Kilpikonnasaarella

Kirjastomatka oli hyvä. Tuli miltei pelkästään runoja. Kaikkea sitä huomaakin. En ollut tiennyt että Gary Snyderin Kilpikonnasaari on suomennettu, Aki Räsäsen suomena. Suomentajat ovat tärkeitä, koska ilman heidän käsitystään tekstistä omalla kielellään meiltä puuttuisi paljon.

Snyderistä löytyy paljon tietoa netistä. On muun muassa tämä opus pdf-formaatissa saatavissa ja luettavissa. Englanniksi tietenkin, mutta siellä on esimerkiksi hänen luentojaan vuosien varrelta. En ole huomannut että hän olisi viime aikoina julkaissut uutta runoutta esimerkiksi. Voi hyvin olla että laulut on laulettu. Mutta käsittääkseni hän on edelleen työn touhussa. Syntymävuosi on 1930, niin että tänä vuonna hän täyttää 93 vuotta, eikö niin. Tämä netistä ladattava tiedosto on tässä: https://bewildrewild.org/wp-content/uploads/The-Practice-of-the-Wild-by-Gary-Snyder.pdf ja siis on luettavissa ilmaiseksi.

Turtle Island eli Kilpikonnasaari ilmestyi jo 2014, suomeksi kirjoittanut Aki Räsänen, Basam Books. Tuo ilmaisjulkaisu sisältää samoja perusasioita luonnon olemuksesta ja sen säilyttämisestä kuin runotkin. Siinä on Gary Snyderin elämäntyö, luennoissa ja runoissa. Kilpikonnasaari on jonkun intiaaniheimon nimitys Pohjois-Amerikan mantereelle, jota puhekielessä kutsutaan Amerikaksi. Amerikka puolestaan tuli nimeksi Amerigo Vespuccin vuoksi, joka ajatteli ehkä purjehtivansa Intiaan. Hän eurooppalaisten mielestä löysi mantereen. Eurooppa/eurooppalaiset eivät jostain syystä ymmärtäneet että maa oli jo asuttu.

Oli siellä ilmeisesti ollut kylässä jo ajat sitten viikinkiajan pohjoiseurooppalaisia, mutta he olivat ensin purjehtineet Grönlantiin ja sitten sieltä länteen. Siitä keskustellaan osuivatko he Pohjois-Amerikan mantereeseen vahingossa vai tahallaan. Tuskin merimatkoista on säilynyt lokikirjoja. Saagoja voi tietenkin kutsua myös lokikirjoiksi.

Snyder ei ole ainut ihminen Amerikassa joka ajattelee, että maapallo voisi ehkä paremmin jos valkoihoiset olisivat pysyneet omalla mantereellaan. En pysynyt minäkään omalla mantereellani. Lisäksi siellä on ollut lyhyemmän tai pitemmän ajan luvuton määrä sukulaisia, esimerkiksi kolme isovanhempaani.

Minulla on tämä runo tuossa työpöydän vieressä kuvien ja muiden muistilappujen seassa:

Black Mesa Mine #1
Wind dust yellow swirls
northeast across the fifty-foot
graded bulldozed road,
white clouds puffs,
juniper and pinyon scattered groves
              −firewood for the People
         heaps of wood for all
                 at cross-streets in the pueblos,
ancient mother mountain
pools of water
pools of coal
pools of sand
              buried or laid bare

Solitary trucks go slow on grades
smoking sand
writhes around the tires
and on a torn ups stony plain
a giant green-and-yellow shovel
whirs and drags
house-size scoops of rocks and gravel

Mountain,
be kind
it will tumble in its hole

Five hundred yards    back up the road
a Navajo corral
of stood up dried out poles and logs
all leaned in on an angle,
gleaming in the windy April sun.
(Gary Snyder: Turtle Island)

Mesa tarkoittaa vulkaanista maaperää, sellaisia nousevia ja laskevia vuoria tai hyvin korkeita mäkiä, joita on helppo louhia. Snyder pyytää vuorta olemaan ystävällinen. Minä olisin sanonut että olisi kärsivällinen, koska valtava maansiirtokone tuhoutuu onneksi lopulta. Ja kun runo päättyy Navajo-intiaanien karja-aitaukseen, niin katse luodaan sinne, missä noita maansiirtokoneita ei ole. Voi siellä ehkä olla lapiomiehinä intiaaneja. Nyt sanottaisiin että alkuperäisiä amerikkalaisia, 1st Nation, ensimmäinen kansa.

