihmiseksi ilmentää parhaiten se hetki, jolloin hän ensimmäisen kerran hautasi oman lajikumppaninsa.
Meri, tuosta suorittamisesta olen tismalleen samaa mieltä.
VastaaPoistaKun tapaa jonkun tutun, niin kaikilla on juuri se ongelma: kokemus, että ei voi enää mitenkään selviytyä työstään.
Jos ajattelen ihmisten ja sitä myötä muidenkin eläinten suojelemista, niin sen häviäminen siinä mitassa kuin nyt on tapahtumassa (Allu ja katoava Nepalin tiikeri ovat hyvin läheistä sukua) ja on sitä paitsi ollut häviämässä jo pitkään, niin tulee mieleen ensimmäiseksi kaikille eläimille ominainen hoivavietti.
Ei ainoastaan pienten ja heikkojen, vaan myös lujien ja suurten. Luulen että hoivaamisen puute, kaikenlainen elämän koventuminen, luo tilalle sen tuhoavuuden, jonka keskellä me juuri nyt elämme.
Hoiva ei suinkaan ole ihmis/eläinnaaraiden yksinoikeus. Kyllä urokset pystyvät siihen myös.
Suorittamiseen (elämässä keskitytään esimerkiksi ihmisten välisiin kauneuskilpailuihin työpaikalla, pinnanalaisiinkin, mutta standardit ovat olemassa ja ne määräävät olemisen) liittyy oleellisesti kilpailu, jota on ruvettu kutsumaan vietiksi. En usko että se on minkäänlainen vietti.
Sen sijaan on kai ihan selvä että ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee johtajan. Olen monta kertaa seurannut hevosten laumakäyttäytymistä ja siinä kyllä tanner tömisee.
On harvinaista että eläin tappaa toisen. Mutta jo simpansseilla on todettu olevan sotia. Leffan 2001 alku on siinä suhteessa hyvin hieno: iso apina löytää luun, sen sijaan että se rupeaisi muovaamaan siitä työkalua, se lyö sillä kanssaeläimeltään kallon halki.
Uusimmassa Scientific Americanissa on juttu Australopithecuksen (siis se Lucy & Co) hyvin kehittyneestä kulttuurista. Kysymys on ollut yhteisöelämästä.
Sivistyksen, kuten lajitovereiden hautaamisen, edellytyksenä on yhteisöelämä - elävä sellainen.
Minulla on vahvasti sellainen tunne että meiltä se alkaa olla loppu. En tiedä onko kyseessä Euroopan Pohjolan oma ongelma, epäilen että kylmyys ja julmuus ovat jo kaikkialla, vääristymiä, jotka tulevat tuottamaan tuhoa enemmän kuin kukaan tällä hetkellä ymmärtää.
Leo kiittää sinua! Ollaan itketty kaikki, Lidia on ollut hädissään.
VastaaPoistaKyllä hän tajusi mitä Allulle oli tapahtumassa.
Mietin sitä muuttaako nimen antaminen jollekin käyttäytymiselle jotain perusteellisesti. Kissojen kanssa eläneenä minun on tunnustettava että en vieläkään täysin tunne heidän kieltään.
Meillä oli Hyvinkäällä narttukissa Piiperi, monen kissalapsen äiti. Yhden pojan nimi oli Tassu, yhden Ripe. Piiperin vatsanahka oli niin venynyt, että se kävellessä melkein maata viisti. Eräänä päivänä sen takaruumis halvaantui, mutta viimeisillä voimillaan se kihnutti itsensä vesikupin luo. Teimme sille makuusijan lakanasta keittiön pöydälle, samalle paikalle, missä se oli viimeksi poikasensa synnyttänyt. Silitin sitä ja kehräsi katkonaisesti. Kuulen vieläkin korvissani sen viimeisen, nopean henkäyksen.
VastaaPoistaTassu oli saanut jo uuden kodin ja pian vietiin Ripekin.
Eläimittä ei koti silti jäänyt, sillä vielä olivat shefferit Asta ja Rolf, äiti ja poika.
Allu on nyt Siellä Jossain. Otan osaa.
Kiitos Kalevi! Me ajatellaan että Allu on saavuttanut lopullisen nirvanan.
VastaaPoistaLuin juuri viime viikolla Doris Lessingin viisaan ja hauskan kirjan Kissoista, en ollut jostain syystä lukenut sitä. Anita siitä puhui joskus taannoin ja kehotti lukemaan.
Lessingillä oli useampi narttukissa. Lessing katseli hyvin tarkkaavaisesti emojen suhtautumista pentuihinsa. Oli joku pikkunatu, joka yritti olla viisveisaamatta koko kirotusta häirikkölaumasta, ja kirjailijan oli kiireistään huolimatta vahdittava, että emo hoitaa äidinvelvollisuutensa.
Lessingillä on viimeisenä muistaakseni kertomus kissasta, joka viime vuosinaan saa lempinimekseen El Magnifico, Hänen Suurenmoisuutensa. Siinä on kertomus kissan kuolemasta.
Oli hienoa että silitit kissaparkaa hänen viime hetkillään! Kesykissat tahtovat olla ihmisiä lähellä sairastuessaan ja kuollessaan.
Ennen, siis maalla, kissoilla oli pääsy ulos, joten aina sai olla sydän kylmänä että onko joku ajanut päälle. Sellaisia rallikuskeja oli, joiden sydämenasia oli yrittää osua nimenomaan kissan päälle. Sellaisia pyssysankareita, jotka metsästivät kesykissoja.
Tiesivät hyvin, että en saisi heitä kiinni edes fillarilla, enkä ehtisi tunnistaa heitä kasvoista. Jos olisin ehtinyt, en tiedä millainen peto minusta olisi tullut.
Ihmisten, meidän eläinten, elämässä kaikki on aivan pienestä kiinni. Sekunneista. Kai sitä tulee itsekukin miettineeksi mikä oikeastaan on sattuma.
Ripsa.
VastaaPoistaKirjoitin pitkän rimpsun omista kuolemankokemuksistani, mutta sitten ajattelin, että olen epäkohtelias tässä tilanteessasi. Ne eivät olleet kauniita muisteluksia. Otin ne talteen jos vaikka joskus kirjoitan sitten blogikirjoituksen sen pohjalta.
Otan osaa kissasi kuoleman johdosta. Kissat ovat toisinaan sitkeästi elämässä kiinni.
Lemmikit muodostuvat monille tärkeiksi kumppaneiksi. Tiedän, että joillekin tärkeimmiksi kuin toinen ihminen ja eipä se ihme ole kun lajinsa toimintaa maailmalla katselee ja kuuntelee.
Hän, kissasi, kissanne, on kuitenkin saanut elää pitkän elämän hyvissä käsissä vaikka tiukille viimeiset hetket ottivatkin.
Allu eli pitkän onnellisen kissanelämän. Siitä on pitkä pitkä aika, kun tapasin Allun ja sen veljen ens kertaa, 15 vuotta ellei enemmänkin.
