Pimeää

Aloin lukea uudestaan Italo Calvinon Amerikan luentoja, eli Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Loki-kirjat on julkaissut sen jo vuonna 1995 Elina Suolahden suomentamana. Se on loisto-opus ja siihen on palattava. Sen ensimmäinen luento on nimeltään Keveys. Ajankohtainen teksti nyt kun talven pimeys on laskeutunut. Onko sen vastakohta raskaus? Eikö? Entä sitten sameus? Ei. Päättämättömyys?

Ajoittain minusta tuntui siltä kuin maailma olisi muuttumassa kokonaan kiveksi: eri ihmisten kohdalla verkkaisen kivettymisen aste vaihteli, mutta siltä ei säästynyt yksikään elämän osa-alue. Oli kuin kukaan ei kykenisi välttämään Medusan läpitunkevaa katsetta.

Sankareista vain siivitetyin sandaalein lentävä Perseus saattoi leikata irti Medusan pään.---(s.18)

Unissakulkeminen jatkuu kyllä pitkälle päivään. Iltaisin poltetaan kynttilöitä. Silitetään kissaa ja selitetään miksi on pimeää. Siihen sekaan mahtuu pilvien välistä paljon sadettakin, kissa ei tahdo parvekkeelle.

Kissoista vain jotkut uivat, yksi taitaa olla Bengalin tiikeri, kyllä kotikissakin osaa uida, mutta se inhoaa vettä. Lauantaisin katsotaan luontodokumentteja kissan kanssa. Viimeksi kohtauksessa, jossa korpit alkoivat nokkia kuollutta kettua, Lidia-kissa kiipesi television eteen ja kun sitä hätisteltiin alas, se hipsi television taakse ja esitti pitkän ja naukuvan vaatimuksen avata televisio, niin että se voisi joko tapella korpin kanssa tai järsiä kuolleen ketun lihaa.

Satoi yöllä, hentojen pilvien läpi tulee nyt kalpeata valoa. Joulukaktus kukkii taas. Kaktus on kohta 40-vuotias eikä osoita väsymystä kukkimiseen. Siinä on suuria puumaisia haaroja. Muistan vieläkin kun ostin sen Erkin kaupasta, asuttiin silloin noin 35 savun kylässä. Tämä on kolmikerroksinen kukka, sillä on paita päällä ja tyllihelma. Väri on hennon vaaleanpunainen, sellainen pienoispilvi, suonet kirkkaamman punaiset. Puhkeaa kukkaan keskellä pimeyttä. Elävä organismi ylimmillään kuin ilo, jonka muuten voisi unohtaa talveksi.

Valopilkkuja on näkynyt muitakin, siis kasvien elämässä. Yksi köynnös, joka yleensä roikuttaa oksiaan ruukun alapuolella ja näyttää kärsivältä, ryhdistäytyi syyskesällä ja rupesi kiipeämään pitkin seinää. Sen voi miltei kuulla hihkuvan.

Tietenkin ystävän tytär, joka piti lapsena tapanaan roikkua pää alaspäin puissa ja joskus kiivetä ihmisiäkin pitkin, sai osana ryhmää sirkuksen valtionpalkinnon. Varmaan palkinto oli väistämätön ja kasvun merkki. Sirkusryhmän nimi on Mad in Finland, vaikka ei kiipeily välttämättä hulluutta ole. Kyllä minulla sydän silti jätti lyömättä muutaman kerran kun katselin flikan hyppyä sillalta alas. Mitä siinä sitten on? Huimausta ja kauneutta, fyysistä läsnäoloa, jota ei aina arkipäivissä huomaa.

Eilen vesijumpassa muistin yhtäkkiä missä olin lapsena syysiltoina. Oltiin kavereiden kanssa yhteiskoulun pihalla. Ensin odoteltiin että kaikki ehtivät paikalle ja silitettiin Tulenheimon hevosia, jotka olivat lämpiminä iltoina koulun kupeessa aidan takana.

Kun kaverit tulivat koulun pihalle, järjestäydyttiin sen karusellin ympärille, jossa on köysien päässä kapulat ja joissa juostaan vauhtia että päästään lentämään. Kaverit mittasivat että minä olen kevyin ja laihin, kaikki muut vetivät minut yläilmoihin. Minä lensin. Pidin käsillä kiinni kapulasta. Lensin koulun toisen kerroksen ikkunoiden tasalla, saatoin kääntyä vaakasuunnassa katsomaan taivasta ja maata. Hevoset katsoivat kohti, ja kun kuljin joskus ohi muuten vain, juttelin niiden kanssa lentämisestä. Olin varma siitä että hevoset olisivat halunneet olla pegasoksia. Myytin mukaan Medusan verestä syntyy Pegasos.

Kun uin uima-allasta päästä päähän oli samanlainen keveyden tunne. Sain liikutuksi mihin päin vain. Lapsena en pysynyt kunnolla kävellessä pystyssä, sotkeuduin jalkoihini, mutta lentäminen oli palkinto siitä että ei ollut nälkä.

Olin lukenut tietenkin Oiva Paloheimon kirjoittaman Tirlittanin. Arvasin miltä siitä tytöstä tuntui olla trapetsilla. Mutta en miettinyt putoanko ja molskahdan kanavaan vai muutanko vain pois sen karusellin luota. Silloin oli vain se hetki.

Muutoksen tuulet

Sunnuntaina oli myrsky. Niin oli myös eilen. Tänne ei juuri ehtinyt kunnon ruska. Vaahterat kellastuivat juuri ja juuri, mutta eivät vielä punastuneet ja nyt ne ovat kahisemassa pitkin vihreää nurmikkoa. Täällä tuulee miltei aina.

Syksy ei herätä minussa haikeutta tai surua. Se saa ponnistelemaan. Eilen aamulla ryntäsin myrskyn halki uimahallin vesijumppaan. Pyöräkypärän alla oli kukkahuivi jonka ystäväni Natalia onnistui metsästämään minulle Venäjältä asti vähän aikaa sitten. Se on syvän ultramariinin sininen ja villaa.

Todennäköisesti alan muistuttaa maatuskaa. Kai se oli odotettavissa. Päälle oli puettava villapomppa, mutta tuuli oli ovela, se osasi puhaltaa hihansuista ja takaisin tulo maasillalla oli kylmää kyytiä. Jo halliin mennessä tuulenpuuska oli heilauttaa minut pyörän päältä. Olin syöksyä toisen huivistaan kiinnipitävän päälle ja jos tuulella olisi ollut enemmän voimaa, olisimme syöksyneet suoraan alas junaradalle. Juna seisoi asemalla, ei kumminkaan liikkunut.

Radioateljeessa kerrottiin sunnuntaina kiinalaisesta runoilijasta, joka kiipesi Kiinan muurin kauimmaiseen nurkkaan ja meni makaamaan junaradalle ja kuoli heti. Hänen taskussaan oli viesti: itsemurhastani ei tule syyttää ketään. En aivan käsittänyt itsemurhan käytännön suoritusta. Kulkeeko Kiinan muurin päällä junarata?

Runoilijan itsemurhaa seurasi itsemurhien aalto. Ohjelmassa spekuloitiin sillä, olisiko runoilija kuitenkin syyttänyt Kiinan poliittista johtoa. Siksi että runoilija ei koskaan maininnut Kiinan suurkaupunkeja, vaan kirjoitti maaseudusta ja sen kauneudesta.

Jäin tuumimaan kuka kirjoitti sellaisen runon, joka alkaa että ”näinä aikoina kun puhe puista on rikos”. Se voisi olla venäläisen tai muun itäeurooppalaisen puhetta. Ei kai se ollut Bertolt Brechtin? En muista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maata halkovien teiden varsille ilmestyi tekstejä: maaseutua ei voi tuoda. En ole asunut maalla pitkään aikaan, mutta olen kuullut että maailmanlopun tunnelmia siellä on.

En kaipaa minnekään. Kirjastosta löytyi paljon hyviä kirjoja, kehittelen itselleni projekteja. Ne eivät erityisesti tähtää mihinkään.

Mutta törmäsin sellaiseen tietoon ohimennen, että Borneon saarella asuva pääkallonmetsästäjien heimo, Iban Dayakit, alkavat huolestuttavasti vähetä. Heillä on vielä oma kielensä, mutta yhä useampi muuttaa asumaan suuriin kaupunkeihin.

Tiedon mukaan heimo on lopettanut pääkallonmetsästyksen. En tiedä kuinka oleellinen riitti se on pienelle katoavalle heimolle ollut. Ehkä Suurten Valkoisten Metsästäjien pitäisi muuttaa sinne, pääsisimme heistä viimeinkin eroon…

Joskus lähiaikoina Risto Isomäki syytti kolumnissa suomalaisia sellunkeittäjiä siitä, että Indonesian suot ojitetaan ja siitä seuraa vesikatastrofi toisensa perään, koska suot toimivat vesivarastoina.

Se on kyllä totta. Suomeenkin on syntynyt suo-ojitusten jälkeen suuri alue joka on hallanarkaa, koska suot on ojitettu. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti riisinviljely ei enää viidakon soiden kuivumisen jälkeen onnistu myöskään Borneossa. Vaikka ei halla uhkaakaan.

Huomenna se ehkä tulee. Tuuli on puhkunut lumen uhkaa jo kolme päivää, ehkä maa huomenna valkaistuu. Ainakin taivaalla on nopeasti liikkuvia reenjalaspilviä, jotka edeltävät matalapainetta, ja pilvet tulevat suoraan pohjoisesta.

Kiinanruusu työntää edelleen uusia nuppuja. Mutta enää hyvin hitaasti. Sytyttelen valoja entistä aiemmin iltaisin, uskottelen että nuput saisivat voimaa sähkövalosta.