Elokuvasta muistan parhaiten sen
vaiheen kun valot sammuivat. Talon rouva oli juuri silloin
printtaamassa uutiskirjettä, joka oli otsikoitu Totentanz. Suomeksi
kuolintanssi. Siinä oli kyse siitä, että maan ja
Melancholia-planeetan radat tangeerasivat toisiaan. Miltei yhtä
suurina ne tulisivat törmäämään toisiinsa.
Eksoplaneetassa ei ollut ilmeisesti
elämää. Ja jos olisikin ollut, se tuhoutui jo.
Elokuvan alussa on hieno kohtaus, kun
sisarukset viettävät toisen häitä. Siinä on eräänlainen uni-
tai tulevaisuusjakso, jossa morsiamen huntu takertuu suon kasveihin,
aivan kuin ne vetäisivät morsianta suon silmään. Toisaalla
juoksee toinen sisko pitäen sylissään isoa poikaa, ehkä noin 10
vuoden ikäistä, sylissään. Joka askeleella äiti uppoaa syvälle
maahan.
Maa on pehmennyt. Suo kuohuu.
Näin Lars von Trierin elokuvan
Melancholia viime kesänä oikein elokuvakankaalta. Se on
täälläpäin harvinaista herkkua, nähdä jotain kiinnostavaa
kaupallisella kankaalla. Epäkaupallisia kankaita ei juuri ole.
En saanut unta viime yönä. Silloin
kannattaa yleensä lopettaa yrittäminen ja ruveta lukemaan.
Kompastuin kirjahyllystä pudonneeseen kirjaan, mikä oli omituista
kyllä tiedekirjahyllyn edessä: Muumipeikko ja pyrstötähti.
Olin erittäin ilahtunut löydöstäni, koska sen avulla saisin unen
jossa ei olisi painajaisia.
Kirja on kustannettu jo vuonna 1946,
tämä painos oli vuodelta 1981. On mahdollista että se on poikani
kirja, mutta en muista lukeneeni tätä hänelle. En siis yhtään
tiedä miten se yhtäkkiä makasi lattialla.
Aivan heti huomasin että Tove
Jansson on piirtänyt muumit aivan eri tavalla kuin sitten
myöhemmin, kun hän oli jo kamalan kuuluisa ja kirjoja myytiin ja
käännettiin kaikille kielille. Muumipeikon kuono on enemmän U:n
muotoinen, sen lisäksi piirroksissa tuntuu olevan enemmän pikkuisen
salassa olevia yksityiskohtia. Taivaalla lentävä otus sivulla 5 ei
ole lintu vaan sudenkorento.
Piirrokset eivät ole söpöjä vaan
ekspressiivisiä ja selvästi oman lisänsä tarinaan antavia osia.
Eivät Hesarin nyt julkaisemat stripitkään huonoja ole, mutta kyllä
niissä on yksinkertaisuutta verrattuna kirjaan.
Sinä aamuna Muumipeikon isä oli
saanut valmiiksi sillan, ja muumipeikko katsoo rauhallisena, pienet
korvat toisiaan päin käpertyneinä alas joelle, johon syntyy
pyörteitä. Toisella puolen on postilaatikko ja sen yläpuolella
viitta ilmeisesti siniseen taloon.
Nipsu tuo uutisen uudesta tiestä ja
kaverukset lähtevät ensimmäiselle seikkailulle. Kirjan mittaan
tulin ajatelleeksi että seikkailut, tarina kokonaisuudessaan on
jossain määrin sukua Sormusten herralle. On täysin
mahdollista että Jansson on tutustunut anglosaksiseen mytologiaan.
Hän on hyvin saattanut tietää sellaisenkin seikan, että
nykyisessä Schleswig-Holsteinin provinssissa asuivat vielä
600-luvulla anglot ja saksonit. Eivät olleet vielä ylittäneet
merta.