Paikka missä navajot asuvat on neljän valkoihoisten määrittelemän osavaltion kulmauksessa. Alueella asuu sisäkkäin monia kansoja. Hopit ovat keskellä, navajot siinä alueen ulkokehällä. Olen kuullut kerrottavan että kun hopien kanssa haluttiin keskustella, niin navajot toimivat sanansaattajina. Jos haluaa saada enemmän tietoa alkuperäisten amerikkalaisten tilanteesta, niin voi katsoa esimerkiksi elokuvan nimeltä ”Tanssii susien kanssa” tai lukea Hopi-kansan maailmanselityskirjan.

Tässä on viittaus niin kuin monessa muussakin kohden siihen, että olisi opittava vanhat tavat uudelleen ja palautettava suhde luontoon ja ympäröiviin alueisiin (vesistöt, metsät jne.) terveeksi. Pohjois-Amerikka, varsinkin Yhdysvallat on hirveässä kunnossa. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä tekevät.

Jotain samaa Snyderin teeseissä on kuin Pentti Linkolankin. Runoteoksen muodossa sanottava tiivistyy sellaiseksi että sen voi nähdä kuvina. Meillä sattuu olemaan lisäksi paksu kuvakirja nimeltä Poets on the Peaks, (teksti ja kuvat: John Suiter) jossa kerrotaan Snyderin, Philip Whalenin ja Jack Kerouacin työstä palovartijoina ja muuten vain vuorilla. Palovartijoiden työt on todennäköisesti nyt ulkoistettu satelliiteille. Mutta runoilijoille työ sopi hyvin. Lehtiö ja kynä kulkivat helposti mukana rinkassa.

Kirjassa kerrotaan että Kerouac löysi mielestään San Franciscon blues-illoista todisteen siitä, että blues tai be-bop on liitettävissä Charley Parkerin kautta buddhalaiseen mielenmaisemaan. Olen yrittänyt kuunnella Parkeria vähän eri korvin tämän kertomuksen kuultuani. Joka tapauksessa Yhdysvaltain 1950-luvun runoudessa on kuultavissa kaikuja buddhalaisuudesta. Whalen puolestaan epäilee että Kerouacin mielestä hän ja Snyder olivat aika lailla höyrähtänyttä ulkoilmakansaa.

Kerouac oli kotoisin itärannikolta toisin kuin Whalen ja Snyder. John Suiter näyttää julkaisseen tämä pehmeäkantisen valtavan opuksen vuonna 2002. Minusta näytti siltä että myös tämä kirja on olemassa pdf-muodossa.  Kelpaa hyvin taustakirjaksi jos tahtoo miettiä mitä beat-runoilijat puuhasivat vapaa-aikanaan. Voiko ylipäänsä sanoa että runoilijoilla on vapaa-aikaa?

Mutta takaisin Gary Snyderin  suomennettuun opukseen nimeltä Kilpikonnasaari. Suomennos on OK, tottakai. Snyder ei sitä paitsi ole ikinä varsinaisesti briljeerannut teksteillään. Hän mieluiten sanoo asiansa yksinkertaisesti ja selvästi. Olen selvillä siitä että hän on ollut juuri siksi suosittu luennoitsija matkoillaan ties minne. Japanista hän löysi zen-buddhismin ja vaimon, Yhdysvaltain Länsirannikolle hän sattui syntymään. Länsirannikon tuholta säilyneet metsät näyttävät lajistoltaan, kooltaan ja muutenkin hyvin samanlaisilta kuin Japanin maasto. Ehkä USA:n länsirannikon vuoret ovat vähän korkeampia?

Joka tapauksessa Snyderin vähän pitempi runo nimeltä Kohti kliimaksia päättyy näin:
IV
kaksi puutavaralaulua

Avohakkuu
Metsänhoito. ”Kuinka
monta ihmistä
korjattiin
Vietnamissa?”

Avohakkuu. ”Jotkut
olivat lapsia,
jotkut olivat ylikypsiä.”

Neitseellinen
Neitseellinen
metsä
on ikivanha; moni-
rintainen,
vakaa;
kliimaksissa.

En ole varma siitä miksi olen joutunut tänä keväänä hyvin selvästi runojen maailmaan. Mutta niin kuin Snyder tuossa edellä kertoi ja Aki Räsänen suomensi pätevästi, kyllä ympäristön tila kaipaa runojakin jo. Ei näille ihmisille ole riittänyt Suomen(kin)metsien tuhoaminen, joka masentaa ihmisiä ja on epäterveellistä kaikin tavoin. Nyt on vielä kenties luvassa täystuho sodankin muodossa niin kuin Snyderin runon kirjoittamisen aikaan oli Vietnamissa.