VastaaPoistaLemmikkieläimen kuolema on väistämätön suru, haikeutta sen jälkeen kestää kauan. Minulta on kuollut kolme kissaa kotona vanhuuteen ja sairauuteen, yksi kissa eläinlääkärin piikkiin ja kaksi kissaa on kadonnut. Tsitalla oli kasvi keuhkoissa, se kärsi, siksi oli pakko viedä se eläinlääkärille piikitettäväksi. Se oli hyvin rauhallinen tapahtuma.
Olen nähnyt ja kuullut kahden kissan kuolinkamppailun. Nestori meni sängyn alle piiloon ja parkaisi kun se veti viimeisen hengenvetonsa. Sillä oli keuhkokuume, johon pensilliinipiikki ei tehonnut. Nooran kuolinkamppailu kesti aamuyöllä pari tuntia, joiden aikana se sai kramppeja ja minä ajattelin että kuoleminen on yhtä vaikeata kuin syntyminenkin. Piu kuoli niin hiljaa että en edes herännyt. Se, samoin kuin Noora kuihtuivat ja laihtuivat, molemmilla oli munaisvika. Kun Noora kuoli ajattelin, että en ota enää uutta kissaa. Mutta uusi kissa minulla taas on.
Valto Ensio, mitä ikinänsä kirjoititkin, kirjoita se kunnolla ulos! Sitä minä sinun suhteesi ajattelen kaiken aikaa. Että venyisit kirjailijaksi, ja jos ei siksi, niin parhaaksi kirjoittajaksi näillä areenoilla. Parhaita kyllä olet jo.
VastaaPoistaKyllä minä olen sitä mieltä että eläimet ovat ihmiseläimistä poiketen viattomia. Sadistisuus, epärehellisyys, kateus, kaikki nuo synnit joita meillä on niskassamme (luulen että jok'ikisellä ainakin jonkin verran) olisivat poistettavissa ihan vain sillä, että järki olisi se joka ohjaa tunteita.
Tunteet ovat ihmisen dynamo. Järki meillä on sitä varten, että olisimme sisäisistä tulivuoristamme huolimatta inhimillisiä. Siis ihmisiä, jotka ovat kunniaksi nimelleen.
Enkä minä tässä tarkoita tyhmänylpeyttä, sitä on aivan tarpeeksi. Aivan liikaa.
Mutta kuvittele nyt tätä: olemme olleet Leon kanssa naimisissa 40 vuotta, ja puolet siitä ajasta Allu oli asuintoverimme ja elämänkumppanimme.
Lajin yli pitää yrittää voida kommunikoida. Ihminen, ihmiset ei ole tarpeeksi.
Anteeksi, viimeinen kommenttini tuli kahdesti. Näppäimistön käyttö tuntuu olevan hieman heiveröistä.
VastaaPoistaVäsyttää.
Anita, olen varmaan tavannut miltei kaikki kissasi.
VastaaPoistaMuistatko kun hämmästyit, kun Tsita otti ja hyppäsi syliini? Että ei sillä ole sellainen tapana, että ensi töiksi uuden ihmisen syliin?
Minulle sitä on tapahtunut usein. Proosallisesti ajattelen että ehkä se johtuu siitä että kaikki vaatteeni ja minä itsekin haisevat kissalta. Ihmisetkin nuuhkivat toisiaan, vaikka eivät sitä tiedosta. Kyse on feromenoista. En minä tiedä mitä ne ovat, jotain eläimeen vetoavia tuoksuja, jotka eivät toiselle lajille sano mitään.
Minä ajattelin toissayönä juuri samaa kuin minkä sinä puit sanoiksi: kuolema on yhtä vaikeaa kuin syntyminen. Kun katsoin Allun hirvittävää irvistystä, olin jollain lailla jopa haltioitunut: tuolta näyttää rajalla oleminen, tuolta voin minäkin joskus näyttää.
Kyse on niin voimakkaista ja perustavista asioista. Rakkaus on sitten kolmas yhtä iso asia. Onneksi sitä on monta lajia. Ilman sitä ei olisi ihmiselämää. Eikä eläinelämää. (Minulla ei ole sanakirjaa ja juuri tulin ajatelleeksi että eläin ja elämä ovat tietysti johdannaisia.)
Allulla oli kaikesta huolimatta monivaiheinen elämä. Hän sairastui silloin kun Rudi, veli, katosi viisi vuotta sitten.
Lessing oli loistava kuvaillessaan kissojensa monimutkaista rakkauselämää.
Otan osaa suruusi, Ripsa. Meillä ei ole kotieläimiä mutta lähimmäiset ystävämme ovat aina pitänyt paljon eläimiä ja ne olivat ystäviämme myös. Sanasi herätti muistot ja surun tunteet kun oltiin appin ja isäni vieressä kun he kuolivat, onneksi rauhallisesti.
VastaaPoistaKiitos Marja-Leena, kun ymmärsit.
VastaaPoistaOletko nähnyt Akira Kurosawan elokuvan Dersu Uzala? Dersu kuului johonkin minulle tuntemattomaan goldi-heimoon, joka asui Amur-joen laaksossa. En tiedä onko heitä enää, 1900-luvun alussa, josta kertomus on peräisin, heitä oli enää hyvin vähän.
He olivat metsästäjiä ja suurin ja arvokkain riista oli Amurin tiikeri.
Elokuvan sanoma on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Dersu kutsuu kaikkea olemassaolevaa nimellä ihminen. Tuuli on ihminen, puu on ihminen, tiikeri on ihminen.
Venäläisen tutkimusmatkailijan ajatuksena on saada vanha Dersu asumaan mukavissa olosuhteissa Vladivostokissa. Mutta Dersu ei kestä kuutioita, joissa ihmiset asuvat, vaan pakenee.
Hän ilmeisesti joutuu tiikerin syömäksi. Hänen etsimänsä tiikeri oli jo aiemmin hiiviskellyt yöllä hänen telttansa ulkopuolella ja uhkaillut häntä.
Dersu Uzalan tarina on ilmeisesti autenttinen, koska se perustuu venäläisen upseerin päiväkirjaan. Upseeriin Dersu oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen.
Tavallaan, niin, ulkopuolella sivilisaation, mutta niin selvästi elossa ja oikealla tavalla, että venäläiseen kulttuuriin kuuluva tajusi että hän ja hänen joukkonsa olivat elämän suhteen väärässä.
On hyvä että appesi ja isäsi kuolema oli rauhallinen. Joillekin niin hyvä onni on myötä, koska päinvastainen, elämän ja kuoleman välinen kamppailu voi olla hirvittävä.
En ole kuullut siitä elokuvasta. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta, yritän löytää, kiitos!
VastaaPoistaMuutama portlandilainen ystäväni on kyllä tuon Kurosawan löytänyt, en tiedä sitten onko ollut DVD- vai mikä formaatti.
VastaaPoistaSe on ehdottomasti juuri sinulle sopiva elokuva, olen varma että pitäisit siitä. En muista nyt milloin se on kuvattu, ehkä 1960-70-lukujen vaihteessa jolloinkin.
Käsittääkseni se on ensimmäisiä ekologisia leffoja mitä on tehty.
Ripsa,
VastaaPoistaOlen "salaa" lukenut blogiasi jo pitkään ja sen kautta esim. Vaasassa käydessämme mieheni löysi sieltä täältä kokonaan tänä kesänä puuttuvia mustikoita. Se johdannoksi.
