Scherfbeck ja aikalaisia

Pitäisikö meidän tämän taiteilijan kohdalla vain luovuttaa ja sanoa että hän nyt sattuu olemaan parhaiten myyvä taiteilija eikä sille enää voi mitään? Miljooniako niistä viimeisistä kuvista on jossain Sothebyssä maksettu, paljon kuitenkin. Vaikka hän myy, edelleen, 150-vuotiaana, niin hän on kuitenkin hieno taiteilija.

Hänen tyylinsä oli totta kai minulle tuttu jo kirjojen kuvista ja olen nähnyt jonkun hänen työnsä Ateneumissa. Helsingissä on enemmän monenlaisten taiteilijoiden näyttelyitä kuin muualla maassa. Se johtunee siitä että Helsinki on pääkaupunki ja se, jonne rantautuu eniten kesäisin risteilijöitä – enkä tarkoita nyt laivastoa.

Toinen asia oli tietenkin se että hän oli nainen. Hän oli kaiken lisäksi nainen, joka tuli suuremman yleisön tietoisuuteen uudenlaista taidetta tekevänä ihmisenä jo eläessään. Alkuun niitä uusmuotisia, ”ranskalaisia” tauluja ei oikein Ateneumin vuosinäyttelyihin haluttu.

Scherfbeck: Kalifornialainen. 1934. Öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo

1800-1900-luvun vaihteen taiteilijoista on jo monta naista. Maria Wiik, Venny Soldan, esimerkiksi. Ja sitten tämä Helene Scherfbeck.

Meillä on Pohjanmaan museossa Vaasassa näyttely naistaiteilijoiden töitä. Näyttelyssä näkee selvästi sen miten naiset murtautuivat ulos ja tekivät sen hienosti. Monissa töissä näkyy jo alkuvoimainen tekijänote. Olen itse kirjoittanut joskus Fanny Churbergin töistä, joista Riitta Konttinen teki kirjan, ja käynyt Tikanojan taidekodissa katsomassa jotakin hänen työtään. Hän käsitteli elämäänsä, tunteitaan maisema vertauskuvana. Hän on maisemamaalareiden kärkeä, tai siis oli, eli lyhyen elämänsä 1845-1892.

Scherfbeck: Elegantti nainen. N. 1928, öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö

Helene Scherfbeck sai stipendin Ranskaan ja tutustui siellä modernisteihin. Tämä oli siinä vaiheessa kun hän oli noin parikymppinen, sitä ennen hän oli ollut lapsinero, pääsi opiskelemaan Ateneumiin jo lapsena.

Tätä en lukenut näyttelyesitteestä enkä Helsingin Sanomista tai kuullut Ylen Radio 1:n kulttuuriohjelmissa, joissa ei ole Vaasan näyttelyä mainita sanallakaan. Kas kun samaan aikaan on näyttely Ateneumissa, pelkästään Scherfbeckin töitä. Kun en ole käynyt Ateneumin näyttelyä katsomassa niin en osaa sanoa onko tämä kovinkin provinsiaalinen näyttely. Minusta sillä ei ole väliä. Jos Scherfbeckin teokset sijoitettaisiin Timbuktuun, tai muuten vain sinne missä pippuri kasvaa, niin kyllä hänet todettaisiin taiteilijaksi. Muistaakseni Timbuktussa tehdään elokuvia, joten kyllä ihmiset tajuaisivat kuka tämä kalpea pohjoinen maalari on. Tärkeä ihminen, jolla on paljon asiaa.

Värillä on väliä näissä kuvissa. Hän rajaa muotokuvat ihmisistä jyrkästi, usein varjoja ei ole lainkaan. Hän maalasi suurimman osan tuotannostaan asuessaan kahden kesken äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Hän seurusteli silti vilkkaasti ystävien kanssa, kirjeitse. Hyvinkää on varmasti ollut Helsingin kaukainen takapiha, mutta jos ihminen tahtoo maalata voi olla hyväkin asua kauempana mittareiden ja arvostelijoiden silmistä.

Scherfbeck: Lehmuksen alla. 1911. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo

Äskettäin tuli television Teemalta Väinö Vainion kirjoittama monologinäytelmä Helene Scherfbeckistä. Nimi on ”Surukin voi olla onnea”. Monologinäytelmän näyttelijä oli Eeva-Kaarina Volanen, joka kykeni lataamaan taiteilijakuvaan kaikki ikäkaudet, jotka tietysti ovat olemassa vanhemmassa taiteilijassa.

Televisionäytelmä oli hyvin vangitseva. Vaikka on itsestään selvää, että aika ajoin Scherfbeck puhkeaa kirjeissään (näytelmässä puhuessaan kuviensa kanssa) puhumaan siitä, kuinka raskasta on yrittää hoitaa sairasta, vanhenevaa ja lopulta kuolevaa äitiään aivan yksin, niin katkeruutta siinä ei ole. Taiteilija sanoo purkauksen jälkeen heti: kyllä äiti minua rakastaa ja minä häntä.