Sattuu olemaan niin että Suomi on ennen sotaa tuonut Venäjältä puuta. Kun kauppa ei enää sodan vuoksi toimi, niin sitten on hakattava omat metsät. Ihmisten on muistettava että samoja metsiä nämä ovat, maapallon keuhkot.

Kieltä kysymässä

Kävelin tarkistamassa kevään etenemistä. Se on selvästi tulossa.  Mutta edelleen voi olla pakkasta yöllä. Tänään satoi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ainakin, taisi sataa vähän toissayönäkin. Sade tähän kuivaan pölyyn tuntuu hyvältä. Muutama päivä sitten kun olin, niin joutsenet olivat lahden toisella puolella nojailemassa rannan kiviin. Niitä oli kaksi. Tänään ne olivat jakaantuneet kahtia, toinen päivysti sen pienen vastapäisen rannan saaren kupeessa ja toinen oli edelleen viuhtomassa siipiään niitä rannan kiviä vasten.

Telkät sukelsivat heti kun näkivät minut. Ei näkynyt niitä pieniä tummia ja töyhtöpäisiä lintuja, jotka nakkelivat niskojaan toisilleen.  Jonkinlaisia tukkasotkia ne olivat. Pelehtivät jonkin koreografian mukaan. Välillä ne äityivät uimaan ympyrää, semmoista toistensa kehissä uimista, ja vaikutti siltä että törmäsivät toisiinsa, ihan tarkoituksella. En kyllä nähnyt naaraiden taputtavan. Jos niiden piti valita joku reviiri, niin ehkä ne miettivät sen merenlahden kokoa? Pitääkö olla yksi pari jollain tietyllä alueella? Ehkä niitä laskeutui tuohon lahdelle isompi määrä ja osa jo lähti jonnekin kauemmaksi. 

Se käsitys minulla kyllä on että pienet linnut tahtovat muuttaa isoin joukoin, koska niin tuntuu turvallisemmalta, niin se on ihmistenkin kanssa. Etelä-Euroopassa pikkulintuja odottavat ampujakolonnat, ihmismiehet, varsinkin Maltalla. Mutta ilmeisesti myös muualla Välimeren rannoilla. Semmoinen tappamishimo tuntuu kummalliselta. Ennen on oltu nälkäisiä keväällä, mutta tuskin nämä ruokaa ampuvat. Kun oltiin siellä pari viikkoa 30 vuotta sitten, niin ei päästy käsitykseen että miten ne ihmiset itse elivät. Kun ei nähty ihmisten koteja. Ehkä heidän vanhempansa eivät puhuneet englantia. En kysynyt. Kuitenkin olivat minulle vain tilapäisiä tuttuja. Enkähän ole mennyt takaisin. Ei tunnu olevan enää asiaa. Vaikka joitakin asioita olisi ehkä voinut tsekata. Ne suuret temppelit, ja johanniittojen temppeli, se Caravaggio.

Olisi pitänyt oppia matkustamaan yksin, myöhemminkin. Olisi pitänyt muistaa Mamma ja ajatella että hän matkusti yksin ja Amerikkaan, vaikka oli hänellä siellä sisko. Minähän matkustin nuorena yksin.

Olin juuri oikean ikäinen. Yksin tulin tänne myös takaisin. Olisin voinut aivan hyvin jäädä Kööpenhaminaan. Mutta jostain syystä piti päästä Suomeen. En ole varma siitä miksi. Todennäköisesti suomen kielen vuoksi. Olen aina elänyt kielessä, jotenkin sen sisällä. 

Kun tulin takaisin en osannut enää puhua suomea. Tiesin mitä pitäisi sanoa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Kaksi viikkoa meni pelkän kielen oppimisessa.  Sitten kesti talviaika kun etsin tästä maasta asuntoa. Päädyin isoäidin ja isoisän luo maalle ja katselin myöhään syksyllä pellon laidalla hyppivää kurkiparia. Ne ovat valtavankokoisia lintuja. Asettuivat siihen patsastelemaan pylväskatajan viereen. Varsinainen maisemataulu.

Nyt kun ilmasto muuttuu, on ehkä samantekevää, tuhoutuuko tämä maapallo ihmisten osalta vai ei. Jotakin elämää todennäköisesti jää. Ehkä seuraava evoluutio ei enää etene niin vääjäämättömästi tuhon suuntaan kuin tämä. On elämässä voinut olla onnellisiakin hetkiä. Ihminen on oppinut jotain. Ihminen on rakentanut hienoja sivilisaatioita.

Kun kävin kävelemässä ja lintuja arvuuttelemassa, hävisi epätoivo pois mielestä. Se on hieno asia. Lintuja lähellä olen elämän alkupuolella. Ei siinä ole yksin, talvellakin varikset sanovat ohi mennessäni jotain.

