Kunhan mietin

Entä mitä televisiossa menee? Ei mitään. Eilen loppui Jörn Donnerin viimeinen TV-esseen osa C.G Mannerheimista. Osia oli peräti viisi, kukin tunnin mittainen.

Mannerheim kirjoitti omaelämäkerran päätyessään viime vuosiksi Sveitsiin vanhana ja sairaana. Omaelämänkertaa on ollut hän itsekin katsomassa vähän päälle, oikolukemassa ja muuta sellaista. Enkä tiedä oliko se millainen opus, mutta mikäli haamukirjoittajana oli sotilaita, niin tuskin se kovin hyvää kieltä sitten on. Toisaalta voi olla hyvinkin, että entisaikojen sotilasakatemioissa haluttiin opettaa tuleville upseereille täydellistä kielenhallintaa, ehkä jopa kulttuurien tuntemusta. Oletan että Mannerheim-kirja oli ensin ruotsiksi.

Kaikkiaan en oikein edes käsittänyt, miksi Jörn Donner piti tärkeänä tämän elokuvaesseen tekemistä. Sillä on kyllä kytköksiä historiaan sellaisena kuin me sitä tunnemme. Oletan, että sota-arkistossa on enemmän tavaraa. Viime sotia kun Donner käsitteli, katsoin tarkkaan, näkyisikö isää jossain. Olen nähnyt hänen kuviaan nuorena. Mutta en edes tiedä, missä itse asiassa isä on ollut. Minulla on jossain hänen sotilaspassinsa tiedot, itse passi on tietysti uusien sukulaisten hallussa.

Mannerheim on ikoni, eikä näin pitkän ajan kuluttua ikonin yhteyksiä todelliseen henkilöön voi enää tietääkään. Donner seisoskeli urhoollisesti niin Siperiassa (jossa hän on ollut myös isänsä Kai Donnerin jäljillä), Sveitsissä sitten viimeksi, hienossa parantolassa, siis elokuvaesseen edetessä.

Tässä viimeisessä osassa Donner toi mukaan hieman jyrkemmän kansainvälisen ulottuvuuden: juutalaismurhat, Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – ja Suomen (lukuunottamatta kenties juutalaismurhia). Jostain syystä Mannerheim ei joutunut syytetyksi.

Vaikka en käsittänyt, miksi Mannerheim piti tuoda näin näyttävästi esiin, minusta on tarpeellista, että Suomessa tehdään edelleen korkeatasoisia dokumentteja. Näin laajojen historiallisten dokkareiden osuus on ymmärrettävästi pieni. Suomella ei ole varaa isoihin elokuviin. Mutta Donner hallitsee pitkänkin dokumentin tekemisen.

En ole katsonut viimeaikaista amerikkalaista otosta omasta sotahistoriastaan Tyynellä merellä II maailmansodan aikaan. Vertailun vuoksi olisi ehkä ollut tärkeää, mutta kirjojen lukeminen tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Ei, en lue juuri historiallisia romaaneja, hyvin vähän elämänkertojakaan. Mutta nyt halusin katsoa, mitä on tapahtumassa amerikkalaisessa romaanissa.

Luen juuri Philip Rothin romaania Exit Ghost, 2007, suomennettu nimellä Haamu poistuu 2008. Siinä mennään eestaas New Yorkin kirjallisen elämän historiaa, samoin yhden ihmisen, tämän vanhan kunnon Nathan Zuckermannin (Rolthin alter ego) elämää, haahuilua on runsain mitoin.

Parasta on ehkä se, että haahuiluun liittyy aina älyllistä toimintaa. Älyllinen toiminta on hyvin usein kirjallisen työn perusta. Valitettavasti ei aina.

Zuckermann on paennut New Yorkista maalle vuoden 2001 kaksoistornien romahduksen jälkeen, ja kaiken huipuksi George Bush (junior) vuonna 2004 valitaan jostain käsittämättömästä syystä uudelleen presidentiksi. Vaaleihin liittyy sitten Zuckermannin surkuhupaisa suhde nuorisoon ja varsinkin sen naiselliseen osaan. Tässä on lyhykäisyydessään kirjan selkäranka. Se kyllä sitten haarautuu moniaalle.

Sitä voi täältä matkan päästä ihmetellä amerikkalaisten traumatisoitumista katastrofin jälkeen. Pahempaa on vielä se, että trauma aloittaa sotien sarjan. Uusimmissa sodissaan jenkit ovat taas jumissa. Eivät näytä pystyvän lopettamaan aloittamaansa.