Scherfbeck ei koskaan mennyt naimisiin. Jos kyseessä olisi miestaiteilija, naimattomuutta tuskin kukaan ihmettelisi, sillä ei yksinkertaisesti ole niin tärkeää osaa, perheellä, miehelle. Hän kykenee joka tapauksessa uppoutumaan työhönsä. Tämä ero miehen ja naisen työskentelyssä on itsestään selvää. Ei ehkä enää niin paljon, mutta on siitä varmasti vielä kaikuja.

Naistaiteilijalla oli tietäminen, että millä elää. Meni vuosikymmen ja toinenkin, kun hänet oli unohdettu Hyvinkäälle, eikä otettu Ateneumin näyttelyihin. Helsingissä asuessaan hän oli saanut opettaa Ateneumissa, joka oli taannut jonkin verran elantoa.

Televisionäytelmän ehkä hauskin kohtaus on se, kun Scherfbeck kiukustuu kun taas koputetaan hänen oveensa, eikä anneta olla rauhassa. Taloon tuli töiden ostaja. Sen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppoa. Kun missään ei ole tienviittaa, jossa mainostettaisiin maalauksia.

Volasen luoma kuva naisesta töiden takana on hieno ja todellinen kunnianosoitus taidemaalarille, nyt kun Suomessa on peräti kaksi Scherfbeckin näyttelyä. Kenelle tahansa tekee hyvää katsoa näitä töitä vähän pitempäänkin.

Beda Stjernschantz (1867-1910): Kaikkialla ääni kaikuu.... 1895. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo.

Tämä taulu edustakoon niitä lukuisia muita suomenruotsalaisia naistaiteilijoita, joiden kuvia on Pohjanmaan museossa. Suomenruotsalaisuus on eräs avain näihin nyt Suomessa nähtäviin näyttelyihin. Vähemmistöstä pääsivät naiset ensimmäiseksi opiskelemaan. Olisi kiinnostavaa tietää oliko suomenkielisiä naisia jo päässyt Pariisin stipendeistä osallisiksi. Epäilen että ei ollut.

Suomenruotsalaiset tekivät myös läpimurron modernissa kirjallisuudessa, Edith Södergran tietysti yhtenä esimerkkinä. Joskus ennen sotia julkaistiin modernistisessa Quosego lehdessä paljon uutta runoutta ja proosaa – myös kuvia. Muistaakseni ensimmäinen Tove Janssonin muumihahmo esiintyi yhden lehden kannessa.

Tämä on tulkittavissa kehotukseen mennä hetimiten Pohjanmaan museoon (Vaasa) tai Ateneumiin (Helsinki), koska taidekirjojen kuvista ei koskaan saa käsitystä kuvien värimaailmasta. Taulu siinä silmien korkeudella on kovasti täynnä vivahteita, ne ovat ilmeikkäitä. Scherfbeckin töitä on esillä myös Tammisaaressa, Helsingin Villa Gyllenbergissä ja Taidekoti Kirpilässä. Luentoja on pitkin kesää monessa paikassa, esimerkiksi Mäntän Serlachiuksen kuvataideleirillä.

Ylipäänsä Scherfbeck on esillä tänä vuonna 150-vuotissyntymäpäivänsä merkeissä.

Mutta vain Ateneumissa on pelkästään Scherfbeckin tuotantoa. Siitä johtuu ehkä radiohiljaisuus muiden näyttelyiden osalta. Pohjanmaan taidemuseossa kävin avajaisissa, jossa kesken väenpaljouden hälyttimet pärähtivät soimaan: ihmisten paljous sai ilman kuumenemaan liikaa. Klassisen taiteen ystäviä ilmestyi paikalle paljon.

Nainen katsoo naisten kuvia

Pohjanmaan museolla ei ollut digitaalisia kuvia näyttelyn töistä. Jouduin kuvaamaan kuvia itse. Kuvat eivät ole 1:1, ne on rajattu, sen lisäksi ne oli pakko ottaa hieman yläviistosta, joten niistä saa vain aavistuksen kuvista kokonaisina. Kuulun itse Creative Commons-tekijänoikeusryhmään, nämä taulut taas ovat museoiden ja yksityisten omistuksessa ja se ratkaisee. Päädyin siihen, että otan tähän postaukseen muutaman kuvan ja kirjoitan alle kuka on omistaja.

Kuvat ovat esimerkkejä. Ensimmäisinä Suomen ruotsinkieliset naiset astuivat modernismin tielle. Matka on ollut paljon pitempi suomenkielisille naisille, jopa miehillekin. Täällä Pohjanmaalla on siis Pohjanmaan museo. Museon virkailija pahoitteli, että heidän isompi julkaisunsa ei valmistunut vaikka näyttely valmistui.

Yksi särmä, paikoin aika pahoin riiteleväkin, on siinä, että yläkerran näyttelyosaston seinä on jostain syystä tummanpunainen. Vaikka seinän ja kuvan välillä on kehys, niin se ei täysin poista joidenkin kuvien ristiriitaa lämpimän värin kanssa.

Lapsia Scherfbeck sanoo rakastavansa. Ehkä viattomuuden vuoksi. Heitä hän käytti usein malleinaan. Jotenkin niin, että jos Churberg osasi kuvata maisemia tunteen läpi, niin Scherfbeck teki muotokuvistaan sellaisia, kuin he taiteilijan mielestä olivat persoonallisuudeltaan.