Tajutonta

Vuosia sitten ilmestyi Douglas Hofstadterin ja hänen kaverinsa Daniel Dennettin tekstien antologia nimeltä Mind's Eye, anteeksi, väärä nimi: Mind's I, tietenkin (julkaisija Penguin Books 1981). Siitä tajunnan ja tietoisuuden tutkimus on edennyt. Tietoisuuden, aivojen ja minuuden tutkimus harppoo lujaa vauhtia muun muassa siksi että ihmisen itseymmärrys on tarpeen elämän jonkinlaisen säilymisen kannalta. Mieli on minän minuus.

Siitä tietenkin riippuu se, miten ihminen osaa tehdä työtä, miten hän kykenee ratkaisemaan ympärillään ongelmia, miten hän sopeutuu maailmaan ja toisiin olioihin, millaisena hän näkee tulevaisuuden. Ihmisyys on valitettavasti ratkaiseva tekijä maapallon elämän suhteen. Ei ole erikoisen mukavaa ajatella että niin häilyvä olio on elää ja kuolla-valinnan ratkaiseva nappula. Kirjan kansi on syytä esitellä heti, kuva on tietenkin René Magritten:

Dennett on sosiologi, filosofi ja psykologi, julkaissut paljon. Hofstadter on tutkinut mm. Gödeliä, Esheriä ja Bachia, sattumoisin kaikki saksalaiselta kulttuurialueelta. Tekstejä tämä ajattelijapari on valinnut hyvin laajalta alueelta: kirjailija Jorge Louis Borges, tiedustelu-upseeri ja tietokoneen kehittäjä Alan Turing, sci-fi-kirjailija Stanislaw Lem, Christopher Cherniak, John R. Searle, Thomas Nagel, jotka sisällysluettelosta hyppäävät ensimmäiseksi silmään.

Kirja liikkuu tieteiden ja kulttuurien rajapinnoilla, tähytään tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa ehkä tieteiden rajat romahtelevat vielä selvemmin kuin nykyään. En tiedä onko se toivottavaa tai ei. Kirjoittajat ovat todennäköisesti tuttuja muista yhteyksistä useimmille tiedekirjoja selaaville ihmisille. Stanislaw Lem ja Jorge Borges eivät ole kirjassa ollenkaan väärässä seurassa, eivätkä tutkijat varmaankaan pidä pahana esiintyä kirjailijoiden keskellä.

Itse pidin 40 vuoden yliopistossa roikkumisessa eniten siitä, että oli mahdollista hyppiä aitojen yli. En kerännyt hirveätä määrää suorituksia – tunsin yhdenkin opiskelijan jolla oli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen koossa seitsemän approa (=perusopintoja) eri aineista. Kaveri kokeili lahjakkuuksiaan ja mietti ankarasti mitä hän haluaisi oppia ymmärtämään. En tiedä mitä tästä nuoruuden aikaisesta ystävästäni tuli. Kyllä hänestä varmaan tuli aivan kunnon ihminen, vaikka tuskin opiskeleminen on paremmuuden tae, se ei takaa edes luokkakiertoa enää. Joskus kasvatusoppia opiskellessani tajusin, että sen tieteenhaaran ihmiskuva ei jakele ihmisille plussia ja miinuksia.

En ole varma siitä pitäisikö niitä jaella vai ei. Jos ajattelisi oppiaineita siltä kannalta, mihin eettiseen lokeroon ne ihmisen asettavat, opinnoista ei tulisi ikinä loppua. Moraalikysymykset eivät ole kognitiivisissa tieteissä ratkaisevia, vaikka kyllä niitäkin voi tietenkin mitata.

Laadullisuus ja määrällisyys, lähinnä niistä taisteleminen, olivat jossain vaiheessa niin häiritseviä asioita käyttäytymistieteissä, että pakenin takaisin kirjallisuuden pariin. Muutenkin yliopistoissa oli parasta niiden kirjastojen ihanuus. Saatoin viettää kunkin opiskeluvuoden pääosan kirjastoissa. Muistiinpanolehtiöitä on jossain kellarissa kilometrikaupalla.