Luin henkeä pidätellen kuvauksesi, koska itsekään en ole nähnyt kuoleman prosessia, vain fragmentteja sairaalakäynneillä. Tarkoitan tässä kyllä ihmistä, sillä omaa lemmikkiä lehmää lukuun ottamatta minulla ei ole koskaan ollut.
Tekstisi oli niin vahva, että tuntui kuin kaikki voima olisi valahtanut kehostani jonnekin ja piti istua ja mennä pois sulattelemaan. (Kuolemaa en taida pelätä, mutta tuota kuvaamaaasi kipua, joka on nykyisinkin päivittäinen kumppani, sitä pelkään.) Lämmin osanottoni!
Kiitos Liisa!
VastaaPoistaVai että olet ollut salalukija! Hienoa että tulit nyt tunnustaneeksi... Olen lukenut että jostain voi seurata kuka tai mistä päin lukee blogia, mutta minun tekniikan kykyni eivät sellaiseen kyllä riitä. En ole yhtään nörtti.
Minusta oli tärkeätä katsoa kissan kuolema sen vuoksi, että ymmärtäisin mikä minua odottaa. Köyhänä en tietenkään voi käyttää ykistyislääkäreiden/klinikoiden palveluksia, joten kivut tulevat suhteellisen väistämättä. Ja ovatkin jo.
Mutta mittasuhteet kuolemankamppailussa näyttävät olevan aivan eri suuruusluokkaa.
Olen ajatellut tässä sitäkin, että kun köyhät ihmiseläimet ovat joutuneet siihen jamaan, että heiltä pääsääntöisesti kielletään terveydenhoito, pitäisi ehdottomasti aloittaa vakavampi keskustelu myös ihmisten eutanasiasta.
Allun eutanasia tuli paljon hirvittävien tuskien jälkeen, jolle me ihmiset emme voineet mitään. Koska kertomuksissa parantumattomasti sairaista, esimerkiksi syövän loppuvaiheessa, kuuluu jatkuvasti sama: kipulääkitystä ei anneta, silloin myös ihmisille pitäisi ruveta suomaan eutanasia.
Ei, en minäkään kuolemaa pelkää, mutta kipua kyllä.
Ripsa, tämän minä leikkasin pois edellisestä kommentistani tähän postaukseesi:
VastaaPoistaMinäkään en aio nyt kertoa mitään iltasatua. Anteeksi siis, mutta Ripsan kissankuoleman kuvaus ryöpsäytti ainakin nämä seuraavat muistot mieleeni.
Olen saatellut äitini kädestä pitäen sen viimeisen kynnyksen ylitse josta ei palata enää kuin omaisten muistoihin (1995). Mummosta otin valokuvan hetkeä ennen kuin huokaisi viimeisen kerran(1984). Ukin kauhistuneet silmät muistan varmasti omani kuolemanhetkeen saakka kun hän huokui sairaalan "saattohuoneessa", kylmässä kellarissa loppuhuokujaan(1975).
Isän ja monen muun vieraammankin ruumiit olen nähnyt pian kuoleman vierailun jälkeen ja koskettanut kuin hyvästiksi kylmeneviä kädenselkiä. Itsemurhan tehneiden serkkujeni (1981 ja 1983) ruumiit olivat kannen alla, mutta yritin kuvitella heidät sinne kuin olisivat nukkumassa vaikka tiesin, että toisen pää oli hirvikiväärin luodin runtelema ja toiselta se oli kokonaan irronnut hänen hypättyään räystäältä vaijerin varaan.
Isän oksennuksen rötväämää poskea silitin kun kukaan ei ollut näkemässä sairaalan kappelissa (1982). Itketti niin kauheasti että olin tukehtua.
Kerran löydettiin naapurin vanhaisäntä metsästysreissultaan haulikko sylissä sydänkohtaukseen kuolleena(1975). Oli ampunut juuri kaksi teertä siinä ja ruvennut lataamaan asettaan kun kuolema oli korjannut hänetkin. Se oli kaunis hänen harmaja tukkansa siinä puolukkaisella mättäällä tuulenvireen niitä puhallellessa hiljakseen. Hän oli hyvin onnellisen näköinen.
Kun 1. vaimoni odotti viimeisiä viikkoja ensimmäistä lastamme(1980), tulin kotiin yövuorosta kaivokselta klo 5 aamulla. Hän makasi hengittämättä selällään sängyssä ja säikähdin ihan hirveästi sitä näkyä. Käsitin salamana kuitenkin, että hän oli saanut epilepsiakohtauksen ja niellyt kielensä kurkkuun joka esti hengityksen. Kun raakasti työnsin sormeni kielenmutkaan ja revin sen nielemisrefleksin kouristuksesta pois, hän alkoi korahdella ja kun käänsin hänet vielä kyljelleen, alkoi veren ja kuolan värjäämä sylki kuplien henki kulkea kuin ihmeen kaupalla. Siis sekunneista oli kysymys.
Näitä, "kuoleman kanssa tapaamisia" ei unohda koskaan.
En koskaan sitäkään, kun isä joutui tappamaan meidän vanhan kissan kun se ei suostunut muuttamaan toiseen mökkiin meidän mukanamme vaan aina palasi takaisin jo syksyn kylmettämään, entiseen kotiin(1968). Isä löi sitä rautapuralla niskaan. Lapsilta ei niihin aikoihin peitetty juuri koskaan kuolemisen tapahtumia.
Näin paljon lapsena myös muiden eläinten kuolemia. Osallistuin jo varhain teurastuksiinkin vähintään veren vatkauksen muodossa.
Meillä oli Turva-niminen koira ja se tuli vanhemmiten vihaiseksi. Puraisi sitten kerran jotakuta meistä lapsista jolloin isä otti sitä salamana hännästä kiinni ja paiskasi nurkkipieleen niin, että veri lensi kaarella hangelle(1966).
Myöhemmin, 14 vuotiaana iskin itsekin ensimmäisen kerran vasikalta kirveenhamaralla tajun kankaalle ja puukon kurkkuun(1973).
Se oli luonnollista elämänkulkua. Ei niitä ajateltu.
Metsästysreissuilla.., no mitäpä niitä kaikkia tappamisiaan muistelemaan.
Kissoja ja koiria olen joutunut myös lopettamaan aseilla. Kerran erään pahoin loukkaantuneen työmaanaapurin mirrin niskat piti saada äkkiä nurin. Omistaja oli paikalla, mutta hän se pyysi sen kissan lopetuksenkin koska ei sitä rääkymistä olisi kukaan enää voinut kuunnella. Tein sen paljain käsin kun tilanteeseen ei löytynyt edes puupulikkaa(1997). Enkä muistanut, että minullahan oli vasara vyöllä!
Vanhemmiten muistot puistattavat ja en varmasti, ainakaan koiraa, enää voisi noin vain lopettaa.
Olen jättänyt metsästyksenkin jo oikeastaan tyystin. Joskus yritän vielä kävellä miehekkäästi pyssy olalla metsälle, mutta ei se tunnu enää jännittävältä. Antaa teerien lentää ja jänisten juosta.
