Sävelten läsnäolo ja tuntemattomia kasvoja

Odotin juuresten kypsymistä. Kaulassa roikkui radio, mutta ei se oikein tahdo pysyä asemallaan. Löysin oikean kanavan kuultuani että joku ylen pyhä saarnaaja saarnaa. Olin löydöstäni ällistynyt, koska en ollut kuullut juuri noin pyhää nuottia sitten keskikoulun alaluokkien. Se oli täsmälleen sama nuotti. Sanoja painotettiin tasaisesti, niin että puheesta tuli julistusta: jokainen sana oli tärkeä.

Saarnaaja oli valinnut tekstiksi Danielin kirjan. Aion sukeltaa tähän kirjaan vielä uudestaan, sillä olen lukenut Raamatun läpi jo 19-vuotiaana, sen jälkeen ei ole ollut juuri ongelmia löytää kirjasta haluamiani kohtia. Olin nyt vain tavattoman hämmästynyt siitä, että joku vieläkin ottaa kirjaimellisesti ennustukset, niin kuin jumalan palaamisen takaisin maan päälle, enkeleiden, pilvien päällä oleilevat henkiolennot ja muuta sellaista tavallista. Kanava oli oikea. Se on entinen ULA-radio ja kun asemia tuli lisää, hartaudet siirtyivät Radio YLE 1:een. Tosin en tiedä mahtaako muillakin asemilla olla hartauksia.

En ole vuosikausiin sattunut kuulemaan iltahartautta, joten oli syytä päivittää tiedot. Jos joku ihmettelee syytä, niin sanon heti perään että moni suomalainen uskoo raamatullisiin tarinoihin. On syytä silloin tällöin kuunnella mitä uskovaiset uskovat. Sen takia tästä tuli täysmittainen aikamatka. Olen siis edellisen kerran kuullut vastaavia tarinoita joskus 1950-luvun puolivälin maissa.

Luultavasti osa luokkatovereitani oli innostunut jostain Danielin kirjan tapaisesta kertomuksesta ja pyhäkoulussa moni oli tottunut juttuihin. Koulussa oli joitakin adventisteja, joihin tämä saarnaaja kuului. He eivät tulleet kouluun lauantaisin. Muut kadehtivat heitä vapaapäivästä. Mutta en tiedä saivatko he vapaata, eli mennä ja tulla minne halusivat. Ehkä eivät.

Aivan pienenä muistan erityisesti rakastaneeni kuvitettua Jeesus-legendakirjaa. Siinä alkoi keskellä talvea ruusupensas kukkia, tapahtui ihme. Olisi ruusuja keskellä lunta! Pidin myös siitä Jeesus-pojasta, joka teki savesta lintuja ja puhkui ja puhalsi niihin ja ne lähtivät lentoon. Maailman piti olla juuri niin fantastinen.

Mutta en silti uskonut pihalla törmääväni sellaiseen poikaan. Kaikki lapsethan tekivät mudasta ja savesta vaikka mitä. Ei kukaan meistä uskonut tekevänsä ihmeitä.

Nyt saarnaaja väitti Danielin kirjan kertovan mitä Euroopan yhteisölle tapahtuu. Muistan vastaavanlaisen aamuhartauden, jossa tukeva opettaja-täti ilmoitti että Suomi on toinen Israel, luvattu maa, koska se voitti jumalankieltäjät sodassa. Tästä syntyi kyllä keskustelu isän kanssa. Hän käski unohtaa sodan voittamisen ajatuksen. Lihava täti oli erehtynyt.

Siitä lähtien historia on kiinnostanut minua. Sehän on tarinakokoelma, jossa tarinat vaihtavat hieman paikkaansa, kun aika kulkee eteenpäin ja ihmiset alkavatkin nähdä asiat toisin.

Hyvin hitaasti käsitin että historioitsijoilla voi olla asenne ja näkökulma, josta he painottavat tarinoita eri tavalla. He eivät ole klooneja.

Tarkoitukseni oli sukeltaa historiaan. Piti kuunnella barokkimusiikkia. Tuttu ihminen on musiikkitalon konsertissa taputtamassa Jukka Tiensuun uudelle teokselle. Solistina on Topi Lehtipuu. Muutakin musiikkia on, ja konsertti jatkuu pitkään.

