Totentanz ja sen sukulaisilmiö

Elokuvasta muistan parhaiten sen vaiheen kun valot sammuivat. Talon rouva oli juuri silloin printtaamassa uutiskirjettä, joka oli otsikoitu Totentanz. Suomeksi kuolintanssi. Siinä oli kyse siitä, että maan ja Melancholia-planeetan radat tangeerasivat toisiaan. Miltei yhtä suurina ne tulisivat törmäämään toisiinsa.

Eksoplaneetassa ei ollut ilmeisesti elämää. Ja jos olisikin ollut, se tuhoutui jo.

Elokuvan alussa on hieno kohtaus, kun sisarukset viettävät toisen häitä. Siinä on eräänlainen uni- tai tulevaisuusjakso, jossa morsiamen huntu takertuu suon kasveihin, aivan kuin ne vetäisivät morsianta suon silmään. Toisaalla juoksee toinen sisko pitäen sylissään isoa poikaa, ehkä noin 10 vuoden ikäistä, sylissään. Joka askeleella äiti uppoaa syvälle maahan.

Maa on pehmennyt. Suo kuohuu.

Näin Lars von Trierin elokuvan Melancholia viime kesänä oikein elokuvakankaalta. Se on täälläpäin harvinaista herkkua, nähdä jotain kiinnostavaa kaupallisella kankaalla. Epäkaupallisia kankaita ei juuri ole.

En saanut unta viime yönä. Silloin kannattaa yleensä lopettaa yrittäminen ja ruveta lukemaan. Kompastuin kirjahyllystä pudonneeseen kirjaan, mikä oli omituista kyllä tiedekirjahyllyn edessä: Muumipeikko ja pyrstötähti. Olin erittäin ilahtunut löydöstäni, koska sen avulla saisin unen jossa ei olisi painajaisia.

Kirja on kustannettu jo vuonna 1946, tämä painos oli vuodelta 1981. On mahdollista että se on poikani kirja, mutta en muista lukeneeni tätä hänelle. En siis yhtään tiedä miten se yhtäkkiä makasi lattialla.

Aivan heti huomasin että Tove Jansson on piirtänyt muumit aivan eri tavalla kuin sitten myöhemmin, kun hän oli jo kamalan kuuluisa ja kirjoja myytiin ja käännettiin kaikille kielille. Muumipeikon kuono on enemmän U:n muotoinen, sen lisäksi piirroksissa tuntuu olevan enemmän pikkuisen salassa olevia yksityiskohtia. Taivaalla lentävä otus sivulla 5 ei ole lintu vaan sudenkorento.

Piirrokset eivät ole söpöjä vaan ekspressiivisiä ja selvästi oman lisänsä tarinaan antavia osia. Eivät Hesarin nyt julkaisemat stripitkään huonoja ole, mutta kyllä niissä on yksinkertaisuutta verrattuna kirjaan.

Sinä aamuna Muumipeikon isä oli saanut valmiiksi sillan, ja muumipeikko katsoo rauhallisena, pienet korvat toisiaan päin käpertyneinä alas joelle, johon syntyy pyörteitä. Toisella puolen on postilaatikko ja sen yläpuolella viitta ilmeisesti siniseen taloon.

Nipsu tuo uutisen uudesta tiestä ja kaverukset lähtevät ensimmäiselle seikkailulle. Kirjan mittaan tulin ajatelleeksi että seikkailut, tarina kokonaisuudessaan on jossain määrin sukua Sormusten herralle. On täysin mahdollista että Jansson on tutustunut anglosaksiseen mytologiaan. Hän on hyvin saattanut tietää sellaisenkin seikan, että nykyisessä Schleswig-Holsteinin provinssissa asuivat vielä 600-luvulla anglot ja saksonit. Eivät olleet vielä ylittäneet merta.

Jansson on miettinyt varmaan kauan meren ylittämistä. Perhe oli kaikki hänen lapsuuskesänsä meren rannalla. Siitä on lyhyt hyppäys sen ymmärtämiseen, että tyttö ja hänen perheensä kuuluivat germaaniseen kieliperheeseen ja oikeasti meri on ylitettävissä. Tämä on puhdasta spekulaatiota.

Joka tapauksessa: sivulla 134 oleva ympyriäinen liikkuva pallo on siis pyrstötähti. Muistaakseni pyrstötähden hienompi nimi on komeetta. Mutta planeetta se ei ole.

Nipsun ja Muumipeikon seikkailu johti toiseen ja lopulta siihen, että heidän piti päästä yksinäisten vuorten kaukoputkesta katsomaan pyrstötähteä. Jansson ei tässä kirjassa kuitenkaan päädy tuhokuviin, niin kuin päätyy elokuvassaan 64 vuotta myöhemmin Lars von Trier, sitä samaa germaanista heimoa.

Von Trierin tarina on aikuisten tarina. Siinä opetellaan sanomaan sana kuolema. Siinä kartanon ihmiset oppivat valmistautumaan siihen. Mutta Melancholia-planeetta on taatusti yhtä iso kuin on Janssonin kirjan komeetta ja olisi voinut tuhota muumilaakson ellei olisi hiuksenhienosti sivunnut maata.

Elokuva on jossain määrin vaivannut minua jo pitemmän aikaa. Ei siksi että sen antama dystooppinen kuva olisi ollut niin tavattoman erikoinen, vaan nimenomaan melankolian kuvauksena. Maailman tuhoutuminen on tavallaan sivuseikka, sehän nimittäin on tuhoutumassa. Tärkeämpää on ehkä näyttää miten ihmiset suhtautuvat siihen. Kyllä kaiken loppuminen saattaa masentaakin. Vaikka tietää ettei sille voi tehdä mitään.

Ehkä elokuvaa menee vielä jossain, minun ulottuvillani se ei kyllä ole. Lars von Trier sai paljon kotimaansa Robert-palkintoja, siis tanskalaisia, eilen, juuri tästä elokuvasta.

Janssonin kirjassa muumit ja muut otukset joutuvat kokemaan kaikenlaista ja hyvin todellisia ongelmia. Viime yönä joskus noin puoli kuuden aikaan tulin siihen tulokseen, että kirja on kuvaus puberteetista. Siinä on esikuvan, Nuuskamuikkusen, löytyminen ja ensimmäinen hento ihastuminen Niiskuneitiin.

Muumipeikko antaa viimeisessä kuvassa suurimman löytämänsä helmen äidilleen. Seikkailun ajan häntä myös rohkaisee ja kannustaa äidin rakkaus. Kirjassa ei kuitenkaan ole infantiilista Carl Larsson-söpöilyä, vaan hyvän ja avaramielisen perheen kuvausta. Kyllä siihen ärräpäitäkin mahtuu ja varmaan sitten Muumipapan puolelta, tämä on ainakin kuviteltavissa.

Ei ole niin yksinkertaista että n.k. lastenkirja olisi vähemmän merkittävä kuin aikuisten ”oikea” kuva maailmanlopusta, sitä paitsi useimmat aikuiset ovat täysiä pölvästejä. Sitä paitsi Melancholiassa poika on se joka ottaa sisaruksia kädestä kun planeetta tulee. Hän vaikuttaa miltei uteliaalta. Miltä tuntuu kuolla?

Olen oikeasti hämmästynyt löytäessäni sisaruustarinat. Tove Jansson ja Lars von Trier. Eikä von Trier ole yhtään aatelisempi kuin muumipeikko on urhoollinen. Äitiä ne varmaan ajattelevat kumpikin.

(Kuvat tästä saitista)