Kuulostaa juuri sellaiselta elämältä, jota maalaisserkkuni ovat eläneet. Suhde eläimiin on ollut käytännöllinen, teurastuksissa hyväksikäytännöllinen. Olen minäkin nähnyt sian kalttaamisen pienenä. Mentiin, kun kerran oli kielletty, katsomaan navetan taakse aidan välistä.
VastaaPoistaOn aivan selvää, että jos syö lihaa, niin se liha on tapettava. Minulle raja kulkee kalojen tappamisessa. Lemmikkiä en kykenisi tappamaan.
Ennen lehmillä ja hevosilla oli nimet. Mutta ei kanoilla, sioilla ja lampailla, useimmiten. Siinä varmaan kulki raja miten ihmiset eläimiin suhtautuivat: lehmät olivat arvokkaita lähinnä maidon vuoksi, hevoset työn tekemisen takia.
Navettakissoilla ei ollut nimiä. Mutta ne eivät yleensä olleet aivan kesyjä. Meillä isoäiti ei päästänyt kissoja sisälle lainkaan, niiden oli oltava navetassa puhdistamassa ne hiiristä ja mahdollisista rotista, vaikka en muista nähneeni rottia ennen kuin kaupungissa.
Kissat olivat puhtaanapitolaitos. Koirat taas, pystykorva oli yleisin koira ja sitä käytettiin metsästyksessä. Tarkoitan sitä aikaa, jolloin hirviä ei ajettu kiväärien eteen, joka tapa vaikuttaa enemmän teurastukselta kuin rehdiltä metsästykseltä.
Kyllä minä ymmärrän nuoria aktivisteja jotka käyvät ottamassa kuvia sikatehtaista. Ei ole minusta ihmisen arvon mukaista kohdella ketään eläimiä huonosti.
Mutta en osaa isääsi paheksuakaan, hän toimi sen mukaan minkä näki välttämättömäksi. Hän olisi lopettanut Allun kärsimykset, minä en kyennyt. Eikä Leo. Ollaan asuttu n.k. sivistyksen parissa liian kauan...
Hurjaa että otit isoäidistäsi kuolemankuvan. Aivan hurjaa. Eikö sinua pelottanut? Et sinä kovin vanha silloin vielä ollut. Se että näit kuolemankauhun, se oli varmasti pahinta.
valto ensio
VastaaPoistaen keksi tarpeeksi laadukasta superlatiivisumaa kuvaamaan kirjoituksiasi!
mutta ripsahan sen jo sanoi: "mitä ikinänsä kirjoititkin, kirjoita se kunnolla ulos! Sitä minä sinun suhteesi ajattelen kaiken aikaa. Että venyisit kirjailijaksi, ja jos ei siksi, niin parhaaksi kirjoittajaksi näillä areenoilla. Parhaita kyllä olet jo."
nöyrä kiitos!
Italiaksi sanotaan surun kohdatessa: olen lähelläsi tuskassa.
VastaaPoista"Ti sono vicino nel dolore"
Hurjia on Valton muistot! Olen itse nähnyt ukkini kuolleena pihalla kevättalvella, siihen aikaan laitettiin arkku auki ja kuuset ympärille. Olin neljä. Muistan vaalenvihreän liivihameen ja valkoisen poolopuseron, jotka siskon kanssa saatiin hautajaisvaatteiksi, ukki vaan näytti nukkuvalta ja aikuiset itki. Ei se ollut mitenkään traumaattista, vaikka elävästi mieleen jäikin.
Sitä aina toivoo kuoleman tulevan jotenkin elokuvamaisen elegantisti. Ainakin tuntemani ihmiset, jotka ovat oman vanhempansa kuolemankamppailua seuranneet, ovat vahvistaneet sen, että kuolema voi olla yhtä julma kuin lempeäkin.
Tai onhan se lempeä jos saa tarpeeksi kipulääkettä.
Minullakaan ei ole sisua tappaa eläimiä. En osannut tehdä mitään kun kerran jänis törmäsi autooni ja jäi tienpieleen kitumaan. Menin lähitalosta hakemaan apua ja miehet tuli innoissaan haulikkoineen; oli (oonneksi)rusakko kuollut sillä aikaa, miehet sai jänispaistin.
Näin muuten lehdessä pilapiirroksen: jumala seisoo pilvellä ja katsoo maapalloa. Sanoo enkelille: kokeilu ihmisillä on kestänyt tarpeeksi, annetaan valta virtahevoille.
Meri, kyllä Valto Ensiolla on kyky sanoa ja sitä paitsi tarpeeksi jo elämänkokemusta, että tuokin kommentti oli minusta ilmiselvä pienoisnovelli.
VastaaPoistaVaikka eihän meidän täällä tarvitse käyttää kirjallisuuden nimiä, kommentti voi olla juuri noin vahva kuin Valto Ension on. Ja saakin olla.
Siksi pyysin häntä kirjoittamaan sen näkyville. Kyllä hänen blogissaan näkyy sama voima ja hurjuus. Sitä voi olla monellakin, mutta yhdistyneenä verbaaliseen taituruuteen se on kyllä harvinaista.
Sari, olen niin iloinen siitä että olet tullut takaisin. Kiitos italiankielisestä lohdutuksesta! Kirjoitan sen ylös, meillähän on omat Italian-kokemuksemme ja lukkarinrakkaus sitä kieltä kohtaan myös latinan opiskelun kautta.
Allu on edelleen läsnä. Lidia nuuskii niitä paikkoja joissa hän makoili, Lidia miettii miksi kuolemankipuinen kissa yhtäkkiä vietiin pois, vaikka hän sen kestäessä meni piiloon yläkerran sängyn alle. Minä yritän puhua Lidialle, että Allu ei ole nyt enää täällä, mutta kuitenkin on, ja Lidia naukaisee kysymyksen ja toisenkin.
Heillä oli omanlaisensa kissasuhde. Oikeastaan siitä suhteesta voi puhua vasta sitten kun Lidia tottuu olemaan ilman Allua.
Mutta minä näen Allun usein. Minä kuulen hänen kävelynsä, joka ei ollut tassutusta vaan napsutusta, koska Allu ei jostain syystä koskaan oppinut vetämään kynsiä varpaiden sisään niin kuin useimmat kissat vetävät.
Samoin Leo näkee Allun. Allulla oli usein tapana istua lampaantaljalla ja olla Leon vieressä kun hän luki jotain, siinä käden ulottuvilla, silitettävänä.
Tällaisessa näkemisessä ei ole mitään outoa tai kummallista. Allu on vain yksinkertaisesti vielä läsnä. Aivoinfarkti on hyvin äkillinen tapahtuma ja aivan viime päivään asti hän jutteli ihmisten kanssa ja kärsivällisesti otti vastaan Lidian oikku/vihapuuskaukset, vaikka hänellä oli aina raja: jos Lidia jatkoi uhitteluaan liian kauan, vanhus otti jykevän tassunsa ja veti pikku-Lidiaa päin korvia.
Me elimme Allun kanssa 20 vuotta. Poikakin lähti kotoa aiemmin, 19-vuotiaana.