Silloin tällöin on tarkistettava kuulostaako musiikkitalosta tuleva lähetys yhtä hyvältä kuin pari kuukautta sitten. Korvani eivät ole kaikin ajoin samat eivätkä muusikot. En ollut ennen kuullut Suomen barokkiorkesterista. Hyvä että se on olemassa, olen siitä jo varma. Orkesterin sointi oli kirkas ja selvä. Musiikin sisään pääsi ilman vaikeuksia.

Nyt tapahtui niin, että taustalle tuli raamatullisia kuvia aivan vahingossa. Tarkoitus oli ajatella aivan toista asiaa. Olin ajatellut miettiä kasvoja.

Muutama ilta sitten näin televisiosta uusseelantilaisen elokuvan, en muista sen nimeä, mutta muistan tarinan elävästi. En kerro sitä, koska kaikki eivät ole nähneet elokuvaa. Tarinan henkilöt olivat tiiviisti vyyhdessä, jossa oli rakkautta, vihaa, kuolemaa, kaipausta – paljon tunteita, jotka eivät olleet ylinäyteltyjä eivätkä tuntuneet falskeilta muutenkaan. Todellisuuden uskottava kuva.

Elokuvan alussa oli outo yhtenevyys omaan elämääni. Silloin tällöin ennen nukkumaan menemistä minä ja elokuvan päähenkilö näemme sarjakuvia. Oikeastaan ne ovat valokuvia, pysähtyneitä tarkkoja kuvia, muotokuvia. Mutta ne tulevat sarjoina kuin raina-kuvat – enkä rupea selittämään mitä ne olivat, 50-luvulla koulunsa käyneet tietävät ne kysymättäkin.

Ne ovat kasvoja joita en ole koskaan nähnyt. Eikä ollut nähnyt myöskään elokuvan päähenkilö. Lähimmäksi tuntemattomia muotokuvia tulee amerikkalainen kuvataiteilija Edward Hopper. Tässä kirjan irtokannessa on oikeaan osunut viesti: Kari Enqvist ja Hopperin kasvojen marssi kirjassa, joka osin käsittelee tätä inhimillistä olemassaoloa, vaikeaselkoista ja hankalaa juttua.

Kasvot ilmestyvät valveen ja unen rajalla. Ensimmäisen kerran, vuosikymmeniä sitten, säikähdin niiden ilmestymistä ja mietin mitä ne tarkoittavat. Oudointa oli se, että en ollut ikinä nähnyt yksiäkään kasvoja ennen. Siitä olen varma. Sitten totuin siihen, että kasvoja tulee ja rupesin katselemaan niitä.

Tottakai ihminen pystyy luomaan uusia olentoja mielikuvituksestaan. Siksi en ihmettele yhtään että jumalat ja enkelit lehahtelevat muina miehinä ikkunan takana pilvissä joidenkin ihmisten mielessä. Senkus lentelevät, on siellä lintujakin.

Pääskyset ovat varmaan jo lähteneet. En näe enää todellisia ilman akrobaatteja. Keskemmällä kesää ne tällaisena pilvipoutana viistivät pilviä ja syöksyivät hurjaa vauhtia hyönteispilven sisään. Poikasille ruokaa.

Elämä on aivan näin yksinkertaista. Ruokaa ja lepoa. Ja sitten unta, kasvojen marssin jälkeen lisää seikkailuja. Ilman uusia tarinoita on vaikea olla. Ihmiset tarvitsevat niitä, ihan vaikka huvikseenkin. Mutta tuntuu siltä, että ilman tarinoita ihminen käpertyisi ja kuivettuisi kuin liian kauan auringossa ollut kasvi.

Naapuri on vienyt parvekkeelleen apostolinmiekkansa. Tapitan kasvia joka päivä. Minusta se näyttää kärsivältä. Mutta jos se rupeaa yhtäkkiä kukkimaan, olen pitänyt omaa apostolinmiekkaani ansarissa. Se tarvitsee ehkä kuritusta kesän ajaksi.