Verkkokalvolle jäi se yksi hullu lintujoukko, joka äityi tanssimaan veden päällä. Vaikka me ollaan hyvin kaukaista sukua lintujen kanssa, niin samoja kosiorituaaleja näyttää olevan. Ihmisetkin näyttävät kosiessaan pähkähulluilta. Ja yhä enemmän ajattelen rakkauden vastapuolena sotaa. 

Luen Christa Wolffin Kassandraa, joka saa unettomaksi ilman mitään selvää syytä. Sitten otin lohduksi Julia Kristevan tekstin jossa analysoitiin feminismejä, käytiin läpi historiaa. Christa Wolffin kirjailijanura DDR:ssä on ollut taatusti tasapainottelua juuri naisen osan ja kirjailijanosan välillä. Siinä kirjassa tuntuu voimakas ahdistus läpi kirjan. Wolff ei nimennyt sitä mutta on siinä kirjassa aivan tarpeeksi sotasankareita.

Kassandra on ylpeä papin työstään. Ennustaminen tuntuu olevan huijausta, niin kuin sitä eivät ihmiset muuten tietäisi! Sitten tulin ajatelleeksi, että entäs jos Wolff on ajatellut myös kirjailijanhommaa jonkinlaisena petoksena, poseerauksenakin? Epäilemättä Stasin tyypit ovat nähneet sen sillä tavalla. Sitä en tiedä oliko DDR oikeasti jonkinlaisen uhan alainen, mutta salaiset poliisit ottavat aina silmätikuikseen luovien ammattien harjoittajat. Voi se tietysti johtua siitäkin että he ovat niin sinisilmäisiä, luovat ihmiset. 

Sitten tuli mieleeni Risto Ahti puhumassa radiossa. Hän oli jossakin muualla kuin studiossa mikrofonin ääressä, mutta puhe oli silti suoraa. Hän arvioi Suomen kielen tärkeimmäksi syyksi siinä, että maa selviytyi eteenpäin. Oli esteenä vieras valta vuosisatoja ja kielestä tuli sen takia hyvin voimakas. Suomen kielestä on myös amerikkalainen runoilija Gary Snyder sanonut aivan samoin. Hän oli lukenut tämän maan historiaa ja tiesi suuriruhtinaanmaan, mutta oli sitä mieltä että kieli oli ihmisiä yhteen tuova asia. Hänen mielestään Kalevala tuli oikeaan aikaan.

Suomea pitävät yllä kirjailijat. Heidän ansiotaan on kielellinen identiteetti. En tiedä voiko sitä kutsua vapaudeksi. Mutta ehkä kirjallisen elämän asioita pidetään tärkeämpänä meillä kuin monen muun kielen alueella.  Sitten kysyin ääneeni Ahdilta että kuka pitää, puhun usein radion kanssa, eikä hän ehkä edes sanonut sitä sillä tavalla. Tietenkin Risto Ahti mainitsi Aleksis Kiven, joka on suorastaan malliesimerkki kirjailijantyön tekemisestä henkensä uhalla.

Tässä on se kielikysymys myös. Kivi oli alkujaan Aleksis Stenvall ja puhui ruotsia. En tiedä kuinka kaksikielinen 1800-luvun Nurmijärvi oli. Kyllä hän joutui taistelemaan oppiakseen suomen. Aikuisena uuden kielen oppiminen ei ole helppoa.

Gary Snyder väitti että suomi teki tästä väestä kansakunnan. Olen aina ihmetellyt mikä on kansakunta. Muistan tajunneeni suunnilleen heti Amerikassa, että se ei ole kansakunta vaan jonkinmoinen kiehuva helvetinpata. Siellä kielestä ei ollut yhdistämään eri puolelta tulevia ihmisiä. En tiedä onko täälläkään.

Amerikkalaiset käyvät koko ajan oikeutta. Ihmettelin sitä kovasti. Sitten ymmärsin että he eivät tavoittele totuutta. Siksi maailma tuntuu ontuvalta tällä hetkellä. Ehkä tavanomaista enemmän savijaloilla seisovalta, ja kun on pallosta kysymys, niin eikö se termi ollut epäkesko?. Ja toisella puolen maapalloa yrittää selvitä savisin jaloin joku toinen jättiläismaa. Tuloksena on taatusti jonkinlainen mutavyöry. 