Sari, sinun täytyy nyt vakavasti miettiä yhtä juttua. Kun lapset ovat tulleet tänne Suomeen, niin Maija saattaisi tarvita itselleen kissakumppanin. Olen ihan tosissani.
Oletko lukenut tuon Lessingin kirjan Kissoista (On Cats)? Siinä kirjassa on aivan konkreettista asiaa siitä, miten kissasuhteet muodostuvat.
Hmm. Voi olla että virtahevot pitäisivät maapallolla parempaa jöötä kuin ihminen, joka näyttää tulleen hulluksi. En minä oikein millään muulla sanalla sitä voi kuvata.
Meillä oli kaikilla eläimillä nimet: lehmillä, sioilla, lampailla, kanoillakin.
VastaaPoistaPienessä paikassa eläimet olivat tärkeitä, eikä niitä yhtaikaa kovin monta ollutkaan, parhaimmillaan kaksi lehmää, kolme lammasta, kaksi sikaa ja 12 kanaa. Kanoista erotin parhaiten Santran, joka oli ovela otus. Se kulki omia polkujaan ja oli usein pahanteossa. Sillä oli myös vino varvas, josta se oli helppo tunnistaa.
Varmemmaksi vakuudekse muistelen nimiä: Ilo, Soma, Villikko, Tyllerö ja Tirlittan olivat lehmiä, Pessi ja Illusia sekä Oberon ja Titania olivat kaksoskaritsoita. Sioista muistan Vieno Koiton, Usko Toivon ja Usko Alarikin, Kommunistin ja Maalaisliiton. Maalaisliitto kuoli jo heti possuna. Sen tilalle otettu Kommunisti eli kunnon sian elämän ja tapettiin syksyllä, kuten sioille yleensä tapahtui.
Synnöve oli kanaemo, sillä oli tipuja. Emolampaita olivat Kristiina ja Seliita.
Oli kai niitä muitakin, mutta nämä muistan.
Obeesia, välitön veikkaukseni on, että olet itse antanut noita nimiä eläimille. Tirlittan, esimerkiksi!
VastaaPoistaNauratti tuo Kommunisti ja Maalaisliitto. Ja että Maalaisliitto otti ja kuoli! Kuvittelen kuinka te lapset koulussa tai kaupassa käydessänne päivittelitte, että onpas, kun Maalaisliitto otti ja kuoli. Ovat siinä kuulijat, isännät ja emännät, katsoneet teitä pitkään. Tai toiset lapset Knuuttilan koulussa (oletan että kävit sitä kansakoulua).
Minä en nimiä enää muista. Minä olin navetassa isoäidin luona, siis Alavudella, en Nurmossa, joten täti tai isoäiti ehtivät antaa vasikoille nimet ennen kuin minä pääsin väliin.
Isoäidin navetassa oli yleensä neljä lehmää, muutama lammas, hevonen (jaa muistanpas sen nimen: Huli), kanoja ja pari sikaa.
Sen sijaan kun olin ihan pieni, 3-4-vuotias, asuttiin keskellä Sukevan maatilavankilaa, eläimiä oli aivan tuhottomasti. En minä niillekään nimiä antanut, mutta tunsin ne hyvin, olin navetassa tai talleilla aina.
Luulen että rupesin silloin tajuamaan eläinten erilaisia luonteita ja temperamenttia.
Ripsa
VastaaPoistaKäväisin Fb:ssa ja arvasin, että Allu on nyt poissa.
Itkekää ja muistelkaa. Nähkää edelleen Allu läsnä...sillä onhan se...ainakin muistoissa Allu on aina läsnä
...kyynelsilmin kirjoitan tätä...
Oman kissani lääkäriin viimeiselle piikille viennistä tunsin jälkeen päin syyllisyyttä. Entäpä jos se sittenkin olisi vielä selvinnyt. Olihan se kuitenkin syönyt yöllä, tietämättämme, lääkäriltä saamiamme muroja, vaikka oli niin sairas, roikotti päätään kävellessäänkin lattiassa. Sen raksujen syömisen huomasin vasta kun kissa oksensi, nukutusaineen alkaessa vaikuttaa lääkärin vastaanotolla, ennen kuolettavaa piikkiä. Aloin vollottaa ääneen, kun kuolettava piikki sitten annettiin.
Ystävistä on luovuttava joskus. Kissoistakin, vaikka niillä uskotaankin olevan seitsemän vai yhdeksän henkeä?.
Meillä on nyt äidin Pekka-kissa 17 v. Olemme pitäneet sen nyt koko kesän luonamme, niin maalla kuin kaupungissa. Äiti ei jaksa sitä oikein hoitaa enää.
Olisi se aika kummallista, jos tapaisimme mm. rakkaitamme muka jossakin taivaassa vielä samanlaisina, kuin he poistuivat keskuudestamme. Joku kun lähti täältä autokolarissa ruhjoutuneena, joku palaneena, joku löydettiin maatuneena, joku vielä kehittymättömänä lihamyttynä...
Mieluummin uskon, että kaikki tuntemattomaan poismenneet elävät kuitenkin muistoissamme. Lapset jatkavat solujemme elämää...?
Noora, kiitos kissaystävä! On hienoa että pidät nyt huolta Pekasta. Allu sairastui paljolti koska kaipasi viisi vuotta sitten kadonnutta Rudi-veljeään. Siis sairastui diabetekseen, jolla on aina sivuoireita. Siis lääkinnästä huolimatta.
VastaaPoistaSilloin kun Allu oli syvästi tajuton, oli hetkiä, jolloin olen varma että hän kuuli puheeni ja tunsi silityksen. Allu oli hyvin rakastava kissa, mutta myös hyvin kaunis, tietoinen hienosta pitkästä karvastaan, joka tuossa viime kuvassa alkaa olla jo takkuinen.
Hei takkukarva, minä sanoin kun tulin kotiin. Se ei antanut minun yrittää selvittää takkuja, Leon sen piti olla.
Minä en myöskään usko että on mitään kuolemanjälkeistä elämää.
Entä sielu, kissan sielu, eihän se kuole vaan jatkaa ikuista elämää -
VastaaPoistaJaa Cata, en tiedä onko sielua olemassa, mutta luonnon kiertokulkuunhan me kaikki osallistumme joskus.
VastaaPoistaKun en usko oikein sielunvaellukseenkaan.
Täältä luin kommenteista monta rohkaisevaa lausetta "intohimolleni" kirjoittaa.
VastaaPoistaKiitos paljon.
Rohkeasti nyt sitten sanon, etten vaimoni mielestä ole lainkaan kovin kehuttava ihminen. Olen kuulema liian vaikea. Yritän selittää kaikki asiat liian monimutkaisesti. Meillä on yksi perustavaa laatua oleva kiistanaihe, jonka minä haluaisin selvittää, mutta vaimoni haluaisi ettei siitä puhuta. Hän enämpi niin kuin haluaisi huolehtia näistä muista arkeen liittyvistä asioista. Se on ehkä useammalle naiselle tärkeää, minä tiedän.
En toivoisi kuitenkaan paljastuvani todellisuudelle sellaiseksi öykkäriksi joista lapset kirjoittavat jälkeen päin ikävästi.
