Matkalle lähtiessä

Minulla on harvoin asiaa pois kotoa. En matkustele vain matkustellakseni. Nyt on lähdettävä katsomaan sairaiden lasten perään. Huomattava taas kuinka omat äidinpäiväni ovat kadonneet sumuun, enkä aina saa selvää pienten puheesta.

Onneksi olen ollut ennenkin. Enkä saa enää tartuntaa vesirokosta – minulla on ilmennyt herpes zoster- virus kahdesti, ensin 3-kuukauden ikäisenä ja sitten vyöruusuna joskus kymmenisen vuotta sitten. Ensimmäiseen olin kuolla, toisen tullessa toivoin mieluummin kuolevani.

Mutta nämä lapset ovat hyvinsyöneet, on annettu vitamiineja ja huolehdittu siitä ettei päiväkotipäivistä tule liian pitkiä työpäiviä. Vanhemmat tekevät työtä perheensä hyväksi ja lapset ovat tärkeitä aivan eri tavalla kuin minä ja muut ikäiseni olivat. Vaikka on lama-aika, se ei ole tuonut kaikkialla läsnäolevaa pulaa, joka oli omassa lapsuudessani.

Olen hiljakseen nautiskellut lukemisesta ilman kiirettä. Henry David Thoreau (1817-67) oikeastaan enemmänkin saarnaa kuin kirjoittaa hyväntahtoisia ylätyylisiä esseitä. Löysin kirjastosta hänen suomennetun kirjansa Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Green Spot, 2007), tätä ennen en olekaan lukenut häneltä muuta kuin opuksen Walden, suomennettu muistaakseni jo ajat sitten, ehkä suomennetun teoksen nimi oli Metsässä, mutta en ole varma. Kyllä se hyvinvarustetuista kirjastoista vielä löytyy.

Thoreau tuli väistämättä vastaan, kun äidyin kesken kiireistä muuta kirjoittamista käymään läpi beat-runoilija Gary Snyderin tekstiä. Vaikka en ole varma kuin beat Snyder on verrattuna Yhdysvaltain itärannikon 1950-luvun runoilijoihin. Snyderista on enemmän asiaa täällä.

Thoreau on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Hänestä on puhuttu paljon ja hän on monen vihreän ajattelijan esikuva. Vihreydellä en tarkoita poliittista puoluetta. Puolueet valitettavasti korruptoituvat päästessään valtaan, tai ainakin sen liepeille. En tiedä keitä nämä Arkadianmäellä keikkujat ovat. Yhden heistä olen tavannut lapsena, mukava tyttö, mutta nyt jo aikuinen. Ihmiset muuttuvat. Aikuisuuteen kuuluu useimmiten oleellisesti viattomuuden menetys – vaikka ei sen tarvitsisi kuulua.

Tässä sitaatti esseestä Periaatteeton elämä, jonka soisi totisesti kaikkien ihmisten lukevan mitä pikimmin:

Työläisen tähtäimessä ei pitäisi olla toimeentulo, ”hyvän homman” saanti, vaan jonkin työn tekeminen kunnolla. Jopa aineellisessa mielessä olisi kaupungeille taloudellista maksaa työntekijöilleen niin hyvin, etteivät he tuntisi työskentelevänsä alhaisten päämäärien, kuten pelkän hengissä pysymisen vuoksi, vaan tieteellisten, jopa moraalisten päämäärien edistämiseksi. Ei pidä koskaan palkata ihmistä, joka tekee työtä rahasta, vaan sellainen, joka rakastaa sitä mitä tekee.

Tässä tulee mieleen tämän päivän jako ihmisten kesken. On rupusakkia, joka päätyy amikseen, ammattikouluun (vai onko se korotettu opistoksi?), ja sitten niitä jotka pääsevät kovan pänttäämisen jälkeen yliopistoon. Yliopistoilta on resurssit viety. Ammattikoulujen resurssit taas ovat riippuvaisia kunnanisistä ja -äideistä, jotka eivät ole koulutuksesta olleet kovin kiinnostuneita – ainakaan täällä päin. On riittänyt että oppilaita on ja opettajilla työpaikka. Surkeata.

Ketään ei pitäisi halveksia. Pitäisi olla niin, että työn tekeminen kunnolla olisi ihmisille ilon ja ylpeyden aihe. Silloin ei syntyisi näitä keinotekoisia vapaa-ajan vieton paikkoja, vaan ihminen saattaisi kulkea kaupungissa ja osoittaa tuota tienpätkää, jota hän on ollut tekemässä tai tätä rakennusta, jossa hänen kaverinsa ovat töissä.

Yliopistot ovat sitten luku sinänsä. Sieltä tulee ulos yhä enemmän täysin maailmasta irrallaan olevia ihmisiä, joille tärkeintä on vain päästä kiinni mukavaan työpaikkaan ja ansaita oikein paljon rahaa.

Kaikkien oppilaitosten keskeyttämisprosentit tuntuvat olevan nousussa. Työn tekemistä pidetään välttämättömänä kiusaamisen, kyttäämisen ja ylipäänsä huono ilmapiirin luomisen vuoksi. Ilmapiiri on sairas. Ei ole enää väliä sillä, missä kukin nuori aikuinen on opiskellut.

Hän joutuu oppimaan nokkimajärjestyksen työssään ensimmäiseksi. Tuskin tilanne oli Thoreau'lle outo. Pikemmin tilanne oli jos mahdollista hirveämpi kuin nykymaailmassa. Itärannikon Massachusettsissa metsästettiin täysin sydämin etelästä karanneita orjia. Ihmisen omistaminen oli tärkeämpi asia kuin ihmisen itseisarvo.

Ei moraali siitä ole noussut. Kun orjuus sitten jostain syystä – muistaakseni humanitäärisistä – lakkautettiin, tuli tilalle hetipaikalla muita päsmäreitä ihmisiä polkemaan. En tiedä päästäänkö heistä koskaan.

Yksi asia oli selvästi eri tavalla Thoreaun aikana kuin nyt. Kirjailija ja ekofilosofi voi suorastaan lyyrisesti puhjeta ylistämään puhdasta ja koskematonta luontoa. En ole koskaan tietääkseni käynyt Concordissa, jossa Thoreau eli, mutta tuskin siellä enää on useita villiomena-lajikkeita, jotka kypsyvät makeimmilleen ensi lumilla. Tuskin siellä on villieläimiä aivan kodin lähellä ihasteltaviksi. Eiköpä vain sielläkin käytetä hyönteismyrkkyjä viljelysmailla.

Olisiko muu edes mahdollista?

Kaislat sentään jaksavat ylös likaisesta vedestä, vielä.