Vanhan vaiheilla

On mahdollista että istuin Vanhalla, tai sitten istuin jossain muualla. Oletan että vuosi oli 1966 tai 1967. En juuri tuntenut Helsinkiä, paitsi tien Rautatieasemalta Kallioon, jossa asui sukulaisia. Ne olivat läheisempiä sukulaisia kuin ne joiden luo mentiin jouluksi tai pääsiäiseksi. Läheisyyden mittaa ystävyys, joskus harvoin rakkaus myös.

Oli ollut lähellä joulu tai pääsiäinen, kun istuin Vanhalla, muuten olisi ollut luentoja yliopistolla. Joku tuttu pysähtyi äkisti katsomaan ulos ikkunasta. Maassa oli lunta, palelin aina. Mutta Stockmannin kellon edessä seisoi hyvin laiha joulupukki. Ajattelin että amerikkalainen joulupukki ei ole vielä saavuttanut Suurta Tavarataloa. Joka vuosi kävin katsomassa tavaratalon ikkunat, ikkunoissa oli liikkuvia leluja ja mekaanisia olentoja.

Se tuttu kiskoi minut ulos ja sanoi, että mennään tapaamaan Kalevia. Olin jo ymmärtänyt olla kyselemättä liikoja, joten menin. En ehtinyt saada takkia mukaani. Vanhalla oli vahdissa pelottava Kerberos ja mietin mahdanko nähdä enää takkiani ikinä.

Ilmeni että Kalevi oli kaveri joka oli pukeutunut punaiseen kauhtanaan. Minusta se näytti enemmän itämaiselta munkilta kuin joulupukilta. Oli sillä kyllä karvalakinreuhtana päässään. Siinä oli valkoista lampaankarvaa.

Kalevi ei luonut meihin silmäystäkään. Niinpä tuttu vinkkasi että mennään kulman taakse ja kurkitaan. Kalevi heilutteli pieniä kortinnäköisiä kädessään ja huusi että ostakaa joulukortti. Vain viisi markkaa.

Minulla oli viisi markkaa, joten menin ostamaan yhden joulukortin. Se oli punainen kortti, mutta siinä oli yhdessä kulmassa kysymysmerkki. Tiesin kyllä kenelle kortin lähettäisin.

Kuulin että se oli runoilija Kalevi Seilonen. Sitten kun istuimme Vanhalla samaan aikaan, kuulin myös että hän oli kotoisin Mikkelistä ja tunsi minun Kallion sukulaiseni. Siinä oli eikä ollut jotain niitä yhteensitovaa. Mikkelissä ja Kalliossa, kummassakin.

Kalevi oli silloin jo kirjoittanut runokirjoja ja sitä varten sen joulukortteja ostettiin. Joku näytti minulle mitä ylioppilaslehti oli kirjoittanut Kalevin kirjasta Tosiasioita minusta:

Minä väitän että Seilonen esittää vääriä tietoja ja että hän hämää lukijaa, yllyttää yhteiskuntaa. Hän valmistautuu kohtaamaan poliisit torilla; mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa kun se ei pane sitä liisteriin.

(Jussi Kylätasku, Yo-lehti)

Tiedän että Kalevi kirjoitti mielessään melkein koko ajan. Mutta aina sitä ei näkynyt ja silloin se varmasti kirjoitti kokoelmia. Kalevi oli aika tavalla minua vanhempi, mutta ei puhunut niin kuin pikkulapselle. Arvelin sen johtuvan Kallion sukulaisista. Tai ehkä se johtui Mikkelistä, jossa oli myös sukulaisia.

Minä kuljin silloin monen kaupungin väliä ja kesät töissä Ruotsissa. Kalevi kirjoitti Helsingistä, johon en ollut ihan saanut vielä tuntumaa:

Iso kaupunki tämä Helsinki ja meitä on pirusti,

mistä meitä riittää. Tuore pommin kuva pelottaa meitä, se on pelkoa.

Asuminen on väsymistä matkalla,

köyhtymistä, verot poistuvaa rahaa, Lasipalatsi on kaunis.

Kun tulee loppu, ei ole ruohoa eikä sitä mikä vuoti,

lasin alla ei ole solua, meitä ei ole yhtään, puhdasta on.

(Kalevi Seilonen: Ilman valloitus, Tammi 1968)

Sanoin tuosta runosta sille, että ei Helsingissä niin pirusti ole ihmisiä. Kalevi köhi, yski vähän enemmän ja hymyili, sillä lailla vähän vinosti, nojautui eteenpäin ja rupesi selittämään. Minä intin väliin että tulisi joskus katsomaan Tukholmaa. En tiedä kävikö se koskaan Tukholmassa. Tuntuu kyllä siltä, että ei, ei se käynyt edes Tampereella ainakaan silloin kun minä olin siellä. Jotenkin se oli niin perusteellisen helsinkiläinen että mahtoiko Mikkelikään olla totta. Mikkelin todenmukaisuutta mietin joskus itsekin.

Mutta tiedän mistä oli kysymys, Helsinki olisi iso pommikuoppana, Vietnamin sota oli käynnissä ja Helsinkiin voisi pudota myös joku pommi. Kyllä minä muistan pelon. Se oli joskus poissa hallinnasta, kun kaksi hullua maailmanvaltaa kilpailivat aseista. En tiedä pelkäävätkö nuoret nyt, kun yhä useammat maat pitävät hallussaan maailman tappavia aseita.

Minulla ei ole enää sukulaisia Kalliossa eikä edes Mikkelin kaupungissa. Tai ainakaan en kummassakaan ole käynyt katsomassa pitkään aikaan.

Kalevi kuoli 30. toukokuuta, muutama päivä sitten. Sitä on vaikea käsittää. Itsestään selvä osa nuoruutta meni sen mukana. Katosi ilmaan. Mutta onneksi ovat vielä kirjat.

Kirjailijat osaavat tehdä työtä yhdessä, Kalevin Metsäroisto syntyi yhdessä kirjailijatoveri Anitan kanssa. Kirjathan syntyvät luonnostaan! (lisäys 5.6.2011, Anita Konkan teksti Kalevi Seilonen R.I.P.)