Daniel Dennettiin tutustuin ensimmäiseksi varmaan Scientific Americanin jonkun artikkelin myötä. Sitten samassa lehdessä mainostettiin Mind's I -opusta ja päätin tahtoa sen. Se tuli sitten postin mukana toiselta puolen maapalloa, muistaakseni Akateemisen kirjakaupan kautta. Satuin elämään sellaista ajanjaksoa, jolloin rahaa jäi vähän yli pakollisten menojen. Olen koko elämäni ajan tuhlannut ylimäärän kirjoihin tai musiikkiin. Kun olen tottunut pitämään noita kahta tärkeimpänä asiana pienestä lähtien, pysyn varmasti tuhlarina koko elämäni ajan.

Kirjaa lukiessani olin virittynyt ja tyytyväinen. Epäilemättä minulla on muistivihkossa asiasta päätelmiä, mutta kellariin murtauduttiin viime keväänä kaksi kertaa, enkä todennäköisesti löydä sieltä enää mitään. En ole kyllä hirveästi yrittänyt. Kellarissa on valju valo, kellari symboloi pelottavalla tavalla tietoisuuden pimeitä puolia, jotain sieltä löytääkseni pitäisi saada vähintään valonheittäjät, eikä sellaisia ole näköpiirissä. Sitä paitsi siinä on tulipalon vaara.

Tottakai kirjakin on juuri tällä hetkellä poisjuossut. Kirjastomme on sen verran iso, että siinä tapahtuu jatkuvaa liikettä. Kun kuuntelee keskellä yötä työhuonetta oikein tarkasti, voi kuulla pientä rahinaa ja liikettä ja kuiskimista. Kirjasto on hyvin paljon elossa. Eläväisyydestä voi syyttää siis sitä, että milloin mikäkin lähdeteos on hukassa, vaikka tiedän aivan varmasti missä sen ja sen kirjan paikka on, eikä Lidia-kissa ole koskaan toistaiseksi kolunnut kirjahyllyjä. On mahdollista että joskus äkkiä yöllä herätessä syy olisi nimenomaan kissan, mutta useimmiten hän nukkuu aivan rauhallisesti leuka tyynyyn nojaten. Kai minä sentään useiden kirjojen alasmätkähdykseen heräisin?

Mutta aivan etsimättä Mind's I-opus tuli mieleen kun luin tiistain tiedesivuja Hesarista. Pikku-uutisessa kerrottiin Stanfordin yliopiston tutkijoiden löydöksestä kun tutkivat punamuurahaisyhdyskuntaa. Muurahaiset palaavat pesälle sitä nopeammin mitä enemmän ne löytävät ruokaa. Muurahaiset katsovat kelloa ja jos ensimmäiset etsijät eivät tule takaisin 20 minuutin kuluttua, toiset eivät lähde perään, kyse on kollektiivisesta tajunnasta.

Minä en ole tekniikkahirmu tietokoneiden suhteen. Nämä koneet ovat sitä parempia mitä vähemmän niiden kanssa joutuu taistelemaan. Olen hämärästi selvillä siitä että tcp-protokolla liittyy internetin käyttöön, mutta siinä kaikki. Niin, siinä protokollassa on myös portteja ja muuta sellaista, joita piti kirjoittaa ylös joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin henkilökohtaiset tietokoneet tulivat tavallisten ihmisten, myös minun, ihme kyllä, saataville. Mutta Stanfordin tutkijat päätyivät vertaamaan internet-porttijärjestelmää muurahaisten kulkemiseen.

