Odotin juuresten kypsymistä. Kaulassa
roikkui radio, mutta ei se oikein tahdo pysyä asemallaan. Löysin
oikean kanavan kuultuani että joku ylen pyhä saarnaaja saarnaa.
Olin löydöstäni ällistynyt, koska en ollut kuullut juuri noin
pyhää nuottia sitten keskikoulun alaluokkien. Se oli täsmälleen
sama nuotti. Sanoja painotettiin tasaisesti, niin että puheesta tuli
julistusta: jokainen sana oli tärkeä.
Saarnaaja oli valinnut tekstiksi
Danielin kirjan. Aion sukeltaa tähän kirjaan vielä
uudestaan, sillä olen lukenut Raamatun läpi jo 19-vuotiaana, sen
jälkeen ei ole ollut juuri ongelmia löytää kirjasta haluamiani
kohtia. Olin nyt vain tavattoman hämmästynyt siitä, että joku
vieläkin ottaa kirjaimellisesti ennustukset, niin kuin jumalan
palaamisen takaisin maan päälle, enkeleiden, pilvien päällä
oleilevat henkiolennot ja muuta sellaista tavallista. Kanava oli
oikea. Se on entinen ULA-radio ja kun asemia tuli lisää, hartaudet
siirtyivät Radio YLE 1:een. Tosin en tiedä mahtaako muillakin
asemilla olla hartauksia.
En ole vuosikausiin sattunut kuulemaan
iltahartautta, joten oli syytä päivittää tiedot. Jos joku
ihmettelee syytä, niin sanon heti perään että moni suomalainen
uskoo raamatullisiin tarinoihin. On syytä silloin tällöin
kuunnella mitä uskovaiset uskovat. Sen takia tästä tuli
täysmittainen aikamatka. Olen siis edellisen kerran kuullut
vastaavia tarinoita joskus 1950-luvun puolivälin maissa.
Luultavasti osa luokkatovereitani oli
innostunut jostain Danielin kirjan tapaisesta kertomuksesta ja
pyhäkoulussa moni oli tottunut juttuihin. Koulussa oli joitakin
adventisteja, joihin tämä saarnaaja kuului. He eivät tulleet
kouluun lauantaisin. Muut kadehtivat heitä vapaapäivästä. Mutta
en tiedä saivatko he vapaata, eli mennä ja tulla minne halusivat.
Ehkä eivät.
Aivan pienenä muistan erityisesti
rakastaneeni kuvitettua Jeesus-legendakirjaa. Siinä alkoi keskellä
talvea ruusupensas kukkia, tapahtui ihme. Olisi ruusuja keskellä
lunta! Pidin myös siitä Jeesus-pojasta, joka teki savesta lintuja
ja puhkui ja puhalsi niihin ja ne lähtivät lentoon. Maailman piti
olla juuri niin fantastinen.
Mutta en silti uskonut pihalla
törmääväni sellaiseen poikaan. Kaikki lapsethan tekivät mudasta
ja savesta vaikka mitä. Ei kukaan meistä uskonut tekevänsä
ihmeitä.
Nyt saarnaaja väitti Danielin kirjan
kertovan mitä Euroopan yhteisölle tapahtuu. Muistan vastaavanlaisen
aamuhartauden, jossa tukeva opettaja-täti ilmoitti että Suomi on
toinen Israel, luvattu maa, koska se voitti jumalankieltäjät
sodassa. Tästä syntyi kyllä keskustelu isän kanssa. Hän käski
unohtaa sodan voittamisen ajatuksen. Lihava täti oli erehtynyt.
Siitä lähtien historia on
kiinnostanut minua. Sehän on tarinakokoelma, jossa tarinat vaihtavat
hieman paikkaansa, kun aika kulkee eteenpäin ja ihmiset alkavatkin
nähdä asiat toisin.
Hyvin hitaasti käsitin että
historioitsijoilla voi olla asenne ja näkökulma, josta he
painottavat tarinoita eri tavalla. He eivät ole klooneja.
Tarkoitukseni oli sukeltaa historiaan.
Piti kuunnella barokkimusiikkia. Tuttu ihminen on musiikkitalon
konsertissa taputtamassa Jukka Tiensuun uudelle teokselle.