Kielestä ei oikeastaan pidä puhua enempää, muuten sanoihin alkaa kompastella. Minulla oli rannalla kamera mukana ja siihen tarttui tavattoman puuhakkaita sinisorsia. Niillä oli niin hirveä kiire, että hyvä että ehdin näpätä kuvan tai kaksi. Minua nämä herrat eivät tietenkään noteeranneet. Ensimmäinen ajatteli ruveta motkottamaan minulle, mutta jätti yhteen tavuun sen sitten. Sorsat menivät letkassa jonnekin muualle pitämään hallinnollista kokoustaan.

Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.

Front Lines  

Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer

Swells against the hill -- we feel

a foul breeze -- And it sinks back down.

The deer winter here

A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,

The trees breathe.

Sunday the 4-wheel jeep of the

Realty Company brings in

Landseekers, lookers, they say

To the land,

Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK

here;

Every pulse of the rot at the heart

In the sick fat veins of Amerika

Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering

Sideslipping and belching on top of

The skinned-up bodies of still-live bushes

In the pay of a man

From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic

And a desert that still belongs to the

Piute

And here we must draw

Our line.

(Thanks for Mickey for the poem!)

Tuoko Tuomas joulun?

Uutisia Suuren Veden läheltä tänä aamuna. Pojan setä eli miehen veli kirjoittaa että äiti ei enää jaksa kuulla eikä juuri puhuakaan. Hän on 95-vuotias.

Ilma on ollut talvinen siellä, ei juuri aurinkoa, massiivisia myrskyjä Tyyneltä mereltä, jotka tapaavat arktiset ilmamassat hyvin etelässä, Marseillen korkeudella. Siksi talvipäivän seisaus tuntuu.

Linkissä on tilanne nyt, 23.12., myrsky Oregonin rannikolla. Ja sitten Oregonin meri ja sitten tämä talvi, ja tosi-isot lokit.  Video Mickey O'Brien.

Vanhat ihmiset eivät oikein jaksa säiden äkillistä muutosta enää. Nuorempienkin luita kolottavat nopeat ilmanpaineiden muutokset.

Mutta oudosti alkaa valo muuttua täällä pohjoisessakin, puut muuttuvat vihertäviksi ja ruoho kellertää ja rusehtaa. Sataa. Ylihuomenna on jouluaatto.

Ajattelen Portlandia ja kirjaan tähän runon.

Tekemisiä Portlandissa

Mennä kävelylle Sandyn rantaan kun kuore nousee

juoda kirnupiimää Buttermilk Cornerissa

kävellä yli Hawthornen silla auton renkaiden laulaessa

ottaa kärryt Sellwoodiin kun kirsikat ovat kukassa

vaeltaa metsissä Council Crestin alapuolella, puumaja ylhäällä

        douglaskuusessa lähellä sairaanhoitajakoulua.

Katsella lintuja ja metsästää kasveja Sauvies'n saarella

        toukokuussa

viininvaahteranlehdet rinteillä St. John's Bridgen yllä syksyllä

kahlata Columbia-jokea hiekkasärkille saakka

Himalajan karhunvatukat sotkevat Bonnevillen lähetystornin

korkeajännitteisen teräsperustuksen – sormesi ovat tahraiset

mennä naimisiin Vancouverissa ilman päivän

katuma-aikaa.

Kuitata palkkashekit käteisenä Pastimen baarissa

olutta Ericksonilla, hampurilaiset Tic Tockissa.

Seurata oikeustalon, kaupungintalon, sanomalehtien,

radioiden, vankilan kapeita käytäviä.

Pysäköidä parkkitaloihin

auringonpolttamaa hiihtämistä

hytinää valtamerellä

seisoa sateessa.

(Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J.K. Ihalainen (1996), Palladium-kirjat 2010)

Maruna, pujo ja päivänsini

En ole sataprosenttisen varma siitä, onko näiden kasvien sukulaisuus juuri näin, siis että maruna ja pujo olisivat sama. Gary Snyder näyttää sanovan että pujo on jäätikkömoreenien maruna, että se olisi sen vuoksi heiveröisemmän näköinen mutta sillä olisi samanlainen voima.

Pujon kukinta-aikaan herkistyneet ihmiset saavat oireita. Marunapensas on nimeltään Artemisia. Italian renessanssin jälkeinen ensimmäinen naiskuvataiteilija oli siis Marunapensas Gentilleschi. Mutta todennäköisesti nimi viittaa jumalatar Artemikseen.

Lukiessa rupesi sotkemaan se, että pujo olisi sitten jonkinmoinen pohjoinen variantti koiruohosta, ellei saman asian kaksi nimeä. Koiruohoa on käytetty absinttiin, jota kuulemma on ruvettu tekemään uudestaan. Uusin selitys on se, että absintti ei tehnyt ihmisiä hulluiksi, vaan ylipäänsä juominen.

