Syksy

Kirjoitin amerikanystävälleni että The Fall fell like a wall. Niin täällä kävi. Kun olin mustikassa, sateli ihan niin kuin kesällä, oli lämmin. Nyt pari viikkoa myöhemmin pitää olla fillarilla ajaessa käsineet kädessä.

No, kun ei naismuistiin ole ollut yhä kuumaa kesää (ja sen voi todistaa mökin lämpömittarista, jossa osa elohopeaa on juuttunut saman naismuistin mukaan lukemaan 27, mutta kävi todistettavasti tänä kesänä yhdellä hennolla viirullaan 33 asteessa), niin tällainen yhtäkkinen pudotus on kuin seinä. Kun ilma oli muuttumassa kävin fillarilla pitkin merenrantaa katsomassa miltä seinä näyttää siellä. Sehän vyöryi kohti ja tiesin että kohta olen litimärkä.

Menin metsän suojaan. En ollut naavaakaan nähnyt aikoihin. Täytyy olla niin, että huolimatta viimeaikaisesta, kaupungille erittäin kalliiksi tulleesta ökyrakentamisesta nimeltä asuntomessut, ilma on edelleen aika puhdasta. Sitä ei uskoisi täällä keskustassa, kun pöly tunkee sisään joka henkäyksellä. Lattiat on pestävä kaksi kertaa useammin ja vesi on melkein mustaa.

Mutta en muuttaisi ökytaloon vaikka maksettaisiin. Ne ovat rumia. Ne eivät ehkä kaikki ole yksittäin rumia, mutta riitelevät toistensa kanssa niin että raikaa. Rakentajille voisi joku viimeinkin ruveta opettamaan estetiikan alkeita. Siis edes alkeita.

Sitten tulivat kuulaat päivät. Hanhet kerääntyvät merenlahdille höpisemään omiaan. Ne töräyttelevät, sitten ne saavat välillä kohtauksia ja sukeltavat veden alle ja rupeavat ajamaan toisiaan takaa kuin vimmatut. Katselin niiden touhuja ja höpötystä sen verran kauan, että päädyin toteamaan että ne eivät ole ihan järjissään.

Tai ehkä ne ovat täpinässä kun tietävät kohta lähtevänsä pitkälle reissulle. Kuvassa on kanadanhanhia. Ne tuntee siitä, että ne aika ajoin haukkuvat kuin koirat. Eivätkä pelkää ihmisiä lainkaan.

Mutta piti sanomani, että Torpeedo on lähempänä tulemistaan. Täältä näkee miten ja milloin. On siihen niin pitkä että odotukseen ei kannata ruveta, vaan on mietittävä mitä tekee syksyllä. Kohta on vaihdettava talvimatot sisälle. Kirjoja on luettava järjestelmällisemmin, on tiedettävä mitä lukea, on katsottava mitä kustantajat kustantavat. Lukematta ei voi olla, koska kirjoissa on elämiä niin paljon enemmän kuin mitä ikinä tulee itse tietämään. Sen lisäksi kirjoista tulee tiedonjyväsiä, jotka panevat lähtemään kirjastoon lisää tietoa.

Elämät ja tieto ovat arvo sinänsä. Ei minun tarvitse kysellä motiivia edes itseltäni.

Mutta itse esine, saksalainen kilpapyörä vuodelta 1936 on sen verran jykevä tapaus, että sillä voi kulkea helposti syysmyrskylläkin. En minä sillä ajele, se on teräsrunkoinen ja kulkee kuin veturi, minä ajaisin sillä päin jotain seinää ja menisi loppukin polvesta hajalle.

Sillä tosin pärjäisin seinälliselle todennäköisesti amislaisia, jotka pakottivat minut sateessa vastaantulevan liikenteen kaistalle niin että kaaduin, siis Jopolla. Kylkiluussa on nyt sitten murtuma. Torpeedo olisi saanut sen muurin leviämään. Että tulivat ja auttoivat minut pois autojen tieltä? Ei, nauroivat vain. Taisi olla heidän päivänsä kohokohta.

(Kaikki kuvat voi klikata isommiksi!)