Solistina on Topi Lehtipuu. Muutakin musiikkia on, ja
konsertti jatkuu pitkään.
Silloin tällöin on tarkistettava
kuulostaako musiikkitalosta tuleva lähetys yhtä hyvältä kuin pari
kuukautta sitten. Korvani eivät ole kaikin ajoin samat eivätkä
muusikot. En ollut ennen kuullut Suomen barokkiorkesterista.
Hyvä että se on olemassa, olen siitä jo varma. Orkesterin sointi
oli kirkas ja selvä. Musiikin sisään pääsi ilman vaikeuksia.
Nyt tapahtui niin, että taustalle tuli
raamatullisia kuvia aivan vahingossa. Tarkoitus oli ajatella aivan
toista asiaa. Olin ajatellut miettiä kasvoja.
Muutama ilta sitten näin televisiosta
uusseelantilaisen elokuvan, en muista sen nimeä, mutta muistan
tarinan elävästi. En kerro sitä, koska kaikki eivät ole nähneet
elokuvaa. Tarinan henkilöt olivat tiiviisti vyyhdessä, jossa oli
rakkautta, vihaa, kuolemaa, kaipausta – paljon tunteita, jotka
eivät olleet ylinäyteltyjä eivätkä tuntuneet falskeilta
muutenkaan. Todellisuuden uskottava kuva.
Elokuvan alussa oli outo yhtenevyys
omaan elämääni. Silloin tällöin ennen nukkumaan menemistä minä
ja elokuvan päähenkilö näemme sarjakuvia. Oikeastaan ne ovat
valokuvia, pysähtyneitä tarkkoja kuvia, muotokuvia. Mutta ne
tulevat sarjoina kuin raina-kuvat – enkä rupea selittämään mitä
ne olivat, 50-luvulla koulunsa käyneet tietävät ne kysymättäkin.
Ne ovat kasvoja joita en ole koskaan
nähnyt. Eikä ollut nähnyt myöskään elokuvan päähenkilö.
Lähimmäksi tuntemattomia muotokuvia tulee amerikkalainen
kuvataiteilija Edward Hopper. Tässä kirjan irtokannessa on
oikeaan osunut viesti: Kari Enqvist ja Hopperin kasvojen marssi
kirjassa, joka osin käsittelee tätä inhimillistä olemassaoloa,
vaikeaselkoista ja hankalaa juttua.
Kasvot ilmestyvät valveen ja unen
rajalla. Ensimmäisen kerran, vuosikymmeniä sitten, säikähdin
niiden ilmestymistä ja mietin mitä ne tarkoittavat. Oudointa oli
se, että en ollut ikinä nähnyt yksiäkään kasvoja ennen. Siitä
olen varma. Sitten totuin siihen, että kasvoja tulee ja rupesin
katselemaan niitä.
Tottakai ihminen pystyy luomaan uusia
olentoja mielikuvituksestaan. Siksi en ihmettele yhtään että
jumalat ja enkelit lehahtelevat muina miehinä ikkunan takana
pilvissä joidenkin ihmisten mielessä. Senkus lentelevät, on siellä
lintujakin.
Pääskyset ovat varmaan jo lähteneet.
En näe enää todellisia ilman akrobaatteja. Keskemmällä kesää
ne tällaisena pilvipoutana viistivät pilviä ja syöksyivät hurjaa
vauhtia hyönteispilven sisään. Poikasille ruokaa.
Elämä on aivan näin yksinkertaista.
Ruokaa ja lepoa. Ja sitten unta, kasvojen marssin jälkeen lisää
seikkailuja. Ilman uusia tarinoita on vaikea olla. Ihmiset
tarvitsevat niitä, ihan vaikka huvikseenkin. Mutta tuntuu siltä,
että ilman tarinoita ihminen käpertyisi ja kuivettuisi kuin liian
kauan auringossa ollut kasvi.
Naapuri on vienyt parvekkeelleen
apostolinmiekkansa. Tapitan kasvia joka päivä. Minusta se näyttää
kärsivältä. Mutta jos se rupeaa yhtäkkiä kukkimaan, olen pitänyt
omaa apostolinmiekkaani ansarissa. Se tarvitsee ehkä kuritusta kesän
ajaksi.