Sitten Snyder näkyy siteeraavan jotakuta:

”Hän rakastaa metsästämistä

vuorten varjossa

ja tuulessa”-

Artem kreikan kielessä tarkoitti ”heiluvaa” ja ”korvakorua”.

Luen siis Snyderin opusta Loputtomat vuoret ja joet, nyt suomeksi. Kirjan on suomentanut Palladium-kirjojen J.K. Ihalainen, vuonna 2010 tai 2011, ehkä vuosien taitteessa.

Marunapensas-runo on nimeltään Korvakorut heiluvat ja kilometreittäin aavikkoa. Se on Snyderille hirveän tyypillistä tekstiä, koska toisaalta se ei ole runoa. Siinä seurataan hyvin tarkasti yhtä lajia, siis tällä kertaa artemisiaa ja Pohjois-Amerikassa. Pensas on esimerkiksi koti vaikertajakyyhkylle, amerikankehrääjälle, marunanmatkijalle, lepinkäiselle ja marunasirkulle. Tästä litaniasta tunnen vain lepinkäisen, enkä sitäkään ole ikinä tavannut. Olen kateellinen. Mutta toisaalta en voi mitään sille, että olen köyhtyneen entisen merenpohjan asukas alueella jossa maa nousee ainakin nopeiten Euroopassa.

Köyhtynyt tarkoittaa sitä monessa merkityksessä. Ihmiset ovat muuttaneet pois ja pienviljelys on loppunut. Perhosia on muuttanut takaisin. Siipioravia oli, mutta sittemmin loputkin metsät on hakattu pois, joten niitä ei ole omassa maisemassani enää näkynyt. Sitten lapsuuteni oravan nimi muuttui liito-oravaksi. Huvittaa sellainen ajatus, että jossakin on toimisto, jossa ihmisiä istuu miettimässä nimien muutoksia.

Runokirjan teksti kulkee ympäri maisemien ja kulttuurien, pysähtyy joksikin aikaa, ja rymyää eteenpäin. Kirja on kerroksellinen ja siitä on tehty tutkimus, jossa näitä kehiä käydään läpi. Se on Anthony Hunt'n Genesis, Structure, and Meaning in Gary Snyder's Mountains and Rivers Without End, University of Nevada Press, Reno & Las Vegas 2004. Voi se olla hyväkin tutkimus, en ole kyllä lukenut. Yleensä tutkimusten ilmaantuminen tarkoittaa sitä, että kirjailija alkaa olla tarpeeksi tunnettu.

Nyt kun olen pitkin hiljaista pitkää iltaa, iltapäivää ja aamuakin miettinyt kirjaa ja lukenut, katsonut välillä kuvia Kaskadivuorilta ja Tyynen meren rannalta, sitten kuvia Nepalista ja lueksinut Krishna-vauvasta ja Himalaja-vauvasta ja oppinut sen että sielläkin runoilija oli ollut. En ole kyllä aivan näin perusteellisesti haarautuvaa tekstikokoelmaa lukenut ennen. Aikoinaan kuvittelin että lukemani vuoden 1970 tai 1969 Mountains and Rivers-kokoelma oli se valmis, mutta ilmeisesti runoilija oli vasta aloittanut vuorten ja jokien seuraamisen.

Hienoa siinä on sekin että maapallo näyttää siniseltä avaruudesta ja se on veden väri. Tai siis auringon heijastus veden kautta. Vesi ei ole minkään värinen. Mutta taivas on sininen. Lääke-buddhassa on myös sininen väri, joka on tervehdyttävä – sanoo Snyder. Ilmeisesti sukupolvien ja sukupolvien ajan sekin tieto on kierrellyt ihmisten keskuudessa. On kai aivan mahdollista että ihminen on saanut tiedon eläimiltä? Päivänsini on sellainen, joka kasvaa ulkonakin hyvissä olosuhteissa, mutta sisäkukka se on ollut Suomessa kauan. Rautavaara ei mainitse kasvia, ehkä se on uusi tulokas, tai sitten hän on pitänyt väriä epäilyttävänä.

Marunaa on käytetty kaikkialla jonkinlaisena lääkkeenä ja senkin Snyder mainitsee. Intiaaneista hopit, cahuillat ja paiutet käyttävät sitä yrttiteenä, vatsavaivoihin ja naisten uutteena. Ja nyt muistan että Rautavaara taisi mainita pujon, mutta varoitteli.

Kai on niin, että jos annosmäärä nousee niin mikä tahansa voi olla vaarallista. Suomalaisilta vanhat tiedot kasveista ovat tainneet jo unohtua. Sitä pitää miettiä. Miten käy sitten, kun talous romahtaa oikein kunnolla eikä ole enää synteettisiä lääkkeitä?