Meillä oli jälleen niin "mukava" riita kun tulin kotiin mökiltä.
Varmasti minun vikani. Ainakin ½!
Kai minun pitäisi pitäytyä suoraanpuhumisessa vain kirjoittamisissani, ei akuutissa arkielämässä. Mistään kovapäisestä syyttelystä ei kuitenkan ole kysymys.
Enkä halua sanoa sitä typerää lausetta: "Vaimoni ei ymmärrä minua."
Ei sillä ole väliä, ymmärtääkö hän, mutta sillä olisi väliä, että välittäisi, että minä yritän ymmärtää mistä tulemme, mitä olemme, miksi teemme niin kuin teemme...
Mutta minun tulee tietenkin yrittää ymmärtää vaimoani jos kerran olen "viisaampi" kuten hän minulle niin usein on sanonut. (Naljailua?)
En tiedä. Olen neuvoton kuin tilanteessa, jossa altistuu fundamentalistien kanssa sanasotasille.
Ja minusta tuntuu ylen pahalta koska vaimoni itkee niin herkästi vaikka kielensä onkin terävä.
Anteeksi, tämä ei nyt kuulunut teemaan "kissan kuolema."
Hetkinen, tuli mieleeni: Kalervo Palsa kirjoittaa päiväkirjaansa väkevästi 1.2.1967 (s. 52) kuinka hän joutui lopettamaan koiransa Hempun kirveellä. Minulla ihan leukaperiin koski kun luin tuon kohtauksen joka vaikutti hänenkin elämässään niin kauan.
Valto Ensio! Avioliittoosi en tietenkään voi sanoa sitä enkä tätä.
VastaaPoistaTai voisin tietysti sanoa että koska olen ollut 40 naimisissa saman miehen kanssa, niin ehkä tiedän asiasta jotain.
Mutta enpä sano. Toisten parien elämään ei voi ulkopuolinen sanoa yhtään mitään.
Sen sijaan viisaus-tyhmyys -ulottuvuudella on jo yhtä sun toistakin. Että mitä se on se viisaus? Kun minä olin pieni niin kyllä sillä tarkoitettiin kirjaviisautta. Maiju Lassilalla on muistaakseni novelli ellei peräti näytelmä nimeltä Liika viisas, jota ihmiset myös käyttävät toisistaan.
Kai tämä nyt on lähinnä kulttuurinen kysymys.
Nonnih, tulipa Palsa tänne asti. Mutta millä joku voi kärsivän eläimen tappaa? Miten joku kykenee ja joku ei?
Kyllä sekin on kulttuurinen kysymys, sitäpaitsi kysymys on ympäristöstä ja normeista ja niiden kanssa ihminen kuin ihminen on helisemässä.
Ripsa et al.
VastaaPoistaHengestä, sielusta on meillä kullakin omanlaisiaan käsityksiä. Toki enimmäkseen uskonnoista ja erilaisista kulttuureista perittyjä.
Milloin ns. sielu tai henki, tai millä nimellä sitä kutsuttaneen tulee esim. kohdussa kasvavaan lapseen? Onko se ohjelmoituna valmiiksi jo eri sukupuolta olevien solujen hedelmöitymistapahtumassa...?!
Milloin tuo mystinen osa elämää sitten poistuu ihmisen kuollessa? Miten ja mihin?
Naiiveja kysymyksiä sikäli, ettei
niille ole yksiselitteisesti varmaa vastausta.
Pitää itse löytää selitys, johon voi uskoa.
Muodonmuutokset luonnossa ja maailmankaikkeudessa eivät toki ole mahdottomia, vaan jopa tavallisia.
Eri dimensioiden, ulottuvuuksisien olemassaoloa pähkäillään...
Emme tiedä maailmankaikkeudestakaan läheskään kaikkea kaikesta, jolloin voimme antaa mielikuvituksellemme töitä eri mahdollisuuksia puntaroidessamme.
Noora, luepas Kari Enqvistin Kuoleman ja surun aikakirjat, vai mikä sen nimi nyt oli, viime syksynä ilmestynyt ohut kirja, jossa hän selvitti kosmologin ajatuksiaan kuolemisesta. Hänen äidillään on alzheimer.
VastaaPoistaOn kyllä niin että ei tiede ole löytänyt läheskään kaikkia vastauksia olemassaoloon tai ylipäänsä miten elämä syntyy.
Se tiedetään että mikä meissä tikittää: aivot ovat sähköistä toimintaa ja meidän kovalevymme joka antaa määräyksiä sitten muulle fyysiselle puolelle. Puhettakin aivot tuottavat, Kirjoitusta. Ei ole keksitty tietokonetta joka pärjäisi aivoillemme.
Luulen että tieteiskirjallisuus, siis fiktio, on suosittua sen takia, että jos yrittäisimme lukea kosmologiaa tuosta vain, ei siitä mitään tulisi, siinä tarvitaan vuosikymmenten opiskelu.
Mutta en tiedä mitään niin kiehtovaa ajatusta kuin se, että löytyisi signaaleja avaruudesta ja uutta elämää.
Meillä elämä on kyllä vähän huonoissa kantimissa maapallolla.
Tässä kommenttilootassa on hurjasti mietittävää ja painavia puheenvuoroja. Näitä pitää kyllä pohtia enemmänkin. Taidan tehdä niistä koosteen.
Uskonnottimien "uskontokuntaan" ei ole helppoa tietä vaikka kristityt väittävät, että ohdakkeinen on myös uskovaisen tie.
VastaaPoistaMutta kun ei ole nähnyt mitään todistetta siitä, että joku näkymätön käsi auttaisi todella hädässä olevaa kuten esim. raamatussa luvataan, niin kyllä jumalat saavat mennä. Paljon helpompi on olla kun ottaa uskonnokseen sen, ettei "tuolla" ole muuta kuin pimeys kun sinne aikanaan luiskahtaa.
Ja on tässä aiheessa minulla paljon muitakin päänsisällä syntyneitä perusteita, etten usko.
Mutta kyllähän se ihmetyttää, etteivät kaikki vain faktoihin elämässään luottavat, paljon lukeneet ja asioita viisaudessaan pohtineet tiedemiehet ole kuin Engvist.
Rips, kun vähän tuolla tuonnempana "vuodattelin" aviollisia juttujani, se oli vain puhumisen tarvetta. Ei sen odotusta, että joku jotain toisen avioliittoon osaisi mitään sanoa.
Ei niihin todellakaan paljoa ole sanomista.
On ylen vaikeaa taiteilla edes itse sillä viivalla, ettei syyllistäisi ketään vaan yrittäisi pohtia vain syitä ja seurauksia.
Minä nyt sitten kuitenkin "kiipesin" itseni uhman ylitse, menin vaimoni viereen ja silitin häntä poskesta ja vähän muualtakin ja nyt me kuukauteen on nukuttu jo toinen yö samassa sängyssä.
Toisaalta jos on kauan naimisissa, niin väliäkös vaikka muutaman kuukauden erillään nukkuukin?
Eilen tuli meillä 7 vuotta maistraatissa käynnistä. Olemme kuitenkin tunteneet toisemme ja asuneet yhdessä jo sitä ennen. Onhan vanhin poikamme jo kohta 9v.
