Samaan suuntaan

Aloin miettiä yhtä kuvaa. Se on äitini albumissa. Sen lähetti hänen setänsä Amerikasta joskus 1930-luvulla. Kuvassa oli pieni maatila New Yorkin Long Islandilla. Hänen pieni serkkunsa istui suunnattoman kurpitsan päällä ja heilutteli jalkojaan.

En tiedä miten maatilalle kävi, paitsi että olen käsittänyt että kaupunki on nielaissut sen ajat sitten. Tai metropoli, ehkä se ei kuulu New Yorkiin, mutta ainakin sennimiseen osavaltioon. Ei siinä maassa mielestäni ollut maakuntia tai provinsseja.

Tämä johti ajatukseni yhteen nimeen. Se oli Montauk. Nimi on jotain intiaanikieltä, jota en nyt muista. Muistan kyllä tavanneeni New Yorkin Manhattanilla cherokee-intiaanin, joka näytti hyvin puhdasveriseltä. Korpinmusta pitkä tukka, pronssinkarvainen iho. Soitti huilua. En minä oikeastaan häntä tavannut, ihailin kaukaa, koska en itse osaa soittaa huilua.

Montauk on myös Max Frischin kirjoittaman kirjan nimi. Sen alaotsikko on: Elämäntapani ja mieltenlaatuni piirteitä. Sen suomensi Oili Suominen. Frisch kirjoitti kirjan vuonna 1975, jolloin Vietnamin sota oli jo ohi. Hän näki matkalla Montaukiin haipuviam repaleisia julisteita sodanvastaisista mielenosoituksista.

Olen lukenut kirjan kauan sitten ja nyt tahdoin katsoa oliko se menettänyt jotain. Minusta ei yhtään mitään. Aivan ilmeisesti se oli vastalukiessani tehnyt minuun vaikutuksen, mutta en muista että kirjasta olisi suuremmin metelöity Suomessa. Voi olla että kirja oli tavallaan ohitettu tapaus, tai sitten kirjailija. Frisch on sveitsiläinen ja laskeskelin, että hänen on täytynyt olla jo lähemmäs 60-vuotias ellei ylikin kirjan kirjoittaessaan.

Pidin kirjasta koska siinä rikottiin romaanikonventioita. Luultavasti Frisch kiinnitti ensimmäiseksi huomioni, kun näin hänen näytelmänsä Vanhan naisen vierailu. Se oli suomalainen esitys, en muista yhtään enää missä teatterissa se oli, mutta se kuului n.k. absurdin draaman piiriin. Harmittaa että näytelmää ei saa mistään lukeakseen, koska siitä näkisi nyt, siis nykyisyyttä vasten, onko se absurdi vai kenties peräti naturalistinen näytelmä. Miksi ylipäänsä tässä maassa ei saa näytelmäkirjallisuutta lukeakseen?

Muistan olleeni myös huvittunut siitä, että kirjassa Frisch viittaa edelliseen kirjaansa nimeltä Minä en ole Stiller (suom.Markku Mannila 1980, alkup. 1954). Sen olen lukenut vain osittain nyt uudelleen, mutta vakuutuin, että se on eräänlainen unimaailman kuvaus, jossa todellisuus kieltäytyy tulemasta esiin vaikka sitä kuinka kutsuisi. Kun ei pysty heräämään: silmät kieltäytyvät avautumasta.

Unimaailman ei tarvitse välttämättä olla painajaista, kun muistaa sen, että unia pystyy tietyssä määrin ohjaamaan. Luulisin että se on omien mielikuvien simuloimista. Se edellyttää kyllä sitä, että mahdolliseen päivätajuntaan ei pidä kiinnittyä liiaksi, koska se yleensä sotkee mielikuvia, sekoittaa ja häiritsee.

Sitten olivat pitkät pyhät olleet juuri ja joku oli maininnut Markku Pääskysen hienona kirjailijana. Muistin lukeneeni joku vuosi taaksepäin hänen romaaninsa Vastaavuuksia. Kirjassa oli tavoiteltu tavallaan samantyyppistä mielenmaisemaa kuin Frischin romaanissa Minä en ole Stiller. Pinnalta kirja on aika lailla tavallinen kolmiodraama, mutta kaikkien kolmen henkilön pään sisäisyys on kaikkea muuta kuin tavallista.