Juuri olin nähnyt sydäntäsärkeviä kuvia Suomi-filmin dokumenttikatsauksista sota-ajalta ja tajunnut, että siviilien tilannetta ei ole missään ja kokonaan vielä käsitelty lainkaan. En tiedä kuinka paljon heitä kuoli, loukkaantui, kuinka monet perheet särkyivät, mutta Suomi ei taatusti ollut sama enää kuin 1930-luvulla. Donner toi aika kattavasti kuvina esiin, millaista on ollut sisällissodasta nykyisyyteen.

Sitten seuraavaksi kirjaksi sattuu terroristien tuhotyöstä alkanut tilanne. Ja sekä Irakissa että Afganistanissa kuolee paljon siviilejä aivan samoin kuin Suomessa sotien aikaan.

Roth puhuu ihmisen vanhenemisesta. Vielä tarkemmin: hän puhuu kirjailijoiden vanhenemisesta. Kun tarkennetaan vielä vähän, hän näyttää puhuvan USAn itärannikon juutalaisten kirjailijoiden vanhenemisesta.

Ennen naisten perässä juosseesta kirjailijasta, Zuckermannista, on tullut syövän vuoksi inkontinenssin kanssa taisteleva ja ärisevä, ja naisten perään kaihoava vanha mies. Oltuaan torneja lävistäviä lentokoneita paossa maalla, kirjailija päättää muuttaa vähäksi aikaa takaisin New Yorkiin ja törmää heti alkuunsa hyvin kauniiseen 40 vuotta nuorempaan naiseen, kirjailijanalkuun. Tottakai nainen on varattu.

Kirjailija kirjoittaa eräänlaista näytelmää tapaamisistaan kauniin Jamien kanssa. Tullaan siihen, mitä ruumiillisuus hänessä on:

       He

Your breasts.

      She

My breasts. I can do well.

      He

You're original, Jamie. There aren't a million copies of you.

      She

You figure out what people want, you figure out what will impress people, and you give them what will impress them, and you get what you want.

On olemassa ihmisiä, eikä heidän tarvitse olla tyhmiäkään, jotka tajuavat käyttää ruumistaan kaiken sen saamiseksi mitä he sattuvat haluamaan. Tämä nuori nainen vaikuttaa kulutusyhteiskunnan ruumiillistumalta. Vaihtokaupan ei tarvitse koskea tavaraa välttämättä, se voi olla vaikka henkistä pääomaa.

Kuten ylläolevasta pätkästä näkee, Philip Roth ei ollut kuolemanvakavissaan. Itse asiassa hän harjoittaa itseironiaa kirjansa päähenkilöä kohtaan oikein reippaasti. Mutta kyllä Roth myös näkee, että jotain naisten ja miesten välillä on muuttunut.

Tässä nuoruuden ja vanhuuden väliin jää niin syvä juopa, että tuntuu mahdottomalta että nuoret voisivat ikinä mennä läpi elämänsä vanhuuteen asti. Ja sitten kuolla. Heillä ei ole minkäänlaisia itsetuntemuksen välineitä.

Jotain vikaa on varmaan kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tällaisia rintojensa varassa eläviä nuoria naisia on kyllä Suomessakin. Heiltä puuttuu rakkautta. Ehkä he eivät tiedä, että se ei kutsumalla tule edes lähelle.

Ajattelen kuvia palavista suomalaisista kaupungeista. Siitä ei ole kovin kauan. Elämänikäni verran, vähän enemmän. Lapsiakin kuoli. Vanhuksia, naisia, sotaväkeen kelpaamattomia miehiä. Mitä tuhlausta.

Donnerin kuva Mannerheimista tulee varmasti uusintana vielä. Kyllä se kannattaa nähdä, varsinkin jos ei ole kovin vanha vielä. Ihminen on edelleen osa isompaa ihmiskekoa, kylää, kaupunkia, maakuntaa ja maata. Kyllä se on tunnettava.

Philip Roth puolestaan on ällistyttävä ihminen. Hän on syntynyt 1933 ja tuntuu olevan vielä täysin järjissään. Haamu-kirjan jälkeen hän on kirjoittanut ainakin vielä yhden romaanin.

Mannerheimin ja Rothin tai Donnerin välillä on hyvin vähän yhteisiä tekijöitä. Kunhan ihmettelen miten monimutkaisia ja täysin erilaisia polkuja ihmiset saattavat vaeltaa.