Ensimmäisen vaimon kanssa olin yhdessä -seurusteluineen- vuodesta 1976 hänen sairastumiseensa saakka eli vuosiin 1989-90 saakka ja pelkästään naimisissaoloaikaa olisi siis elokuun eka päivänä tänä vuonna tullut 32 vuotta.
Valto, minulle uskonnottomuus oli selvää hyvin aikaisin.
VastaaPoistaIsä oli opettaja ja hänen piti sen viran vuoksi - siis perheen elättämiseksi - kuulua kirkkoon. En tiedä oliko siitä pykäliä, mutta ei häntä olisi virkaan valittu ilman sitä.
Kun olin vanhin kolmesta lapsesta, niin itsestään selvästi isä keskusteli kaikenmaailman asioista kanssani. Muun muassa käsityksestään uskonnosta. Muistan selvästi kun hän kysyi minulta kerran, olisinko ollut 12-13-vuotias, että mitäs luulet, minkälainen jumala on kolmioilla? Mitäh, minä kysyin. No, hän sanoi, jos oletetaan että kolmioilla on jumala? Nauratti, sanoin että se on tietysti kolmionmuotoinen ukkeli. Isä sanoi että tietenkin, ja kirjoitti sitten lehtiöön sen ukkelin nimen, joka niin sanoi. Se oli Montesquei. En tiedä oliko tuo nyt oikein tavattu, mutta kuitenkin se sama ranskalainen, jonka katsotaan aloittaneen esseiden kirjoittamisen.
Niinpä sitten syksy kului herra Filosofia tavaillessa. Isä lastasi yleensä koulupöytäni täyteen mitä kummallisempia opuksia. Äiti toi sitten lisäksi runokirjoja. Ja kirjakaupassa minulla oli oma lukujakkara, koska kirjaston täti ei päästänyt lukemaan aikuisten kirjoja.
Kyllä minä taisin puheesi avioliitosta tajuta ihan hyvin. Muistatko kun kerroin sinulle että voi riidellä niin että raikaa, eikä käy kuinkaan, niin kuin italialaiset joskus tekevät?
Jos oisit ihan kamalasti haukkunut vaimoas, niin en ehkä olisi puheenvuoroasi julkaissut.
Nukkumisen suhteen olen kyllä sitä mieltä, että kun kumpikin kuorsaa kuin mikäkin höyryveturi, niin ei oikeastaan kannata nukkua vierekkäin. Sen verran omista nukkumisjärjestelyistämme. Mutta kun pikkuinen Lidiakin kuorsaa...
Unettomana yönä sekin riivattu pitää hereillä, niin että täytyy nousta ylös ja ruveta kirjoittamaan.
Olen huomannut että juuri herättyä tekstiä tulee ilman estoja ja nopeasti. Sitten sitä voi iltapäivällä ruveta lukemaan ja viilailemaan, jos on syytä.
Minä pidän säännöllisen epäsäännöllisesti unipäiväkirjaa ja nekin ovat hyvä asia. Unissa tulee hirveästi asioita joita ei tule käsitelleeksi n.k. päivätajunnassa. Ja usein harmittaa unen ja valveen välinen ylittämätön ero, mutta siitäkin pääsee kun alkaa sitten käyttää unen sijasta mielikuvitusta.
Muistan muuten hyvin, kun kirjoitit siitä hylkäyskirjeestä kustantamolle. Taisin sanoa siihen, että vaikka kustantamo synkkyydestä puhuikin, se ei silti ollut teilaus.
Kunhan vain löydät jonkun hyvän kustantamon.
Sairaus, josta puhut ensimmäisen vaimosi kohdalla, kulkee myös omassa suvussani, siis tarkoitan epilepsiaa. Se on siitä hankala sairaus että isoista kohtauksista jää jälkiä aivoihin, eivätkä ne enää sitten oikein toimi enää niin kuin pitäisi.
En osaa vielä kuvitella sitä tilannetta että jompikumpi tämän huushollin ihmisistä sairastuu vakavasti. Mutta edessä se on. Harvoin vanha aviopari kuolee samaan aikaan.
Mikä kai olisi ihannetila. Allu-kissan kuolemasta tulee tänään viikko, ja kissa on edelleen läsnä. Myös Lidia etsii sitä. Eläimillä on hyvin samanlainen tunne-elämä kuin ihmisilläkin, luulen, että siitä johtuu tämä muuten outo tilanne, että kissa voi olla lemmikki, eikä pelkästään navettakissa tai villikissa.
Vaasassa on villikissakanta. Täällä on yleensä sen verran lauhat talvet, että ne kykenevät elämään talven läpi. Vaikka vaikeaahan se niiden elämä tietysti on, jos on vaikka emokissa, jonka pitää yrittää pitää poikaset hengissä.
Ripsa, tuosta epilepsiasta. Koska olen joutunut paljon sen kanssa tekemisiin (yhdellä veljistäni on myös epilepsia), olen jonkin verran tutustunut myös aiheesta kirjoitettuihin tutkimuksiin ja keskustellut neurologienkin kanssa tästä sairaudesta.
VastaaPoistaKun kerrot, että epilepsia "kulkee suvussa" niin se tuntuu vähän oudolta, sillä minulla on ollut vankka käsitys siitä, että se ei ole periytyvä sairaus.
Tämän asian tiimoilta jouduin vakavaankin asian selville ottamiseen, sillä vanhimmat tyttärenihän pelkäsivät, että se tulee heille tai heidän lapsilleen perintönä.
Kuten oman äitini puolelta neljään veljeeni siirtynyt Fraxile-x-kehitysvammaisuus jonka periytymistä myös pelkäsivät. Sekin piti selvittää juurta myöten, että sain sanoa, ettei ko. kehitysvamma periydy kuin vain äidistä pojille. Mies voi olla kantaja, mutta ei siirrä sitä enää eteenpäin.
Meidät on kaikki tutkittu, eikä edes vamman kantajia "terveistä" löytynyt. Sairaudesta on olemassa muutenkin jo vuosikymmenien tutkimustulokset kuten epilepsiastakin.
Pääsääntöisesti epilepsia ei siis periydy ellei jokin muu yhdistävä sairaus, joka on perinnöllinen, välillisesti ole sitä aiheuttamassa.
1. vaimoni epilepsia johtui hänen viivästyneestä syntymästään (iäkäs äiti, yli 50) ja synnytyshetken hapenpuutteesta joka aiheutti vasempaan aivolohkoon, syvälle, vaurion, "mustan aukon" kuten eräs neorologi tilaa kuvasi.
Hänen aivojaan leikattiin Kuopiossa 1999 itsenäisyyspäivänä ja tilanne stabiloitui sillä tavalla, ettei hän enää saa isoja kohtauksia jolloin psykoosinkin vaara on jonkin verran väistynyt kunhan elämä vain muuten on tasaista ja rauhallista.
Muutokset aivoissa ovat kuitenkin olleet niin suuret, ettei ihminen enää koskaan parannu. Ikä sitten tuo omat vaivansa ja saattaa olla, että nämäkin sairaudet aktivoituvat uudestaan.