Olisi tavatonta, jos ihmiset eivät olisi myöskin onnettomia. Frischin kirjoista tavaton murhemieli ja onnettomuus puuttuvat. Niissä on lähinnä iloa ja raivoa. Tulin noita kahta kirjailijaa ajatellessani miettineeksi, että ehkä keskieurooppalainen tunneilmasto on todellakin erilainen kuin suomalainen.

Mutta Pääskysen kirjassa matkustellaan Kreikassa ja Turkissa. Matkustaminen tuntuu olevan kirjan henkilöille luontevaa. Se tarkoittaa sitä että ihmiset pääsevät irti suomalaisista jokapäiväisyyksistä ja katsovat mielestään uusin ja ehkä kirkkaammin silmin ihmisiä ja maisemia. Jostain syystä he eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi päivittelemään noiden vieraiden maiden ihmisten köyhyyttä. Se on itsestään selvä asia.

Siinä köyhien keskellä turisti voi elää aivan niin kuin kuka tahansa, koska ei kuulu siihen joukkoon ja voi koska tahansa lähteä pois.

Suomesta ja Suomen Helsingistä tuleva kuva taas on oikea vieraantuneisuuden ydin. Jäin miettimään onko se totta. Ja jos se on totta, niin miksi se pitää tuoda varta vasten myös romaaniin?

Sitten kävin taas kirjastossa. Piti saada käsiini Markku Pääskysen suomennos Odysseus Elytiksen runoista. Kirjan nimi on Ylistetty olkoon ja se ilmestyi viime vuonna. Siis 2010.

Olin ollut selvillä Elytiksen olemassaolosta, koska Elytis tunsi kaksi englanninkielistä kirjailijaa heidän Kreikan ajoiltaan, Lawrence Durrellin ja Henry Millerin. Näiden kirjailijoiden ja samoin Egyptissä asuneen Giorgios Seferiksen ystävyydestä olin taas tietoinen, koska suomeksi julkaistiin Durrellin Aleksandria-kvartetin julkaisun aikaan myös Durrellin ja Millerin pitkäaikainen kirjeenvaihto.

Tajusin siis että suomalainen kirjailija Markku Pääskynen ei ollut Kreikassa sattumalta, tuskin ainakaan parantamassa päätään minkään kolmiodraaman aiheuttamista traumoista. Kyllä hän oli pääsemässä Elytiksen kielen ja ajatusten jäljille.

Tekemässä siis työtä, johon sanataiteilija on koulutettu. Tässä tapauksessa suomentamaan runoutta. Se työ on niitä mahdottomimpia mitä maailmassa on, oli sitten kieli mikä tahansa.

Minä en uskaltanut heti tarttua suomennokseen, koska minusta tuntui että tunsin jollain tavalla Elytiksen kirjeenvaihto-kirjasta. Ajattelin pääseväni vähemmällä jos ensin luen vaikka Marjo Heiskasen Äänes ja Kari Aronpuron Kihisevä tyhjä.

Turha toivo. Suomalaiset runokirjat jäivät riippumaan ilman lankoja johonkin muuhun. Kestää, ennen kuin keksin mitä ne langat ovat. Ne voivat olla missä tahansa. Tämä ei tarkoita sitä, että jättäisin Heiskasen ja Aronpuron killumaan ilmaan. Mutta tiedän sitten, milloin tajuan mistä he puhuvat. En osaa yhtään nyt arvailla, mistä oivallus mahdollisesti tulee. Heiskanen ja Aronpuro eivät ole sukua keskenään, mutta he ovat suomalaisia nykyrunoilijoita.

Nyt minä yksinkertaisesti luen Odysseus Elytistä. Sieltä taustalta kuulen selvää messuamista, ikään kuin kirjailija tahtoisi minun kuulevan, miten runot ääntyvät. Kieli on kuitenkin suomea.

C.G. Jungilla on käsite synkronisiteetti. En ole keksinyt sille muuta mahdollista suomennosta kuin vastaavuus. Se tarkoittaa sitä, että juuri kun ajattelet jotakin, sitä läheltä kulkeva toinen ajatus materialisoituu suoraan edessä, esimerkiksi elokuvassa tai muussa kuvassa, tai jonkun ihmisen katseessa – ihan missä vain.

Kyllä sen tunnistaa.

Koko tämän ajan olen yhdellä aivolohkollani käsitellyt runoilija Vladimir Majakovskia, elämää ja töitä. En ollut tiennyt että Majakovskikin on käynyt New Yorkissa.

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi!