Minulle
kerrottiin kun lopetin syömisen melkein kokonaan, että Intian
lapset kärsivät nälkää. Sen takia minun pitäisi syödä eikä
haaskata ruokaa. En käsittänyt lausetta. Jostain syystä minun piti
nyt tuntea syyllisyyttä. Mutta miten Intian lapset liittyivät
minuun?
Kesti
kauan ennen kuin tiesin mistä oli kyse. Näin elokuvakerhossa leffan
jonka oli ohjannut Satyajit Ray. Sen nimi oli englanniksi
Distant Rumble, mutta en muista nyt miten se oli suomennettu.
Sen taustana oli brittien sodanaikainen urakka kerätä sapuskaa
kaikkialta siirtomaistakin. Brittien käymään sotaan tarvittiin
ruokaa sotilaille ja myös Brittien saarten “kotijoukoille”.
Rayn
leffan pääosassa oli bramiini, siis pappiskastiin kuuluva nuori
isäntä, jonka luo alkoi yhtäkkiä leiriytyä nälkäisiä ihmisiä.
Kukaan ei osannut sanoa tarkkaan miksi ruokaa ei ollut ja niin
yhtäkkiä. Intialaiset, edes bramiinit, eivät käsittäneet miksi
yhtäkkiä ei ollut ruokaa.
Viime
kesänä juttelin pienen ruandalaistytön kanssa tässä meidän
pihalla. Hän ei tuntenut isäänsä. Ja äiti ja lapset olivat
jossain vaiheessa päässeet pakolaisleirille.
Äiti
ei suostunut puhumaan kanssani. Ehkä minä edustin hänelle jotain,
jonka hän oli nähnyt leirillä. Tai myöhemmin täällä
pakolaiskeskuksessa. Tai ehkä hän oli liian nuori käsittelemään
muuttamisen ja pakenemisen mylläkkää. On odotettava. Olisi
luonnollista puhua lapsista.
Eurooppahan
ne on ne rajat siellä Afrikassa piirrellyt. Ne eivät noudata
kieli-/heimorajoja. Eivät siirtomaaisännät niitä tienneet.
Oma
äitini ei koskaan tuntenut isäänsä. Ei se mitenkään tavatonta
ollut niihin aikoihin, Ameriikkaan lähti yksi ja toinenkin isäntä
tai kotivävy että saisi velat maksetuksi. Mutta kasvava tyttö
tunsi olevansa outo ja erilainen.
Tiedän
mitä on nälkä ja se, miltä tuntuu kun nälän tunne loppuu.
Minullakaan se ei ollut itseaiheutettua, kieltäytyminen ruuasta,
vaan johtui sietämättömästä elämisen paineesta, joka oli
iskenyt minuun heti syntymän jälkeen. Vasta 11-vuotiaana olin
tullut pisteeseen jolloin en enää voinut jatkaa. Ei sille sanoja
ollut.
Kun
näin Rayn leffan oli 60-luvun puoliväli. Olin omillani, olin yhtä
pitkä kuin ennenkin, mutta painoin sentään jo 45 kiloa. Rupesin
yliopistossa levittämään Tricont-lehteä, jota sai
Hedengrenin kirjapainosta Hesasta tiettyyn aikaan. Se oli hyvä
lehti, ja opin paljon siitä, mitkä tekijät vaikuttavat n.k. III
maailmaan. Rahasta en ymmärtänyt silloin niin kuin en
myöhemminkään.
Olin
I maailmassa, en tuntenut muuta kuin kaltaisiani, tai ehkä etäisesti samanlaisia. Tiesin miltä III maailman lapsista on tuntunut, tiesin fyysisen tunteen ja tiesin myös, miltä
tuntuu olla hylätty lapsi.
Mutta
olen kyllä onnellinen siitä nyt, että en ole ihan vielä ruumis.
Miksi? Koska minulla on perhe, mies joka laittaa ruokaa jota pystyn
syömään, että en saanut aikaan perhehelvettiä, vaikka niin kai
olisi pitänyt käydä. Että lapsi on suht. OK huolimatta siitä
että sillä oli vaurioitunut äiti. Olen kuitenkin kyennyt
rakastamaan ja olemaan rakastettu.
Jos
sitä Tricontia pitää jostain syyttää, niin ehkä siitä, että
se perustui niin paljon on-off -kuvaukseen: joko olet kärsivä laiha
musta tai onnellinen ja lihava valkoihoinen. Harmaan sävyt ovat
elämässä vallitsevia ja se on hyvä, koska todella pahaa ja
todella hyvää ei kumpaakaan ole liikaa. Tai jos on aikoja jolloin
heiluri asettuu ääriasentoon ja pysyy, niin tietää että se
muuttuu, niin kuin kaikki muuttuu.
Käsitykseni
afrikkalaisista on sitä paitsi laajentunut. Eivät hekään ole
pelkästään uhreja tai pelkästään teloittajia. Rasismin toivotan
ulos tästä maasta ja ihan hetikohta. Erilaisuuden pelko on
perusteetonta, eikä kukaan voi ikuisesti olla tuntematta naapuria.
Tai ehkä voi. Silmät ummessa kulkeminen ei taida olla ihan parasta
elämää kuitenkaan.
Satyajit
Rayn leffan suomenkielinen nimi on Kaukainen jyrinä. Nälkää
pakenevista syntyi pölypilvi joka edelsi heidän tuloaan. Kaikkien
elämä muuttui.
Nyt maailmoiden sisällä on muita eikä I, II tai III maailma enää tarkoita juuri mitään. Se pysyy että kaikkialla jyrisee. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.




