Paikallaan matkoilla

Minulla on se käsitys että ihmisissä on kaksi toisiaan hylkivää ominaisuutta ennen kaikkea. Toinen on tarve pysyä paikallaan, pysyä omillaan, pysyä hetkessä niin että se alkaa venyä vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Toinen taas on halu lähteä, sulkea perässään ovi, päättää olla ikinä palaamatta ja ikinä kaipaamatta sitä mikä jäi taakse.

Nykymaailmassa on paljon ihmisiä jotka kykenevät olemaan kumpaakin ihmisolentoa. Turismista on tullut elinkeino monille valtioille ja sen ihmisille, suorastaan teollisuudenhaara, koska siihen kuuluu läheisesti oheistavaran tuotanto. Muistan lapsena olleeni joidenkin ihmisten luona kylässä, ja heillä on ollut esimerkiksi kansallispukuisia nukkeja monista maista.

Niitä nukkeja ei saanut viedä kyläpaikan lastenhuoneeseen leikkimistä varten. Moni nukke oli vielä muovi- tai lasikotelossa, jossa se oli ollut ostettaessa. Hylly oli vähän samannäköinen kuin joissain toisissa taloissa oleva urheilumitalien ja pystien kiillotettu kokoelma. Niiden tehtävä oli ilmeisesti kertoa jotakin talon väestä.

Kun olen nähnyt näitä kokoelmia ensimmäistä kertaa, en ole käsittänyt syytä kokoamiseen. En kyllä oikeastaan käsitä vieläkään. Mutta monasti isäntäväellä ei sitten ole ollut tuliaisena itselleen oikeastaan muuta kuin muutama postikortti. Harvemmin mukaan oli tullut joitakin muita esineitä.

On mahdollista että esineet ovat sittemmin lisääntyneet. Ihmiset ovat rikastuneet ja heillä on ollut varaa ostaa jotain oikein kouriintuntuvaa, josta tietää matkan arvon paremmin. Ja tietenkin ihmisillä on myös enemmän kameroita kuin mitä oli lapsuudessani ja nuoruudessani.

En muista erikoisemmin kaivanneeni yhtään minnekään. Ensimmäistä kertaa taisin havahtua toiseuteen vähän enemmän luettuani Jörn Donnerin Berliini-kirjaa ja Olavi Paavolaisen opusta Lähtö ja loitsu. Ne ovat kumpikin matkakirjoja, Donnerin 1950-luvulta ja Paavolaisen 1930-luvulta, mutta muistan ajatelleeni, että samalla tavalla kumpikin kirjailija reagoi uuteen paikkaan. Kummassakin kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti eroja suomalaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin.

Kumpikin kirja oli hyvin elävää tekstiä ja kiinnosti nuorta lukijaa, joka ei tiennyt Suomen ulkoisesta elämästä muuta kuin mitä koulu oli antanut ymmärtää. Ja jollain vähäisemmällä tavalla radio. Radio tuntui 1950-luvulla konservatiivisemmalta kuin kirjallisuus. En yhtään tiedä onko arvio mitenkään oikeansuuntainen, koska senaikainen minäni ei osannut käyttää sanaa konservatiivinen tai radikaali, saati että olisi tiennyt mitä tarkoittaa avantgarde.

Nyt erilaisten maailmoiden tajuamisen tiellä on aivan toisenlaisia ongelmia. Televisio on olemassa, tietokoneella pääsee katsomaan muita maailmoita suunnilleen reaaliajassa. Päähän voi tulla informaation aiheuttama tukos, joka haittaa ajattelua.

Jos joku 1950-luvulta voisi tehdä aikamatkan tähän aikaan, hämmennys olisi aikamoinen. Se on aikamoinen monille vanhemmille ihmisillekin. Sellaisille jotka ovat olleet keskikoulussa kuusikymmentä vuotta sitten. Sellaisen aikamatkan suorittaminen saati sen ajanjakson selittäminen ei onnistu.

Ihminen nyt kerta kaikkiaan elää ajassa. Ja muuttuu ajassa. Ihminen ei ole sama edes ensi viikolla mitä oli viime viikolla. Tästä varmaan johtuu syntymäpäivien viettäminen. Johonkin pitää lyödä merkki: olin täällä. Tasavuosien kuvitellaan sitten kertovan ystäville ja kylänihmisille missä ollaan menossa. Tätä pientä detaljia olen kyllä epäillyt siitä asti, kun olin koulukaverin syntymäpäivillä kartanossa. Ei siitä kaverista ikinä tullut samassa ajassa eläjää kuin minusta, vaikka vaikuttaisikin siltä että olemme samanikäisiä.

Jokin muu ratkaisee. Paremman puutteessa sitä voi kutsua vaikka yhteiskuntaluokaksi.

Muutos on ilmassa nytkin, kun on tulossa syksy. Sataa ja paistaa vuorotellen. Ei ole vielä kylmä, mutta vaahteran lehdet ovat tänään jo leimuavia. Eilen näkyi aika matalalla lentävä suurten lintujen aura, ensimmäinen tänä syksynä. Linnut seuraavat maan magneettikenttiä myöten ikivanhoja reittejä. Ei tiede ole ihan selvillä siitä, miten sisäkorvassa oleva magneettimittari ylipäänsä on saanut koordinaatiston.

Ehkä on tarpeeksi tietää että koordinaatisto on olemassa ja toimii ainakin vielä. Linnut merkitsevät elämälle niin hirveän paljon, ne ovat vanhoja eläimiä, eikä niiden soisi kuolevan. Minulle mikä tahansa uuden kirjan lukeminen tarkoittaa uutta nuppineulaa omalla kartallani. On olemassa kirjoja jotka hylkivät minua, mutta löysin vaihteeksi taas kirjan, joka oli hyvin eläväinen nuoli eteenpäin.

Huone-elämä on vuodenajan vaihtuessa muuttumassa. Enää ei enää tule käydyksi ja lähdetyksi saman tien. Nyt voi pysähtyä katsomaan ikkunasta ja kuuntelemaan sadetta, sitten voi sulkea silmänsä ja ajatella vaikka kesää tai tulevaa talvea. Vuodenajat ovat hyvä asia.