Tuskin pajunkuori kipuihinkaan auttaa paitsi kovasti uuttamalla. Entäs jos pajukot kuolevat kun vesi vain nousee nousemistaan? Omalla rannallani järviruoho on ruvennut rehottamaan pajun sijasta. Lapsena yritin monasti veistää pajupilliä, mutta en osannut, vaikka näin vastarannan vanhan miehen tekevän sellaisen ja avaavan huiluun reiät myös. Ehkä minulla ei ollut kärsivällisyyttä.

Nyt en pääse olemaan enää sinne pitkiksi ajoiksi niin kuin ennen. Mutta en voi surra sitä kauan, koska ne hullut ovat hakanneet miltei kaikki metsät. Järven vesi nousee taas. Kohta hauet longottelevat leukaluitaan saunanrappusilla.

Valokuva: Ilmari Ackley

Matkalle lähtiessä

Minulla on harvoin asiaa pois kotoa. En matkustele vain matkustellakseni. Nyt on lähdettävä katsomaan sairaiden lasten perään. Huomattava taas kuinka omat äidinpäiväni ovat kadonneet sumuun, enkä aina saa selvää pienten puheesta.

Onneksi olen ollut ennenkin. Enkä saa enää tartuntaa vesirokosta – minulla on ilmennyt herpes zoster- virus kahdesti, ensin 3-kuukauden ikäisenä ja sitten vyöruusuna joskus kymmenisen vuotta sitten. Ensimmäiseen olin kuolla, toisen tullessa toivoin mieluummin kuolevani.

Mutta nämä lapset ovat hyvinsyöneet, on annettu vitamiineja ja huolehdittu siitä ettei päiväkotipäivistä tule liian pitkiä työpäiviä. Vanhemmat tekevät työtä perheensä hyväksi ja lapset ovat tärkeitä aivan eri tavalla kuin minä ja muut ikäiseni olivat. Vaikka on lama-aika, se ei ole tuonut kaikkialla läsnäolevaa pulaa, joka oli omassa lapsuudessani.

Olen hiljakseen nautiskellut lukemisesta ilman kiirettä. Henry David Thoreau (1817-67) oikeastaan enemmänkin saarnaa kuin kirjoittaa hyväntahtoisia ylätyylisiä esseitä. Löysin kirjastosta hänen suomennetun kirjansa Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Green Spot, 2007), tätä ennen en olekaan lukenut häneltä muuta kuin opuksen Walden, suomennettu muistaakseni jo ajat sitten, ehkä suomennetun teoksen nimi oli Metsässä, mutta en ole varma. Kyllä se hyvinvarustetuista kirjastoista vielä löytyy.

Thoreau tuli väistämättä vastaan, kun äidyin kesken kiireistä muuta kirjoittamista käymään läpi beat-runoilija Gary Snyderin tekstiä. Vaikka en ole varma kuin beat Snyder on verrattuna Yhdysvaltain itärannikon 1950-luvun runoilijoihin. Snyderista on enemmän asiaa täällä.

Thoreau on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Hänestä on puhuttu paljon ja hän on monen vihreän ajattelijan esikuva. Vihreydellä en tarkoita poliittista puoluetta. Puolueet valitettavasti korruptoituvat päästessään valtaan, tai ainakin sen liepeille. En tiedä keitä nämä Arkadianmäellä keikkujat ovat. Yhden heistä olen tavannut lapsena, mukava tyttö, mutta nyt jo aikuinen. Ihmiset muuttuvat. Aikuisuuteen kuuluu useimmiten oleellisesti viattomuuden menetys – vaikka ei sen tarvitsisi kuulua.

Tässä sitaatti esseestä Periaatteeton elämä, jonka soisi totisesti kaikkien ihmisten lukevan mitä pikimmin:

Työläisen tähtäimessä ei pitäisi olla toimeentulo, ”hyvän homman” saanti, vaan jonkin työn tekeminen kunnolla. Jopa aineellisessa mielessä olisi kaupungeille taloudellista maksaa työntekijöilleen niin hyvin, etteivät he tuntisi työskentelevänsä alhaisten päämäärien, kuten pelkän hengissä pysymisen vuoksi, vaan tieteellisten, jopa moraalisten päämäärien edistämiseksi. Ei pidä koskaan palkata ihmistä, joka tekee työtä rahasta, vaan sellainen, joka rakastaa sitä mitä tekee.