Hän oli muuten taiteellisesti ja kielellisesti lahjakas ihminen terveenä (saiko hän koskaan olla terve?) ollessaan. Piirsi ja maalasi, teki käsitöitä ja huomasi kaikenlaista ympäristössään, jota minä en hoksannut. Hän myös opiskeli niin kauan kuin jaksoi. Sairastuttuaan mieleltään, hän opiskeli vielä floristiksikin, mutta ei kyennyt kuitenkaan siirtymään harhojen takia työelämään.
Valto, tuo oli kyllä minulta epäselvästi sanottu. Tai sanoin sen niin kuin minulle sanottiin lapsena: kulkee suvussa.
VastaaPoistaEpilepsioita on niin monta eri laatua, että eivät ne voi olla perinnöllisiä, kyllä minä sen tiedän. Mutta niin sanottiin, että kulkee suvussa, kun parilla ihmisellä on se ollut. Muistelen että siinä välissä sanottiin että taipumus on perinnöllinen.
Sen sijaan vissiin skitsofrenia on sikiöaikana etulohkoon tullut vaurio, sitä näyttäisi olevan suvuissa. Nykyään osataan kuvata aivoja. Ennen ei osattu. Niin, paitsi että mistä se vaurio sitten tulee?
Joku sanoi että Dostojevskilla oli todennäköisesti etulohkossa sijainnut epilepsia. Muistaakseni niihin aikoihin kun Ruhtinas Myskin esitettiin Teemalla telkkarissa pari vuotta sitten.
Aivot ovat hirveän monimutkainen tapaus. Ihmislääkäri, jolle soitin viimein hädissäni Allun vuoksi, ennusti että epileptisiä kohtauksia voi tulla, että vaikuttaisi että vain aivorunko on pelissä enää mukana.
En tiedä millainen epilepsia se oli. Mutta se oli todella hurja. Ihan jatkuvaa kramppaamista.
Joo Valto, olen kuullut tuosta Frax-syndroomasta. Siis se on perinnöllinen, mutta vain miehen puolelta ja vain poikiin, mutta että toisenlaisiakin tapauksia on, sitä tuntuu olevan helpompaa ja vaikeampaa laatua.
Luin siitä jostain amerikkalaisesta lääketieteellisestä lehdestä.
Ylipäänsä uutta tietoa perinnöllisistä sairauksista tulee koko ajan, kun DNA on avattu ja geenejä voidaan tutkia että missä piilee jokin virheellinen tekijä ja missä ei.
Tästähän on tullut jo kauhuskenaarioita että rotuhygienia tulee uudelleen käyttöön ja kukaan ei SAA synnyttää vammaisia lapsia.
Ensimmäisen vaimosi kohta oli todella julma ja kamala. Ei kukaan ansaitsisi noin pahoja sairauksia, jotka vievät sitten pois normaalielämästä kokonaan. Juuri tuollaisiin tapauksiin toivoisin, että geenitutkimus toisi apua vaikka kantasoluhoidoilla.
Hei,
VastaaPoistakissasi Allun poismenosta on jo kauan, mutta satuin lukemaan kertomuksesti vasta nyt alkukeväästä -18.
Jäi mietityttämään, miksi hätä kissan tilanteesta heräsi kovin hitaasti. Mitä sinussa tapahtui, kun näit ensimmäiset oireet ja Allun jalat pettivät? Reagoit niin, että asetit sanomalehtien päälle mukavaan asentoon.... ja lähdit luotansa pois, näkymättömiin kissalta ja itse näkemästä kissaasi, yläkertaan kuuntelemaan radiota?
Vielä kirjoitit, ettei onneksi päästänyt alleen taljan päälle, ikään kuin se siinä tilanteessa olisi edes merkittävä seikka verrattuna tulevaan kuoleman mahdollisuuteen ja siihen liittyviin kärsimyksiin. Jonkinlaista ajatuksellista viivyttelyä vielä tuokin, ajanottamista.. En ihan osaa selittää, mitä tarkoitan: ...joka tapauksessa jonkinlaista suojamekanismia, joka valitettavasti on ihmiselle tyypillistä ja saattaa estää rationaaista toimintaa. Sairauksien / onnettomuuksien ja kuoleman ammattilaisilla suojamekanismit harvemmin iskevät päälle - onneksi niin - ja näin rationaalinen tilanteen edellyttämä toiminta voi alkaa välittömästi.
Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi sinussa ei tapahtunut välittömästi oikeastaan mitään järkevää?
Miksi vain poistuit tilasta, miksi et välittömästi hälyttänyt apua kissallesi, ottanut yhteyttä eläinlääkäriin? Tuolloin oli maanantai klo 14.46.... Juuri ajan kuluminen merkitsi sitä, että vastassa oli normaalin vastaanottoajan päättyminen eläinlääkäreillä ja päivystykse tilalletulo, mikä haittasi avun saamista.
---------------
Olen itse joutunut tilanteeseen, jolloin näin vakavasti loukkaantuneen kissani ja jouduin jotenkin shokkiin: kesti tovin, ennen kuin kykenin toimimaan ja hälyyttämään apua. Otin kissan sisälle, laitin lepäämään pehmeällä.. silitin ja puhuin... lohdutin sitä.. Samalla hukkasin aikaa, mikä minua itseäni rassaa ja siinä ei ole puolustelun paikkaa. Harmittaa, älytöntä. Toisaalta, enempään minusta ei ollut juuri siinä hetkessä: kesti varmaan vartin, ennen kuin pystyin aktiiviseen toimintaan, siihen, mitä olisi pitänyt tehdä heti eli jäljittämään eläinlääkäriä. Jäljestäpäin olen tuota usein miettinyt. Miksi "lisäajan" tai "aikalisän" ottaminen astuu sen tärkeimmän teon eteen? Oma kissani pelastui, osanottoni omasi poismenosta.
----
Oletko kyseenalaistanut omaa toimintaasi? Joutunut miettimään sitä?
Lainaus tekstistäsi:"Jalat romahtivat uudestaan. Hän oli tajuissaan ja asetin hänet mukavaan asentoon sanomalehtien päälle noin kello 15.10. Menin yläkertaan ja kuuntelin kulttuuritunnin (yhä huonommaksi ja pintapuolisemmaksi muuttuvaa) ohjelmaa, yläkerran radio on yhdistetty induktiosilmukkaan, joten kuulen mitä ihmiset sanovat."
Outoa.
Jaana,
VastaaPoistaen tunne sinua. Jostain syystä sinun oli nyt kirjoitettava puheenvuorosi joka koski omaa käyttäytymistäsi kissasi kanssa. Päädyt syyttämään minua jostakin mitä en tunnista lainkaan. En se ainakaan postauksen perusteella minä ole.
Olen kirjoittanut tuohon koko prosessin ja käsittääkseni selvisi että ketään eläinlääkäriä en saanut käsiini. Vasta aamulla, nukkumattoman yön jälkeen kissa pääsi eläinlääkärin luo. Se oli eutanasia tietysti.
Kissalla oli paha diabetes, josta kaikki johtui. Se on parantumaton tila jossain vaiheessa.