Hesarin tiedesivujen pikku-uutisessa keskityttiin siis internet-protollan ja muurahaiskeon väliseen yhtenevyyteen. Hofstadterin tekstissä Mind's I-kirjan muurahaiskeosta on mukana myös rouvashenkilö, Aunt Hillary (amerikanenglanniksi Äänt Hilary), jonka nimeä on vaikea suomentaa, niin että kaikki merkitykset tulisivat ilmi. Aunt Hillary on käynyt aiemmin kylässä Ravun luona, mutta Akilleus ei ollut silloin paikalla, joten perustaltaan hilpeän, kaikinpuolisin positiivisen rouvan olemusta selvitetään ilman tädin läsnäoloa.

Protokolla-sana ei ole aivan niin omituinen kuin mitä voisi ajatella. Nimittäin muurahaispesän tapauksessa herra Ravun luokse kokoontuvat Akilleus ja Kilpikonna, mikä kaiketi on itsestään selvää, ja paikalle tulee sitten myös Muurahaiskarhu. Näin erilaisten olioiden kesken on oltava protokolla.

Tässä tapauksessa muurahaispesän olemusta selvitetään lähtemällä liikkeelle preludista, Bachin Kunst der Fuga-sarjasta, käydään läpi preludin jälkeistä sävellystä, luetaan nuotteja, joita Ravun kirjahyllyssä sattuu olemaan, soitetaan fuugaa ja oliot ovat mitä voimallisimmin inspiroituneita. Rouvatäti Muurahaiskeko on sitten kysymysten ja erilaisten spekulaatioiden kohteena seuraavaksi. Protokollaa sivutaan tekstissä sillä tavalla, että keskustelu on ajoittaisesta kiihkeydestä huolimatta kohteliasta, se noudattaa kuin jonkinlaista hovitanssia askeleita yhdestä asiasta toiseen. Väistämättömiä sivuaskeleita ja kompastelua väärinymmärryksiin tapahtuu pitkin matkaa.

Keskustelu on hieno esimerkki siitä, miten erilaisten olioiden mukanaan tuomat näkökohdat, temperamentti, syntyperä ja muut sellaiset asiat saavat aikaan yhteisen ymmärryksen keskustelun kohteesta. Hieman hämärä se on alkuunsa. Ensin tajutaan, että muurahaiskeon ajattelu ja ulosanti ovat samanlaista kuin kenen tahansa kirjoittavan tutkijan: muurahaiskeko keskustelee parhaimman ystävänsä muurahaiskarhun kanssa. Tutkimus on intohimoista.

Tohtori Muurahaiskarhu joutuu pitkään perustelemaan sitä miksi hän syö yksittäisiä muurahaisia. Siinä on kyllä tottakai kelle tahansa sulattelemista. Mutta kun Rapu tarmokkaasti todistaa että Aunt Hillary on mitä parhaimmissa voimissaan ja elämää sykkivä vanharouva, niin tästä alkuvaiheen kompastuskivestä päästään eroon.

Istun lukemassa kirjaa ja muistan luontodokumentin, jossa näytettiin muurahaiskarhun ja termiittikeon yhteiselämää. Siinä dokkarissa vakuutettiin, että ilman muurahaiskarhun pitkää, kaikkialle ulottuvaa kieltä keko ei saisi tarvitsemaansa puhdistusta ja tuuletusta.

Yksittäisiä muurahaisia katoaa muurahaiskarhun vatsaan, mutta muuten käsitys yhteistyöstä on aika tavalla saumatonta. Akilleus on tässä vaiheessa tekstiä jo käsittänyt, että muurahaispesän obduktio tuottaa tulokseksi suunnilleen ihmisaivot ja hermoston. Ehkä jonkinlainen analogia voisi löytyä myös jaksollisista järjestelmistä tai tähtisumuista?

Sormeilin hieman levottomana Ilja Prigoginen ynnä kumppaneiden biologin kirjaa nimeltä Sattuma vai välttämättömyys, joka kertoo kaaosteoriasta. Siihen on pakko nojautua myös. Sillä myös Hofstadter tuo matemaattisia yhtälöitä tekstin sisälle. Sen kyllä käsitin että yhtälö selventää eikä hämärrä Aunt Hillaryn olemusta.

Tutkimukseni jatkuu.