Tässä tulee mieleen tämän päivän jako ihmisten kesken. On rupusakkia, joka päätyy amikseen, ammattikouluun (vai onko se korotettu opistoksi?), ja sitten niitä jotka pääsevät kovan pänttäämisen jälkeen yliopistoon. Yliopistoilta on resurssit viety. Ammattikoulujen resurssit taas ovat riippuvaisia kunnanisistä ja -äideistä, jotka eivät ole koulutuksesta olleet kovin kiinnostuneita – ainakaan täällä päin. On riittänyt että oppilaita on ja opettajilla työpaikka. Surkeata.

Ketään ei pitäisi halveksia. Pitäisi olla niin, että työn tekeminen kunnolla olisi ihmisille ilon ja ylpeyden aihe. Silloin ei syntyisi näitä keinotekoisia vapaa-ajan vieton paikkoja, vaan ihminen saattaisi kulkea kaupungissa ja osoittaa tuota tienpätkää, jota hän on ollut tekemässä tai tätä rakennusta, jossa hänen kaverinsa ovat töissä.

Yliopistot ovat sitten luku sinänsä. Sieltä tulee ulos yhä enemmän täysin maailmasta irrallaan olevia ihmisiä, joille tärkeintä on vain päästä kiinni mukavaan työpaikkaan ja ansaita oikein paljon rahaa.

Kaikkien oppilaitosten keskeyttämisprosentit tuntuvat olevan nousussa. Työn tekemistä pidetään välttämättömänä kiusaamisen, kyttäämisen ja ylipäänsä huono ilmapiirin luomisen vuoksi. Ilmapiiri on sairas. Ei ole enää väliä sillä, missä kukin nuori aikuinen on opiskellut.

Hän joutuu oppimaan nokkimajärjestyksen työssään ensimmäiseksi. Tuskin tilanne oli Thoreau'lle outo. Pikemmin tilanne oli jos mahdollista hirveämpi kuin nykymaailmassa. Itärannikon Massachusettsissa metsästettiin täysin sydämin etelästä karanneita orjia. Ihmisen omistaminen oli tärkeämpi asia kuin ihmisen itseisarvo.

Ei moraali siitä ole noussut. Kun orjuus sitten jostain syystä – muistaakseni humanitäärisistä – lakkautettiin, tuli tilalle hetipaikalla muita päsmäreitä ihmisiä polkemaan. En tiedä päästäänkö heistä koskaan.

Yksi asia oli selvästi eri tavalla Thoreaun aikana kuin nyt. Kirjailija ja ekofilosofi voi suorastaan lyyrisesti puhjeta ylistämään puhdasta ja koskematonta luontoa. En ole koskaan tietääkseni käynyt Concordissa, jossa Thoreau eli, mutta tuskin siellä enää on useita villiomena-lajikkeita, jotka kypsyvät makeimmilleen ensi lumilla. Tuskin siellä on villieläimiä aivan kodin lähellä ihasteltaviksi. Eiköpä vain sielläkin käytetä hyönteismyrkkyjä viljelysmailla.

Olisiko muu edes mahdollista?

Kaislat sentään jaksavat ylös likaisesta vedestä, vielä.

THE WAY WEST, UNDERGROUND

Sumuinen vuori Oregonissa (Kuvan valokuvaaja tuntematon, ostettu Portlandin kirjakaupasta 1970-luvulla)



THE WAY WEST, UNDERGROUND

The split-cedar
smoked salmon
cloudy days of Oregon,
the thick fir forests.

Black bear heads uphill in
Plumas county,
round bottom scuttling through willows –

The Bear Wife moves up the coast.
where blackberry brambles
ramble in the burns.

And around the curve of islands
foggy volcanoes
on, to North Japan. The bears
& fish-spears of Ainu.
Gilyak.
Mushroom-vision healer,
single flat drum,
from long before China.

Women with drums who fly over Tibet.

Following forests west, and
rolling, following grassland,
tracking bears and mushrooms,
eating berries all the way.
In Finland finally took a bath:
like sweatlodge on the Klamath-
all the Finns in moccasins and
pointy hats with dots of white,
netting, trapping, bathing,
singing holding hands, the while

see-sawing on a bench, a look of love-

Karhu-Björn-Braun-Bear

[lightning rainbow great cloud tree
dialogs of birds]
Europa. ‘The West.’
the bears are gone
except Brunhilde?

or elder wilder goddesses reborn-will race
the streets of France and Spain,
with automatic guns-
in Spain,
Bears and Bison,
Red Hands with missing fingers,
Red mushroom labyrinths;
lightning-bolt mazes,
Painted in caves,

Underground.

(Gary Snyder:Turtle Island. New Directions, 1969-1974. Valitettavasti alkuperäinen tekstin asemointi ei näytä toteutuvan blogissa.)