Jansson on miettinyt varmaan kauan
meren ylittämistä. Perhe oli kaikki hänen lapsuuskesänsä meren
rannalla. Siitä on lyhyt hyppäys sen ymmärtämiseen, että tyttö
ja hänen perheensä kuuluivat germaaniseen kieliperheeseen ja
oikeasti meri on ylitettävissä. Tämä on puhdasta spekulaatiota.
Joka tapauksessa: sivulla 134 oleva
ympyriäinen liikkuva pallo on siis pyrstötähti. Muistaakseni
pyrstötähden hienompi nimi on komeetta. Mutta planeetta se ei ole.
Nipsun ja Muumipeikon seikkailu johti
toiseen ja lopulta siihen, että heidän piti päästä yksinäisten
vuorten kaukoputkesta katsomaan pyrstötähteä. Jansson ei tässä
kirjassa kuitenkaan päädy tuhokuviin, niin kuin päätyy
elokuvassaan 64 vuotta myöhemmin Lars von Trier, sitä samaa
germaanista heimoa.
Von Trierin tarina on aikuisten tarina.
Siinä opetellaan sanomaan sana kuolema. Siinä kartanon ihmiset
oppivat valmistautumaan siihen. Mutta Melancholia-planeetta on
taatusti yhtä iso kuin on Janssonin kirjan komeetta ja olisi voinut
tuhota muumilaakson ellei olisi hiuksenhienosti sivunnut maata.
Elokuva on jossain määrin vaivannut
minua jo pitemmän aikaa. Ei siksi että sen antama dystooppinen kuva
olisi ollut niin tavattoman erikoinen, vaan nimenomaan melankolian
kuvauksena. Maailman tuhoutuminen on tavallaan sivuseikka, sehän
nimittäin on tuhoutumassa. Tärkeämpää on ehkä näyttää miten
ihmiset suhtautuvat siihen. Kyllä kaiken loppuminen saattaa
masentaakin. Vaikka tietää ettei sille voi tehdä mitään.
Ehkä elokuvaa menee vielä jossain,
minun ulottuvillani se ei kyllä ole. Lars von Trier sai paljon
kotimaansa Robert-palkintoja, siis tanskalaisia, eilen, juuri tästä
elokuvasta.
Janssonin kirjassa muumit ja muut
otukset joutuvat kokemaan kaikenlaista ja hyvin todellisia ongelmia.
Viime yönä joskus noin puoli kuuden aikaan tulin siihen tulokseen,
että kirja on kuvaus puberteetista. Siinä on esikuvan,
Nuuskamuikkusen, löytyminen ja ensimmäinen hento ihastuminen
Niiskuneitiin.
Muumipeikko antaa viimeisessä kuvassa
suurimman löytämänsä helmen äidilleen. Seikkailun ajan häntä
myös rohkaisee ja kannustaa äidin rakkaus. Kirjassa ei kuitenkaan
ole infantiilista Carl Larsson-söpöilyä, vaan hyvän ja
avaramielisen perheen kuvausta. Kyllä siihen ärräpäitäkin mahtuu
ja varmaan sitten Muumipapan puolelta, tämä on ainakin
kuviteltavissa.
Ei ole niin yksinkertaista että n.k.
lastenkirja olisi vähemmän merkittävä kuin aikuisten ”oikea”
kuva maailmanlopusta, sitä paitsi useimmat aikuiset ovat täysiä
pölvästejä. Sitä paitsi Melancholiassa poika on se joka ottaa
sisaruksia kädestä kun planeetta tulee. Hän vaikuttaa miltei
uteliaalta. Miltä tuntuu kuolla?
Olen oikeasti hämmästynyt löytäessäni
sisaruustarinat. Tove Jansson ja Lars von Trier. Eikä von Trier ole
yhtään aatelisempi kuin muumipeikko on urhoollinen. Äitiä ne
varmaan ajattelevat kumpikin.
(Kuvat tästä saitista)
