Muutoksen tuulet

Sunnuntaina oli myrsky. Niin oli myös eilen. Tänne ei juuri ehtinyt kunnon ruska. Vaahterat kellastuivat juuri ja juuri, mutta eivät vielä punastuneet ja nyt ne ovat kahisemassa pitkin vihreää nurmikkoa. Täällä tuulee miltei aina.

Syksy ei herätä minussa haikeutta tai surua. Se saa ponnistelemaan. Eilen aamulla ryntäsin myrskyn halki uimahallin vesijumppaan. Pyöräkypärän alla oli kukkahuivi jonka ystäväni Natalia onnistui metsästämään minulle Venäjältä asti vähän aikaa sitten. Se on syvän ultramariinin sininen ja villaa.

Todennäköisesti alan muistuttaa maatuskaa. Kai se oli odotettavissa. Päälle oli puettava villapomppa, mutta tuuli oli ovela, se osasi puhaltaa hihansuista ja takaisin tulo maasillalla oli kylmää kyytiä. Jo halliin mennessä tuulenpuuska oli heilauttaa minut pyörän päältä. Olin syöksyä toisen huivistaan kiinnipitävän päälle ja jos tuulella olisi ollut enemmän voimaa, olisimme syöksyneet suoraan alas junaradalle. Juna seisoi asemalla, ei kumminkaan liikkunut.

Radioateljeessa kerrottiin sunnuntaina kiinalaisesta runoilijasta, joka kiipesi Kiinan muurin kauimmaiseen nurkkaan ja meni makaamaan junaradalle ja kuoli heti. Hänen taskussaan oli viesti: itsemurhastani ei tule syyttää ketään. En aivan käsittänyt itsemurhan käytännön suoritusta. Kulkeeko Kiinan muurin päällä junarata?

Runoilijan itsemurhaa seurasi itsemurhien aalto. Ohjelmassa spekuloitiin sillä, olisiko runoilija kuitenkin syyttänyt Kiinan poliittista johtoa. Siksi että runoilija ei koskaan maininnut Kiinan suurkaupunkeja, vaan kirjoitti maaseudusta ja sen kauneudesta.

Jäin tuumimaan kuka kirjoitti sellaisen runon, joka alkaa että ”näinä aikoina kun puhe puista on rikos”. Se voisi olla venäläisen tai muun itäeurooppalaisen puhetta. Ei kai se ollut Bertolt Brechtin? En muista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maata halkovien teiden varsille ilmestyi tekstejä: maaseutua ei voi tuoda. En ole asunut maalla pitkään aikaan, mutta olen kuullut että maailmanlopun tunnelmia siellä on.

En kaipaa minnekään. Kirjastosta löytyi paljon hyviä kirjoja, kehittelen itselleni projekteja. Ne eivät erityisesti tähtää mihinkään.

Mutta törmäsin sellaiseen tietoon ohimennen, että Borneon saarella asuva pääkallonmetsästäjien heimo, Iban Dayakit, alkavat huolestuttavasti vähetä. Heillä on vielä oma kielensä, mutta yhä useampi muuttaa asumaan suuriin kaupunkeihin.

Tiedon mukaan heimo on lopettanut pääkallonmetsästyksen. En tiedä kuinka oleellinen riitti se on pienelle katoavalle heimolle ollut. Ehkä Suurten Valkoisten Metsästäjien pitäisi muuttaa sinne, pääsisimme heistä viimeinkin eroon…

Joskus lähiaikoina Risto Isomäki syytti kolumnissa suomalaisia sellunkeittäjiä siitä, että Indonesian suot ojitetaan ja siitä seuraa vesikatastrofi toisensa perään, koska suot toimivat vesivarastoina.

Se on kyllä totta. Suomeenkin on syntynyt suo-ojitusten jälkeen suuri alue joka on hallanarkaa, koska suot on ojitettu. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti riisinviljely ei enää viidakon soiden kuivumisen jälkeen onnistu myöskään Borneossa. Vaikka ei halla uhkaakaan.

Huomenna se ehkä tulee. Tuuli on puhkunut lumen uhkaa jo kolme päivää, ehkä maa huomenna valkaistuu. Ainakin taivaalla on nopeasti liikkuvia reenjalaspilviä, jotka edeltävät matalapainetta, ja pilvet tulevat suoraan pohjoisesta.

Kiinanruusu työntää edelleen uusia nuppuja. Mutta enää hyvin hitaasti. Sytyttelen valoja entistä aiemmin iltaisin, uskottelen että nuput saisivat voimaa sähkövalosta.